Syyskuussa 70 vuotta sitten

Kävin keväällä Tallinnassa ja neuvostomiehitysmuseossa. Ukrainan kriisi oli jo silloin aluillaan mutta ei ihan niin kiihkeänä vielä. Tuntui aika konkreettiselta ne matkalaukut, kuvat ja tarinat sotaa meriteitse pakoon lähteneistä perheistä, kun itse olin juuri matkalaukkuja ja lapsia tuonut saman meren yli, toki ihan erilaisissa tunnelmissa, mutta kuitenkin. Juuri näinä päivinä 1944 Virosta lähti laivalasteittain ihmisiä Saksaan ja Ruotsiin. Osa lähti pienillä kalastajaveneillä ja moni ei selvinnyt.

Niin tänään oli hyvä päivä

Heräsin aikaisin, ennen seitsemää. Väsytti, mutta nousin silti. Hereillä pysymisessä auttoi, että myös lapset heräsivät. Join hyvää kahvia, söin hyviä (omatekemiä) sämpylöitä ja Putin-juustoa. Löysin molemmille lapsille nätit asut päälle, en tiedä oliko ihan joka vaate välttämättä täysin puhdas, mutta jos ei ollut niin ei sitä huomannut. Löysin myös omasta kaapistani hameen, jota en muistanut omistavani ja joka mahtui hyvin päälle. Toinen lapsi nukahti, toinen taisi lukea akuankkoja taikka askarrella. Löysin hameen kaveriksi sukkahousut joita en muistanut omistavani ja jotka mahtuivat hyvin päälle ja olivat ehjät. Löysin pari paitaa, jotka mahtuivat hyvin päälle ja sopivat sen hameen kanssa. Tein letin hiuksiin. Meikkasin.

Sain kaikki tarvittavat henkilöt ja varusteet autoon ja ehdimme ajoissa liikkeelle. Ei itkua, ei revenneitä sukkahousuja, ei unohtunutta lompakkoa. Ei ylinopeussakkojakaan. Olimme ajoissa hammaslääkärissä. Ainoa moka joka tuli siinä vaiheessa ilmi, oli se että olin unohtanut tehdä toiselle lapselle lounasta ennen lähtöä, lapset näet ei oikein kovin hyvin pärjää pitkälle iltapäivään pelkällä aamupalalla. Elovena-marjajuoma pelasti. Päästiin vielä melkein ajoissa yliopistolle, ostettiin kahvia ja pullaa, ajeltiin hissillä, tavattiin opiskelukavereita, syötiin ruokalassa ja juteltiin. Ihana lämmin ja aurinkoinen alkusyksyn päivä, vaahteroissa vielä vihreät lehdet. Lapset hyväntuulisia. Oltiin ajoissa toisessa paikallisessa oppilaitoksessa hakemassa miestä, vaikka oli ruuhka-aika. Käytiin ostoksilla. Vanhempi lapsi piti molempia kädestä kiinni ja hihkui: "Koko perhe yhdessä!"

Oli hyvä mieli. Tässä oli ollut ainakin minun taholtani jo jonkin aikaa vähän ankea tunnelma. Aina kun tulee ankea olo, tuntuu siltä että ei tästä tule mitään enkä siedä tätä enää. Nyt olin aika pitkään ollut vain lasten kanssa kotona. Sitä se kai tarkoittaa, kun jotkut toiset sanoo että siinä "hajoo pää".

Tänään oli hyvä päivä, kunnes...

... Nyt tuli kova lista Vladimir Putinilta: ”Riika, Vilna, Tallinna, Varsova ja Bukarest”

Venäjän presidentin Vladimir Putinin mukaan Venäjän on armeija on hänen niin halutessaan kahdessa päivässä viiden Naton jäsenmaan pääkaupungissa.
-Venäjän joukot ovat kahdessa päivässä Riikassa, Vilnassa, Tallinnassa, Varsovassa ja Bukarestissa, Putin sanoo saksalaisen Süddeutsche Zeitungin haltuunsa saaman muistion mukaan.
Saksalaislehden mukaan Putin ”uhkaa massiivisesti Eurooppaa”.

Mutta ei Suomea, miksi Suomen Helsinki on unohdettu :(. Eikö me ollakaan Eurooppaa edes venäläisten mielestä?

Arki

Elämä on taas asettunut vähän rauhallisempaan malliin. Mies ei enää ole poissa vaan ihan säännöllisessä työssä. Pienempi lapsi on kotona, tekee niitä asioita mitä vauvat nyt tekee, paitsi ei juuri nuku päiväunia, isompi on usein kotona ja joskus hoidossa eikä myöskään nuku päiväunia. Minäkään en nuku päiväunia. Minun pitäisi tehdä iltaan aikaa omille hommille, mutten ole onnistunut. Saattaa olla että se kaduttaa jonkun ajan päästä.

Jotkut asiat säilyy, edelleen olen mieluummin laiska kuin tekisin niitä asioita mitä ajattelen että pitäisi tehdä. Soudan ja huopaan tämän asian kanssa, välillä aina aktivoidun ja ajattelen sellaisia asioita kuten "kylpyhuoneen lattian pesuun menee kymmenen minuuttia ja sen voi tehdä vaikka joka viikko niin pysyy siistinä kylpyhuone". Ikkunoiden pesusta olen moneen kertaan todennut, että se ei oikeasti ole niin kamalaa ja aikaavievää kun sen aloittaa ja vaikka sen tekisi huonosti niin sekin on parempi kuin ei ollenkaan ja helpompaa itseasiassa vain tehdä se sen sijaan että ei tee. Jos ei tee, niin vuoden aikana miettii jatkuvasti että pitäisikö ja olisi pitänyt jo ja ei vieläkään ole sitä tehty ja pakko pitää verhot kiinni kun aurinko paistaa... Silti ei taas ole pitkään aikaan meidän ikkunoita pesty. Ehkä ensi viikonloppuna.

Mutta olen minäkin jotain tehnyt ja onnistunut jopa siinä turruttavassa ylläpidossa. Lapset on syöneet puuroa ja jopa ulkoilleet ja sopivia vaatteitakin on. Teen taikinaa, luuttuan lattioita ja viikkaan vaatteita. Tänä syksynä olen kuivattanut sieniä ja omenoita. Tehnyt vauvalle soseita pakastimeen. Silitän vaatteita kirpputorille vietäväksi ja mietin minkä kokoisia talvikenkiä on vaatehuoneessa. Välillä rakennan legoilla ja leikin agenttia. Lapset on olleet ihan hyväksi minulle enkä koe että elän sitä pikkulapsiperheen kaaosta taikka että olisin ihan loppu. Sitä pelkäsin aika hysteerisesti kun toinen lapsi oli tulossa, esikoisen kohdalla vielä jotenkin ajattelin että kyllähän nyt yhden lapsen kanssa pärjää, mutta kahden kanssa on eri juttu. Ulkopuolisesta voi toki tilanne vaikuttaa juuri sellaiselta, lapsiperhehelvetiltä, mutta minusta ei tunnu siltä.

Tietysti voipi olla, että se helvetti on vasta edessä, jos kohta puoliin pitää tuo pienempikin laittaa päiväkotiin ja alkaa joka aamu lähtemään autolla pihasta ennen seitsemää. Toisaalta, voihan se mennä ihan hyvinkin. Jospa lapset viihtyy hoidossa ja rutiini pyörii itsestään eteenpäin ja opintopisteet karttuu. Saa nähdä. Monesti sitä ehtii ja jaksaa yllättävän paljon, sitten kun tilanne on päällä.

Onhan jotain muutakin toki tapahtunut sitten viime aktivoitumisen

Taikka aktivoituminen on liioittelua, kun katsoo noita päivitysmassoja, ennemmin uninen värähdys oli tuo edellinen.

No joo, mutta siis niinku. On myös edellisessä postauksessa mainittujen muutosten lisäksi tämä niin kutsuttu HOT PEACE SITUATION taikka epävakauden alue taikka hybridisota taikka eräänlainen kolmas maailmansota taikka mitähän helvetin ilmansuuntaa tässä pelkäisi seuraavaksi. Nyt näyttäisi siltä, että ei tarvitse aivan lähitulevaisuudessa testata lasten AW14- eli välikausikarderoobin kestävyyttä meriolosuhteissa venepakolaisena, vaan ihan hiekkalaatikko ja kuralätäköt riittää. Talveksi on kyllä hankittuna vähän paremmat haalarit, sillä perusteella että ruotsalaiset suhtautuisivat myönteisemmin likaisiin ja nälkäisiin sotalapsiin, jos niillä on edes uudet Ticket2Heaven-haalarit päällä. Siinäpä muuten sattuvasti nimetty tuotemerkki. (Ihan tälle linjalle en kyllä tyttövauvan sota-aikaan varustamisessa vielä lähtenyt. Ja luulen että joka tapauksessa elintasokuilu on sitä luokkaa, etteivät ruotsalaiset orpolastenkerääjät hahmottaisi hyviä tarkoitusperiäni vaan ihmettelisivät miten on lapsi taas lähetetty vanhoissa ja epätrendikkään värisissä rytkyissä ulkomaille. Jospa säälistä sitten suhtautuisivat lämpimästi. Eikä tuo T2H taida edes Suomessa enää niin kuuminta hottia olla, kerran sitä meidänkin taloudesta löytyy.)

Vitsailu sikseen, en oikeasti lähettäisi lapsia yksinään Ruotsiin. Ja jos lähettäisin niin en kai nyt sentään monen sadan euron vaatteissa!

En varmaan ole ihan ainoa ihminen, joka ei oikein tiedä mitä on meneillään, ainakaan Venäjän suhteen. Toisaalta haluaisin ajatella, että Vladimir Vladimirovits on lopulta järkevä ihminen, joka on myös riippuvainen äänestäjistään ja niistä oligarkeista ja nämä taas haluavat nauttia rauhallisista kauppayhteyksistä länteen. Ei ole järkevää sotia ja ottaa haltuun ongelmaisia alueita. Ja sitenpä tässä nyt pienesti kalistellaan ja bluffataan puolin ja toisin vähän aikaa, ja homma jää pian siihen, että saavat pitää sen Krimin. Ukrainasta tulee jonkinlainen liittovaltio, jonka itäosan ja länsiosan välillä vallitsee syvä epäluulo ja muutenkin on vaikeaa, mutta kuitenkin kansainvälisesti ajatellen tilanne rauhoittuu. Matkustajalentokoneen kysymys ei ehkä ikinä lopullisesti ratkea.

Toisaalta uskon niitä, esimerkiksi Illarionovia, Piontkovskia ja jopa Zhirinovskia, joiden mukaan Putinin tavoitteena on Naton ja lännen nöyryyttäminen ja haaveina tsaarienaikaiset rajat tai ainakin vaikutusvalta niillä/näillä alueilla. Ensinnäkin, vaikka Putinista maalattaisiin minkälaista kuvaa askeettisena ja vaatimatonta elämää viettävänä miehenä, vaatimaton mies ei pääse tuollaiseen asemaan eikä pysty sitä ylläpitämään. Ja jos on saanut kaiken, miten siitä voisi luopua, mihin mennä. Putin ei siirtynyt taka-alalle ensimmäisten presidenttikausien jälkeen, miksi siirtyisi nytkään. Ei hänelle ole odottamassa mitään tyydyttävää eläkevirkaa, nuori mieskin vielä. Pitää vaan keksiä hyvä syy jatkaa ja kiristää otetta. Armollisen vapaamielisyyden kautta ei onnistu, koska silloin länsimaistunut kansa alkaisi kysellä vaalien perään.

Jos kansan mielipide on merkittävä tekijä, ulkopuolinen vihollinen ja sotatilanteen järjestäminen on juuri se mitä tarvitaan. Ensin pelataan tappiinsa kaikki nationalistiset ambitiot ja katkeruudet, otetaan haltuun media ja demonisoidaan vastustajat. Mitä pahempi tilanne, sitä varmemmin kansa on vahvan johtajansa takana, koska vaihtaminen tarkoittaisi epävakautta ja vielä suurempaa vaaraa. Ja jospa Putinille ei ole väliä sillä, mitä Venäjän taloudelle tapahtuu. Jospa se on joka tapauksessa kaikki tai ei mitään, hänen kannaltaan. Jos hän onnistuu, hänestä tulee Russkij Mirin tsaari ja suuri venäläisen kansan yhteentuoja sekä fasismin voittaja sellaisessa asemassa, että se kuva säilyy. Jos epäonnistuu, niin voi vaikkapa vetää viime tekonaan muun maailman mukanaan.

Mutta sitä en osaa ajatella, aikoisiko Putin oikeasti armeijoiden voimin siirrellä rajoja ja jos aikoisi, niin riittäisikö kaistale sieltä ja toinen täältä, muodon vuoksi ja Naton häväistykseksi. Taikka riittäisikö tämä hybridisota, jossa napataan jokunen poliisi ja tehdään kyberhyökkäyksiä ja spämmätään keskustelupalstoja taikka mitä nyt keksitäänkin sellaista, mihin Nato ei taivu vastaamaan. SCO on tiivistynyt sotilasliitoksi ja Venäjä on puheenjohtajamaana. Antaako se rohkeutta katsoa mitä Nato tekee, jos vaikka Viroa härkitään.

Sitten on tämä verisempi ISIS-homma. Onko se liian pieni tekijä suurvaltojen yhteiseksi viholliseksi? Pyyhkiytyykö ISIS päiväjärjestyksestä, jos SCO ja länsimaat tahoillaan hyökkää sitä vastaan, vai voiko käydä niin, että nämä tahot ottavat sen yli yhteen. ISIS ehkä häviää kun tarpeeksi moni vaikutusvaltainen maa sitä tarpeeksi pelkää, mutta voiko muut kysymykset (Al-Assad, Iran, Palestiina, Israel...) ja suurvaltojen edut törmätä Lähi-idässä entistä kovemmin?

Ja hän on täällä tänään, taas.

Näköjään muistan tämän blogin tyypillisesti keväisin tai syksyisin, kun yksi ajanjakso päättyy ja toinen alkaa. En saa tätä lopetettua, nämä tekstit on kuitenkin jotakin niin henkilökohtaista etten halua tätä puolta kadottaa. Luulen, että lakkaan palaamasta tänne vasta, kun tämän tunnuksia ja salasanaa ei enää saa minkään sähköpostin kautta palautettua.

Sitten viime kerran on tapahtunut kaksi isoa asiaa. Harhailuni itseni kanssa, jatkuva pienen ympyrän kiertäminen sokkona sumussa osaamatta päättää mihin suuntaan minun kuuluisi itseäni elämässäni kehittää, on aavistuksen selvänäköisempää nyt, sikäli että löysin alan joka tuntuu oikealta.



Kuva ei ole viittaus teologian alaan. Hyvältä tuntuu, että ymmärrän ja osaan asioita, jotka aluksi tuntuivat mahdottomilta. En kuvittele että tämä on vaikeinta maailmassa, mutta minulle sen verran korkealla tasolla, että en jatkuvasti epäile itseäni ja ajattele että olen valinnut liian helpon tien. Tässä tiessä oli myös sen verran haasteita, etten pitkään aikaan kaivannut itsetutkiskelua blogin kautta.

Toinen iso asia on se, että olen nykyisin kahden lapsen äiti. Yksi päättäväinen lisäjäsen puski itselleen tilan perheeseen, vaikka äitinsä oli vastahankainen ja epäileväinen loppuun asti. Tai alkuun asti, miten sen nyt ottaa. Kaikki meni hyvin ja tila löytyi ihan kuin sellainen olisi aina ollut olemassa.

Synnyttäminen on ehkä naiseuden ytimessä. Tiedän että se on arpaonnea, miten siinä käy. Ei pitäisi kehuskella, enkä kehuskelekaan kenenkään todellisen ihmisen kuullen. Oletin lähtökohtaisesti melkeinpä molempien lasten kohdalla, että minulle tapahtuu pahimmat mahdolliset jutut, kaikki mitä voi tehdä väärin teen väärin ja sen lisäksi muutama muu satunnainen asia menee huonoimmalla mahdollisella tavalla, mutta mikään niistä kauhukuvista ei käynyt toteen. Ehkä voin jo varovasti sanoa, tällä näytöllä, että olen siinä hommassa aika hyvä. Jos eläisin 1800-luvulla maatalon emäntänä (taikka mikäköhän mäkitupalaisakka olisin äpäröineni), olisin käynyt aamulla lypsyllä ja koittanut olla ajattelematta polttoja, puolilta päivin olisin synnyttänyt ja siitä hilpassut vielä valoisaan aikaan pesemään pyykkiä avannossa. Nyt ei onneksi ollut lehmät odottamassa, vaan sain käydä suihkussa ja mennä puhtaisiin lakanoihin toisten petaamaan sänkyyn yöksi nukkumaan.

Maxwellin yhtälöt ei ole miehisyyden ytimessä, mutta aika maskuliiniseksi hommaksi tuo fysiikka mielletään. Voi olla että en tuntisi oloani niin tyytyväiseksi siinä maailmassa, jos ei olisi tuota tiettyä varmuutta tullut naiseuden suhteen.

Kävi myös niin onnellisesti, että toinen lapsi on tyttö. Sitäkin tiesin pelätä jo ennen positiivista raskaustestiä. Tiesin olevani raskaana ja tiesin että se on tyttö. Minulleko tyttö. Minustako tytön äiti. Synnytyksenkin jälkeen vielä ihmettelin, että mitäköhän tässä nyt, tämän tytön kanssa, jotain mekkoa ja rusetteja vissiin pitää tässä ruveta... Olen huomannut, että sehän onkin ihana tyttö. Viisas ja kaunis ja hauska ja voimakas. Erilainen kuin poika, mutta ei kumpikaan ole pelkästään sukupuolensa. Ja olen tajunnut että minäkin olen joskus ollut samanlainen, jonkun ihana tyttö. Jos olen joskus ollut, niin ehkä voin olla vieläkin.

Ote vanhasta tekstistä

Tässä vaiheessa viittaan noihin PMMP:n biisin sanoihin: "Oletko jo tottunut kuoreen - sinua ei tunnista sieltä". Parisuhdedynamiikka on kummallinen asia. Ihan niin kuin ainoa tapa olla suhteessa olisi jatkuva julma valtataistelu. Ihan niin kuin kaksi ihmistä, joiden olisi tarkoitus rakastaa toisiaan, muuttuisivatkin aina toistensa seurassa sisäänpäin kääntyneiksi manipuloiviksi psykopaateiksi, joiden ainoa päämäärä on omista oikeuksistaan kiinni pitäminen toisen kustannuksella. Se kierre vain ruokkii itseään, jos jompi kumpi ei ymmärrä sitä katkaista. Harvoin rakastuminen tuo ihmisessä esille niitä parhaita luonteenpiirteitä ("OLKAA YKSIN JA JUOSKAA KARKUUN - RAKKAUS MURSKAA JA RAKKAUS TURTUU!"). Molemminpuolinen vilpittömyys ja nöyryys on harvinaista niin sodassa kuin rakkaudessakin. Vaikka onhan niitä onnistuneitakin parisuhteita, joissa yhdessä ollaan vahvempia ja parempia ihmisiä kuin yksin. Totta kai jokaisella on joskus huonoja päiviä ja joskus on heikko ja vihainen ja kaipaa tukea, mutta hyviin tapoihin kuuluu, ettei sitä kaikkea kaadeta toisen niskaan.

En tiedä pitääkö paikkaansa, että "harvoin rakastuminen tuo ihmisessä esille niitä parhaita luonteenpiirteitä", mutta noin muuten tässäkin suhteessa aikanaan tuo valtataistelu tuli tutuksi. En muistellut tuota kirjoitusta silloin, mutta näin jälkikäteen sanoisin että tilanteen kehittyminen liittyi kulisseihin, puhumattomuuteen ja juuri siihen, että sattui huonoja päiviä ja heikkoutta liian moneksi päiväksi peräkkäin. Toisen pahaa oloa lievittääkseen sitä tuli venyttyä hiljaa, ja kun sitten tulikin se päivä, jolloin olisi tarvinnut tai ainakin toivonut enemmän takaisin, eikä toinen ollutkaan sen valmiimpi, joutui pettymään ja joko kohtaamaan ongelman, tai jatkamaan venymistä. Ja koska oli jo jonkin aikaa venynyt, niin olisihan se ollut hölmöä alkaa siinä vaiheessa riitelemään.