Tänään bussissa

Olin menossa töihin. Olin myöhässä, mutta eipä sille enää bussissa mitään voi, joten olin ihan hyvällä tuulella. Istuin jonkun miehen viereen, vaikea sanoa minkä ikäinen hän oli. Jotain kahdenkymmenenviiden ja neljänkymmenen väliltä, veikkaisin villisti. Ihan normaalin näköinen suomalainen mies, ehkä vähän keskimääräistä siistimmin pukeutunut. Ainakin hällä oli melko uudet kengät, sellaset ruskeat mokkanahkaiset tennarit tai jotkut. Olin ihan omissa ajatuksissani ts. en ajatellut mitään. Taisin katsoa miehen käsiä. Hän siirsi kättään niin, että takin hiha vähän nousi. Hänen käsivartensa oli melko karvainen. Olin hyvin yllättynyt. Jotenkin se oli vaan odottamatonta, se karva. Olisin halunnut silittää hänen kättään, sormenpäillä ihan kevyesti ranteen sivusta. Kuvittelin jo miltä se tuntuisi. Se ajatus tuli melkein refleksinomaisesti. Onneksi sain itseni kiinni ennen kuin ehdin liikkua. Alkoi naurattaa. (Mua muutenkin naurattaa aika usein bussissa. En naura silloin muille ihmisille, vaan omille ajatuksilleni. Yleensä.) Oli niin lähellä, etten olisi kurottanut silittämään sitä miestä. Siihen olisin sitten havahtunut, että oho, eihän bussissa oikeasti hipelletä ihmisten karvoja. "Anteeksi. Se oli vahinko."

Olisikohan se mies sitten tullut kovin tietoiseksi omasta karvaisuudestaan ja kiusaantunut?

Grynost - Ryynijuusto

Muistan joskus lapsuudessa nähneeni mummoni syövän raejuustoa. Se ei ollut mitään tavallista raejuustoa, vaan ihan pienirakeista ja hyvää. Tämä tapahtui joskus 80- ja 90-lukujen vaihteessa, luulisin. Siitä lähtien tuo raejuusto on jossain määrin vaivannut minua. Mistä sitä saa? Myydäänkö jossain uutuusraejuustoa ("US-KO-MA-TON-TA! Valio-raejuusto nyt entistä pienemmillä rakeilla!"), oliko se jotain maalaisraejuustoa...? Olen elätellyt toivetta törmätä joskus uudestaan tuohon ihmeelliseen maitotuotteeseen.

Tänään sitten vihdoin päätin hylätä haaveeni ja kokeilla sitä toista vaihtoehtoa, joka on kummitellut mielessäni jo useamman vuoden, mutta kuitenkin niin pienenä, että se on ollut helppo jättää huomiotta. Päätin kokeilla, saako haarukalla muussattua ihan tavallista raejuustoa pieneksi. Ja kyllä sai. Huoh. Ei siinä ollutkaan mitään taikaa.

Ps. Jos joku tietää, että ennen vanhaan on myyty ihan pienirakeista raejuustoa, niin vielä ei ole liian myöhäistä kertoa!

Toiset hölmöt uskoo niin...

Taidan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Tai siis että kaikella tapahtuvalla on vaikutusta tulevaisuuteen, eikä nykyhetki voisi olla toisenlainen kuin mitä se on. Onko se kohtaloon uskomista? Toisaalta en osaa sanoa, miksi tapahtumilla pitäisi olla - tai edes voisi olla - joku tarkoitus. Jos niillä on joku tarkoitus, täytyisi olla joku tai jokin, joka jo tietää miten kaikki tulee tapahtumaan. Jos nyt rupeaa ajattelemaan evoluutiota (johon niinikään uskon), huomaa väkisinkin pienen sisäisen ristiriidan. Evoluutiohan on tavallaan sattumanvaraista, kehitys ei ole eteenpäin menemistä, vaan sopeutumista. Evoluutiota ei ohjaile tai rajoita mikään muu kuin ympäristö ja yksilöiden potentiaali muuttua.

Uskon myös (ja tämä on hullua), ettei voi tulla mitään, mistä en selviäisi. En tiedä miksi niin uskon. Jotenkin vaan en pysty kuvittelemaan sellaista tilannetta, jossa ei olisi jotain hyvääkin tai jotain opittavaa. Joulupöytäkeskusteluissa kävi ilmi, että äitini uskoo näin myös. Yhteistä meillä on ainakin se, että molemmat olemme muuttaneet suhteellisen nuorina yksin ulkomaille. Äidin mielestä siellä juuri oppii, että selviää mistä vaan. Moni muukin tuntuu uskovan näin. "Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa" ja "every cloud has a silver lining" ja "se mikä ei tapa, vahvistaa". En pysty käsittämään, mikä olisi sellainen umpikuja, ettei siitä olisi enää mitään keinoa selvitä. Se ei tarkoita sitä, etteikö mikään voisi järkyttää mielenrauhaa (tai mielenterveyttä), vaan sitä, että silloinkin, kun mieli on järkkynyt, on mahdollista jatkaa elämää. Kaikki on suhteellista ja subjektiivista ja vaikka mitä. Täytyy vaan osata muuttaa suhtautumistaan. Joskus se onkin ainoa, jota on mahdollista muuttaa.

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään tärkeää. 

Katselin tänään koiraa siskonsa kanssa. Tuli mieleen ehdoton rakkaus. 
En tiedä rakastavatko koirat, mutta ainakin hyväksyvät toisensa 
sellaisena kuin ovat. Molemmissa on vikansa, mutta silti ne ovat 
toisilleen kaikkein tärkeimpiä. 

Marinaa

Kodistani on tullut eläintarha. Oma kani (Nuuska) tuli takaisin kesytysleiriltä, ja se toi mukanaan isänsä. Isä (Kaapo) oli kyllä viime keväänä hoidossa täällä (aikana ennen Nuuskaa), mutta nyt niitä elukoita on sitten kaksi, eivätkä ne siedä toisiaan pätkän vertaa. Ja sitten on se koira, jonka hermojärjestelmä ei meinaa kestää sitä, että lähietäisyydellä on nopealiikkeisiä riistaeläimiä. Niin ja se akvaariokin vielä on jollain tavalla hengissä.

Nuuska ei ole paljonkaan kesyyntynyt, se puree ja raapii ja potkii ja kurnuttaa, mutta onneksi se on edelleen söpö. Kaapo (joka on vähän kiltimpi) muutti tänne nyt siis puoleksi vuodeksi, kun emäntänsä karkasi Ruotsiin vaihto-opiskelemaan. En ole kertonut vanhemmilleni vielä Kaaposta, pikkuveli on ainoa joka tietää. Vanhemmat eivät oikein sulata tuota Nuuskaakaan, joten miksi turhaan hermostuttaa niitä. Jos ei tiedä niin ei voi haitata. Eihän puoli vuotta niin pitkä aika ole, Kaapon häkin voi aina roudata vaatekaappiin perhevierailuiden ajaksi... Eikä sillä muuten mitään väliä olisi mitä mieltä ovat kaneista, mutta kun sattuvat omistamaan tämän asunnon ja nimenomaan toivoivat maltillista suhtautumista kodittomiin eläimiin. Kahdelle koiranpennulle olen kyllä jo sanonut ei. Että sikäli mitä nyt muutama kani haittaa.

Asuntokysymys mutkistui hieman, kun eteisaulaan lätkäistiin lappu, jossa kerrottiin, että taloyhtiö on ottamassa puolitoista miljoonaa egeä lainaa ulkosivuremonttia varten. Ja että kymmenen vuoden laina-ajalla maksettavaksi tulisi kaksion asukkaalle 164 euroa kuukaudessa. 164 euroa kuukaudessa! Vastike kaksinkertaistuu, ei vaan YLI kaksinkertaistuu! Ja mulla ON jo lasitettu parveke! Minä olen opiskelija, ei mulla ole tällaseen varaa. Tänä iltana on yhtiökokous, täytyy mennä sinne kuuntelemaan. Viime yhtiökokous oli kyllä ihan turha reissu. Tai siis saihan siellä kahvia ja pullaa, että ei sikäli, mutta sikäli, että siellä ei saatu mitään aikaan. Puheenjohtaja kertoi, että varastokoppeihin on taas murtauduttu ja ei auta lukot kun sillä on avaimet ja pihdit ja onko ehdotuksia, ja sitten minä viittasin (niin kuin koulussa kuuluu) ja selitin vaikka mitä lumekameroista ja muista, ja pj sanoi vaan että joo olihan tästä jo viime kerralla puhetta (enpäs ollut silloin paikalla), mutta ei ei ei ne auta mitään kun kyllä se jos haluaa varastaa ni sehän varastaa juu. Niin, no niinhän se varastaa jos ei kukaan mitään tee. Ei tullut sitten lumekameroita, eikä oikeitakaan kameroita, eikä mitään muutakaan. Päätettiin vaan tarkkailla tilannetta. Tällä kertaa en kyllä sano mitään vaikka kysyisivätkin. Paitsi että vastikkeen tuplaus on liian paljon.

Höh. Nyt harmittaa. Mistä minä ne rahat saan. Tuttava tiesi kertoa, että 15 vuoden laina-ajallakin hinta olisi 127e/kk. Ja mulla on jo ne parvekelasit. Miten yksi verhoilu voi maksaa niin helvetisti? Sellasia keltasia ja harmaita levyjä vaan isketään seiniin... Voi voi.

Sigur Ros + Rooibos

Sigge ja kofeiiniton antioksidanttipitoinen tee eivät auttaneet eilen yöllä. Sain unta vasta joskus aamusta. Ihan hullua. Miksi pitää ihmistä kiusata lomilla, joista palautuminen on niin vaikeaa? Veikkaan, ettei ole ihan sattumaa, että uutta vuotta ja monta muuta juttua juhlitaan juuri talvella. Joku ovela druidi on huomannut aikoinaan, että porukka alkoi talven tullen tylsistyä ja miettiä talviunille käymistä. Työt ei meinanneet sujua entiseen malliin, ja muutenkin oli apeaa. Druidi keksi ratkaisuksi juhlapyhät. Mikäs sen parempi tapa saada ihmiset taas touhuamaan omiaan ja sytyttelemään pieniä valoja pimeyteen! Puhumattakaan siitä boostista, jonka kansantalous sai, kun keksittiin lahjojen jako ja ilotulitukset ja joulukoristeet.

Koitin lukea kirjaa, jotta nukahtaisin paremmin. Ajattelin valita mahdollisimman tylsän kirjan, ja valinta osui J. D. Salingerin Catcher in the Ryehin. Se on ollut hyllyssä jo muutaman vuoden, ja olen sinä aikana päässyt vain muutaman kymmentä sivua eteenpäin. Olin ihan varma, että se iskisi tajun kankaalle nopeasti. No, ei siinä ihan niin käynyt kuitenkaan. Luin yli sata sivua, kunnes silmiä särki niin paljon etten pystynyt enää aloittamaan uutta lukua. Minulla on aina ollut tästä kirjasta niin väärä käsitys, että se on melkein rikollista. Olin kuvitellut, että catcher in the rye (suom. sieppari ruispellossa) on joku kuvitteellinen Ameriikan maaseutukaupunkia joskus maailmansotien välillä terrorisoinut raiskaaja tai murhamies. En edes ihmetellyt, miksi kirjan kannessa on suuri tyylitelty oranssinpunainen hevonen, ja taustalla jotain mustaa. Ajattelin, että se hevonen nyt vaan on joku viittaus sotaan ja pahuuteen ja fyysiseen voimaan, ja se musta taustalla on savuavan kaupungin rauniot. Hah hah. Kun hieman pääsin sisälle kirjaan (ja varsinkin kun luin sisäkansien esittelyteksin) tajusin, että catcher on baseballtermi, se hevonen on karusellihevonen ja se musta juttu taustalla on New Yorkin skyline (Mikä se on suomeksi? Ei tule muita sanoja mieleen kuin profiili, illusio ja hallusinaatio. Köyhää on.). Ja kirjahan kertoo nuoresta pojasta/miehestä, joka erotetaan koulusta, mutta joka ei uskalla palata kotiinsa NY:hin, ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet tottua ajatukseen, että poika on taas kerran mokannut. Sitä odotellessa hän kuluttaa aikaa ja rahaa Nykissä, ja käy hauskaa monologia päässään. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän aloin tykätä tästä pojasta. Kirjan edetessä siitä paljastuu uusia inhimillisiä puolia. En tiedä vielä miten tässä käy, hyvin vai huonosti, mutta olen ihan tyytyväinen, että tulin lukeneeksi.


Muistin sen yhden asian, jonka tein ensimmäistä kertaa tuossa päivänä eräänä. Lupasin ilmoittautua paikalliseen futisjoukkueeseen, joka ei vielä kyllä ole ihan kasassa. Whaaat? En tiedä miten siinä pääsi niin käymään. Sanoin etten osaa juosta enkä pelata futista, mutta ei kuulema haittaa. Ilmeisesti muu porukka(kaan) ei ole kovin kunnianhimoista, jos ei minkään näköisiä standardeja ole pelaajahankinnoissa. Olen itsekin niin järkyttynyt, etten tiedä oikein miten tästä eteenpäin. Täytyy varmaan käydä ostamassa pallo ja kengät. Voikohan tavallisilla lenkkareilla pelata vai täytyykö olla jotkut nappulakengät? Jalkkiksen harrastaminen kerran viikossa ilmeisestikin vaatii lenkkeilyä muutamana muuna iltana. Pirkka-lehdessä kun on aina niitä niksejä, niin joulupirkassa oli lenkkeilyniksi: hanki jalkapallo, ja yritä selvitä pururadan läpi mahdollisimman vähillä potkuilla. Se kuulostaa ihan hyvältä niksiltä, ja voi jopa auttaa pallonhallinnanopettelussa. En tiedä tosin miten hyvin tätä neuvoa voi noudattaa, jos on koiran kanssa lenkillä. Koira haluaa aina juosta täysillä edessä, se ei osaa juosta nätisti vierellä muuta kuin näyttelykehissä. Toisaalta taas lenkkeily ilman koiraa on ihan turhaa ajanhaaskausta. Ehkä ostankin vetonarun ja -vyön, ja aloitan canicrossin. Se on ihan oikea urheilulaji. Cani tulee cane, canis, canine sanoista (latinaa tai jotain ja tarkoittavat koiria), ja cross taas, no en tiedä, ehkä motocrossista. Canicrossissa joustaan koiran kanssa muita koiran kanssa juoksevia vastaan. Se on siinä mielessä tavallista juoksemista helpompaa, että koira vähän auttaa vetämällä. Säännöissä sanotaan, että koiran täytyy eläinsuojelullisista syistä koko ajan juosta ohjaajan edessä. Sitä ei siis saa raahata maaliin, ja jos koira alkaa väsyä ja jättäytyä jälkeen, täytyy keskeyttää. Mitään ei sen sijaan sanota ohjaajan raahaamisesta maaliin.

Kas, näin se urheiluhulluus kai leviää. Ihan huomaamatta jo kaksi lajia tässä... Brrrr.