Auugh!

Inhoan sitä, kun joku varastaa minun ajatukseni. Silloin tällöin tätäkin tapahtuu. Sitä on omasta mielestään keksinyt hienon ajatuksen, ja sitten joutuu lukemaan sen saman ajatuksen/teorian/idean jonkun toisen kirjoittamana. Näin kävi nyt parin viikon sisään kaksi kertaa. Itseasiassa ne oli ainoat hyvät ajatukset, mitä viime aikoina on tullut mieleen. En aio kertoa mitä ne oli, koska se olisi tyhmää näin jälkikäteen ja sen toisen ajatuksen osalta laitontakin, joten ensin ehtinyt pitäköön ne nimissään . Voin itse omassa päässäni silti kuvitella, että ne oli minun ajatuksia... (*mutinaa*)

Koiran naisseikkailu päättyi "vähän" nolosti. Intoa oli enemmän kuin taitoa, ja tekniikkaongelmien jälkeen jouduttiin turvautumaan eläinlääkärin muumimukimenetelmään... Haen epäonnisen sankarin huomenna kotiin. Mahtaa sille nyt koirapuistokaverit nauraa.

Vanhasta Annasta

Töissä on välillä aikaa lukea vanhoja lehtiä. Yhdessä vanhassa Annassa (90-luvulta) oli pääkirjoitus suomalaisista ikkunoista, tai siis siitä, mitä pääkirjoittaja ajattelee kävellessään pimeällä kadulla ja katsellessaan kerrostalojen ikkunoita ja arvaillessaan elämää niiden karmeiden verhojen takana. Koska siis lähiöissä ihmisillä oli, ja on edelleen hirveitä verhoja. Pääkirjoittaja arveli, että niiden kauheimpien printtien omistajat pitävät verhoja vain näköesteenä, mikä tietysti pääkirjoittajalle oli aika epäortodoksinen ajatus.

Kirjoittaja vertasi suomalaista öistä lähiötä hollantilaiseen asutusalueeseen. Hollannissa ei kuulemma ole tapana vetää verhoja eteen illallakaan, kun ohikulkijat varmasti näkevät valaistuun huoneeseen sisälle. Siellä eletään niin kuin näyteikkunassa. Kalvinististä perinnettä. Näyteikkuna viestittää naapureille, ettei ole mitään salattavaa, kaikki saa näkyä.

Jos muistat vielä, alkuvuodesta olin hetkellisesti siivoushuumassa. No, se on jo aikaa sitten loppunut, eikä se huuma kestänyt senkään vertaa, että olisin saanut kaikki kaapit käytyä läpi. Nykyinen siivoustyylini on lähinnä sitä, että kaikki irtotavara, jota on paljon ja jolle ei varsinaisesti ole mitään paikkaa, tungetaan kaappeihin. Kahden vuoden takainen suunnitelma oli, etten kerää tänne mitään turhaa. Se suunnitelma ei näköjään pitänyt. Onkohan hollantilaisilla sellaista, että koti on kuin Ikean kuvastosta ja kaikki esineet on aina paikoillaan? Minulle se on ihan utopistinen ajatus. Että jonkun kodissa voisi kaikki esineet olla omalla paikallaan. Ihan viimeistä kaappia myöten kaikki järjestyksessä. Pihan perällä olevassa puutarhavarastossakin olisi saviruukut riveissä ja työkalut roikkumassa seinällä omassa naulassaan, niin kuin koulussa puutyöluokassa on seinään piirretty vasaran ja vannesahan ääriviivat, jotta heti näkee jos joku puuttuu. Pitäisikö siihen pyrkiä?

Blogilista on näköjään hylännyt Silkan Yksinkertaisuuden (syystäkin?). Ei päivity vaikka päivittäisin blogia. Missäköhän vika?

Vieläkin on ikävä koiraa. Tai ei oikeastaan sillä tavalla ikävä, että sitä sen itsensä takia kaipaisin, sitä vaan on tottunut siihen, että jostain päin asuntoa löytyy elämää ja tuntuu yksinäiseltä ilman sitä. Tuntuu ihmeelliseltä, että voi liikkua ympäriinsä, eikä se aiheuta mitään liikettä missään muualla (koirassa siis, koirathan on luotuja kyttäämään ihmisten liikkeitä).

Koira lähti eilen Lieksaan naisiin. On se kiva, että sillä on kivaa, mutta jo tänä aamuna oli yksinäistä. Kukaan ei herättänyt aamulla, ei kiehnännyt jaloissa naama virneessä ja korvat lerpallaan, kukaan ei halunnut kävelylle eikä kantanut leluja ympäriinsä hassua örinää pitäen.

Niin siis, mikäli kaikki menee suunitelmien mukaan, koiralta menee tänä viikonloppuna poikuus. Luin äsken asiantuntijatekstiä koirista, jossa sanottiin, että ylidominoiva omistaja, joka kieltää koiralta kasvuvaiheessa kaikki "astumisleikit", saattaa aiheuttaa niin voimakkaita estoja koiralleen, ettei se sitten suostu ikinä astumaan, ei edes luvan kanssa. Alkoi jo hirvittää, että näinkö olen tehnyt väärin kieltämällä tyttökoirien ahdistelun. Miten huono emäntä, kun viattoman luontokappaleen sielun on vammauttanut! Astumisleikit kuulemma kuuluvat koiran sosiaaliseen käyttäytymiseen, ja jos koira ei ole saanut riittävästi toisilla koirilla kuivaharjoitella, sen seksuaalinen käyttäytyminen voi jäädä iänkaikkisesti vajaaksi.

Tähän asti olen ollut ylpeä siitä, että koira osaa leikkiä "nätisti" narttujenkin kanssa, koirapuistot kun on täynnänsä yliviriilejä uroksia, jotka nylkyttävät mitä tahansa riittävän hitaasti liikkuvaa nelijalkaista, eivätkä kuuntele kieltoja tai edes reagoi nylkytyksen kohteen ärinöihin. Puistoraiskaajat. Ensi viikko näyttää, pärjääkö tuo tiukassa kurissa kasvanut kilttipoika ollenkaan tositilanteessa...

Hyvää päivää kirvesvartta

En ole tuotakaan lausahdusta oikein ymmärtänyt. Tulee mieleen, että henkilö tulee rautakauppaan, tervehtii ja ilmoittaa saman tien mitä on tullut hakemaan.

Eno hitsasi hiekkakivitahkolle telineen ja yhdisti akselin Ford 4000 -traktoriin (koska kuka sitä näin ilmastonlämpenemisen aikaan, kuumana kesänä jaksaa itse vääntää kampea). Siinä voi teroittaa kirvestä. Keksijä masentui, kun Ford pyöritti kiveä aivan liian kovaa. Nyt pitää keksiä väliin joku hihnasysteemi hidastamaan pyörimistä. Jouduin muistelemaan lukion fysiikan tunteja, että sain mietittyä kumman pyörän täytyy olla suurempi, sen moottorin puoleisen vai tahkon puoleisen. Tulin siihen tulokseen, että jos moottori pyörittää pientä pyörää, joka on hihnalla kytketty akselia pyörittävään isompaan pyörään, täytyisi sen isomman pyörän olla säteeltään kaksinkertainen verrattuna siihen pienempään pyörään, jotta tahko pyörisi puolet nykyistä hitaammin. Neljä pii är jaettuna ajalla. Mahtoiko mennä oikein?

En osannut kuitenkaan tajuta, miksi kirvestä täytyy pitää tahkon pyörimisuuntaa vastaan.

Ps. Googlasin tuon kirveenvarren. Henkilö tervehtii toista sanoen hyvää päivää, johon toinen vastaa kirvesvartta, koska luuli, että henkilö kysyi mitä toinen on tekemässä.

Yhdet ristiäiset ja kahdet hautajaiset

Matkustin eilen kaksitoista ja puoli tuntia mummolaan. Bussilla, junalla, junalla, junalla, bussilla, autolla. Koira on mukana. Kaikki täällä mummolassa ovat tykänneet siitä, mikä tuntuu mukavalta. On se ihan kiva koira. Voiko olla samalla tavalla ylpeä itse kasvattamastaan koirasta kuin vaikka omista lapsista? Kumpaan itsellä on enemmän vaikutusta?

Mummolassa on yksi hevonen, jonka emän emän emän muistan vielä hyvin, vaikka se onkin ollut kuollut jo kauan. Tämä nyt täällä kesää viettävä ori on itsekin jo kahdeksan vuotias ja yhtä mukava kuin isoisoäitinsä, vaikkakin rumempi. Isopäinen mutta seurallinen, tulee aina sinne missä on ihmisiä, vaikka sen laidun on valtava ja se voisi tehdä siellä mitä huvittaa. Itseasiassa se voisi muutenkin tehdä mitä huvittaa, sillä laitumen aita on lähinnä henkistä sorttia: se on noin polvenkorkuinen valkoinen lanka, eikä siinä ole sähköä joka kohdassa. Järven kautta hevonen voisi uida tai kahlatakin karkuun jos haluaisi. Olin laiturilla heittämässä koiralle rengasta, kun ori tuli syömään vesikasveja. Se työnsi koko turpansa veden alle, sukelteli. Sitten se ilmeisesti kaipasi seuraa tai muuten vaan kiipesi laituria reunustaville kiville seisomaan. Löin sitä sandaalilla turpaan (koska siis hevosiahan aina kuuluu hakata päähän), eikä mitään reaktiota. Koira alkoi haukkua, että ei kai se olento nyt vaan kiipeä tänne. Hätistelin hevosta pois, ja lähtihän se lopulta, eikä onneksi liukastunut kiviin ja telonut jalkojaan. Sillä on jo jännevamma, mikä ei näyttänyt haittaavan kiipeilyä. Kiipeilysession jälkeen hevonen jatkoi vielä rantahuvitelua kuopimalla vettä. Ensin puoli minuuttia veden loiskutusta oikealla etujalalla, sitten jalan vaihto ja taas sama uudestaan. Aika kauan se jaksoi sitä leikkiä, mutta lähti kuitenkin muutaman minuutin päästä tekemään töitä, eli syömään ruohoa.

Täällä on myös uusi serkku, Sofia, ikää 2,5 kk. Sofia osaa ainakin hihkua ja puristaa sormea kovaa. Onkohan vaikeaa olla vauva, kun ei voi itse päättää mihin menee ja mitä tekee. Sofia joutuu olemaan sen sylissä jolle hänet annetaan, siinä asennossa mihin hänet laitetaan.

Yksi kahdesta tädistäni on kuollut. Sukulaisilla on taipumusta kuolla kolmen ryppäissä. En tiedä kuka tämän ryppään kolmas voisi olla. Ukkini on hyvässä kunnossa, vaikka onkin yli yhdeksänkymmenen. Kyllä häneenkin silti vaikuttaa pikkuveljen ja tyttären kuolema, vaikka ne jollain tavalla odotettavissa olivatkin. Tytär ei ollut pitänyt moneen vuoteen mitään yhteyttä, ei vastannut ukin kirjeisiin. Minä en ole nähnyt häntä sitten vuoden 1986, ja siitä ajasta en yllättäen juuri mitään muista. Isäni sanoi ettei "hänestä kovin pitkäikäistä ihmistä kukaan odottanutkaan". En tiedä mitään yksityiskohtia, mutta rahariitoja, mielenterveysongelmia ja alkoholismia varmaan ainakin tähän liittyi.

Olen lyhyen ajan sisällä ollut tavallista enemmän tekemisissä vauvojen, hevosten ja hautajaisten kanssa.