Tylsäää

Kyllästyttää. Blogistan ahdistaa jotenkin. Ei pitäis lukea Ihmissuhteita ja tasa-arvoa, se on masentava. En kestä. Pitäisi ehkä etsiä uusia blogeja, jos niistä innostuis, mutta en halua.

Pitäisi ostaa kaneille heinää. Ne syö sitä ihan tolkuttomia määriä. Kaksi pientä palloa, mahtavatko painaa ees kiloa (no kyllä kai), mutta heinää menee ja menee ja menee. Ne tulee muuten nykyään jo toimeen keskenään. Se on hieman hellyyttävää, ne on paljon hauskempia kahdestaan (yksinään ne lähinnä vaan jurottaa jossain nurkassa tai sängyn alla). Kaikkien olemassaolon perimmäinen tarkoitus on tietenkin viihdyttää minua.

Pitäisi ehkä ostaa myös uusia kaloja akvaarioon. Siellä ei ole kuin yksi, joka ei varmaan enää muista olevansa parvikala.

Tänään bussissa

Olin menossa töihin. Olin myöhässä, mutta eipä sille enää bussissa mitään voi, joten olin ihan hyvällä tuulella. Istuin jonkun miehen viereen, vaikea sanoa minkä ikäinen hän oli. Jotain kahdenkymmenenviiden ja neljänkymmenen väliltä, veikkaisin villisti. Ihan normaalin näköinen suomalainen mies, ehkä vähän keskimääräistä siistimmin pukeutunut. Ainakin hällä oli melko uudet kengät, sellaset ruskeat mokkanahkaiset tennarit tai jotkut. Olin ihan omissa ajatuksissani ts. en ajatellut mitään. Taisin katsoa miehen käsiä. Hän siirsi kättään niin, että takin hiha vähän nousi. Hänen käsivartensa oli melko karvainen. Olin hyvin yllättynyt. Jotenkin se oli vaan odottamatonta, se karva. Olisin halunnut silittää hänen kättään, sormenpäillä ihan kevyesti ranteen sivusta. Kuvittelin jo miltä se tuntuisi. Se ajatus tuli melkein refleksinomaisesti. Onneksi sain itseni kiinni ennen kuin ehdin liikkua. Alkoi naurattaa. (Mua muutenkin naurattaa aika usein bussissa. En naura silloin muille ihmisille, vaan omille ajatuksilleni. Yleensä.) Oli niin lähellä, etten olisi kurottanut silittämään sitä miestä. Siihen olisin sitten havahtunut, että oho, eihän bussissa oikeasti hipelletä ihmisten karvoja. "Anteeksi. Se oli vahinko."

Olisikohan se mies sitten tullut kovin tietoiseksi omasta karvaisuudestaan ja kiusaantunut?

Grynost - Ryynijuusto

Muistan joskus lapsuudessa nähneeni mummoni syövän raejuustoa. Se ei ollut mitään tavallista raejuustoa, vaan ihan pienirakeista ja hyvää. Tämä tapahtui joskus 80- ja 90-lukujen vaihteessa, luulisin. Siitä lähtien tuo raejuusto on jossain määrin vaivannut minua. Mistä sitä saa? Myydäänkö jossain uutuusraejuustoa ("US-KO-MA-TON-TA! Valio-raejuusto nyt entistä pienemmillä rakeilla!"), oliko se jotain maalaisraejuustoa...? Olen elätellyt toivetta törmätä joskus uudestaan tuohon ihmeelliseen maitotuotteeseen.

Tänään sitten vihdoin päätin hylätä haaveeni ja kokeilla sitä toista vaihtoehtoa, joka on kummitellut mielessäni jo useamman vuoden, mutta kuitenkin niin pienenä, että se on ollut helppo jättää huomiotta. Päätin kokeilla, saako haarukalla muussattua ihan tavallista raejuustoa pieneksi. Ja kyllä sai. Huoh. Ei siinä ollutkaan mitään taikaa.

Ps. Jos joku tietää, että ennen vanhaan on myyty ihan pienirakeista raejuustoa, niin vielä ei ole liian myöhäistä kertoa!

Toiset hölmöt uskoo niin...

Taidan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Tai siis että kaikella tapahtuvalla on vaikutusta tulevaisuuteen, eikä nykyhetki voisi olla toisenlainen kuin mitä se on. Onko se kohtaloon uskomista? Toisaalta en osaa sanoa, miksi tapahtumilla pitäisi olla - tai edes voisi olla - joku tarkoitus. Jos niillä on joku tarkoitus, täytyisi olla joku tai jokin, joka jo tietää miten kaikki tulee tapahtumaan. Jos nyt rupeaa ajattelemaan evoluutiota (johon niinikään uskon), huomaa väkisinkin pienen sisäisen ristiriidan. Evoluutiohan on tavallaan sattumanvaraista, kehitys ei ole eteenpäin menemistä, vaan sopeutumista. Evoluutiota ei ohjaile tai rajoita mikään muu kuin ympäristö ja yksilöiden potentiaali muuttua.

Uskon myös (ja tämä on hullua), ettei voi tulla mitään, mistä en selviäisi. En tiedä miksi niin uskon. Jotenkin vaan en pysty kuvittelemaan sellaista tilannetta, jossa ei olisi jotain hyvääkin tai jotain opittavaa. Joulupöytäkeskusteluissa kävi ilmi, että äitini uskoo näin myös. Yhteistä meillä on ainakin se, että molemmat olemme muuttaneet suhteellisen nuorina yksin ulkomaille. Äidin mielestä siellä juuri oppii, että selviää mistä vaan. Moni muukin tuntuu uskovan näin. "Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa" ja "every cloud has a silver lining" ja "se mikä ei tapa, vahvistaa". En pysty käsittämään, mikä olisi sellainen umpikuja, ettei siitä olisi enää mitään keinoa selvitä. Se ei tarkoita sitä, etteikö mikään voisi järkyttää mielenrauhaa (tai mielenterveyttä), vaan sitä, että silloinkin, kun mieli on järkkynyt, on mahdollista jatkaa elämää. Kaikki on suhteellista ja subjektiivista ja vaikka mitä. Täytyy vaan osata muuttaa suhtautumistaan. Joskus se onkin ainoa, jota on mahdollista muuttaa.

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään tärkeää. 

Katselin tänään koiraa siskonsa kanssa. Tuli mieleen ehdoton rakkaus. 
En tiedä rakastavatko koirat, mutta ainakin hyväksyvät toisensa 
sellaisena kuin ovat. Molemmissa on vikansa, mutta silti ne ovat 
toisilleen kaikkein tärkeimpiä. 

Marinaa

Kodistani on tullut eläintarha. Oma kani (Nuuska) tuli takaisin kesytysleiriltä, ja se toi mukanaan isänsä. Isä (Kaapo) oli kyllä viime keväänä hoidossa täällä (aikana ennen Nuuskaa), mutta nyt niitä elukoita on sitten kaksi, eivätkä ne siedä toisiaan pätkän vertaa. Ja sitten on se koira, jonka hermojärjestelmä ei meinaa kestää sitä, että lähietäisyydellä on nopealiikkeisiä riistaeläimiä. Niin ja se akvaariokin vielä on jollain tavalla hengissä.

Nuuska ei ole paljonkaan kesyyntynyt, se puree ja raapii ja potkii ja kurnuttaa, mutta onneksi se on edelleen söpö. Kaapo (joka on vähän kiltimpi) muutti tänne nyt siis puoleksi vuodeksi, kun emäntänsä karkasi Ruotsiin vaihto-opiskelemaan. En ole kertonut vanhemmilleni vielä Kaaposta, pikkuveli on ainoa joka tietää. Vanhemmat eivät oikein sulata tuota Nuuskaakaan, joten miksi turhaan hermostuttaa niitä. Jos ei tiedä niin ei voi haitata. Eihän puoli vuotta niin pitkä aika ole, Kaapon häkin voi aina roudata vaatekaappiin perhevierailuiden ajaksi... Eikä sillä muuten mitään väliä olisi mitä mieltä ovat kaneista, mutta kun sattuvat omistamaan tämän asunnon ja nimenomaan toivoivat maltillista suhtautumista kodittomiin eläimiin. Kahdelle koiranpennulle olen kyllä jo sanonut ei. Että sikäli mitä nyt muutama kani haittaa.

Asuntokysymys mutkistui hieman, kun eteisaulaan lätkäistiin lappu, jossa kerrottiin, että taloyhtiö on ottamassa puolitoista miljoonaa egeä lainaa ulkosivuremonttia varten. Ja että kymmenen vuoden laina-ajalla maksettavaksi tulisi kaksion asukkaalle 164 euroa kuukaudessa. 164 euroa kuukaudessa! Vastike kaksinkertaistuu, ei vaan YLI kaksinkertaistuu! Ja mulla ON jo lasitettu parveke! Minä olen opiskelija, ei mulla ole tällaseen varaa. Tänä iltana on yhtiökokous, täytyy mennä sinne kuuntelemaan. Viime yhtiökokous oli kyllä ihan turha reissu. Tai siis saihan siellä kahvia ja pullaa, että ei sikäli, mutta sikäli, että siellä ei saatu mitään aikaan. Puheenjohtaja kertoi, että varastokoppeihin on taas murtauduttu ja ei auta lukot kun sillä on avaimet ja pihdit ja onko ehdotuksia, ja sitten minä viittasin (niin kuin koulussa kuuluu) ja selitin vaikka mitä lumekameroista ja muista, ja pj sanoi vaan että joo olihan tästä jo viime kerralla puhetta (enpäs ollut silloin paikalla), mutta ei ei ei ne auta mitään kun kyllä se jos haluaa varastaa ni sehän varastaa juu. Niin, no niinhän se varastaa jos ei kukaan mitään tee. Ei tullut sitten lumekameroita, eikä oikeitakaan kameroita, eikä mitään muutakaan. Päätettiin vaan tarkkailla tilannetta. Tällä kertaa en kyllä sano mitään vaikka kysyisivätkin. Paitsi että vastikkeen tuplaus on liian paljon.

Höh. Nyt harmittaa. Mistä minä ne rahat saan. Tuttava tiesi kertoa, että 15 vuoden laina-ajallakin hinta olisi 127e/kk. Ja mulla on jo ne parvekelasit. Miten yksi verhoilu voi maksaa niin helvetisti? Sellasia keltasia ja harmaita levyjä vaan isketään seiniin... Voi voi.

Sigur Ros + Rooibos

Sigge ja kofeiiniton antioksidanttipitoinen tee eivät auttaneet eilen yöllä. Sain unta vasta joskus aamusta. Ihan hullua. Miksi pitää ihmistä kiusata lomilla, joista palautuminen on niin vaikeaa? Veikkaan, ettei ole ihan sattumaa, että uutta vuotta ja monta muuta juttua juhlitaan juuri talvella. Joku ovela druidi on huomannut aikoinaan, että porukka alkoi talven tullen tylsistyä ja miettiä talviunille käymistä. Työt ei meinanneet sujua entiseen malliin, ja muutenkin oli apeaa. Druidi keksi ratkaisuksi juhlapyhät. Mikäs sen parempi tapa saada ihmiset taas touhuamaan omiaan ja sytyttelemään pieniä valoja pimeyteen! Puhumattakaan siitä boostista, jonka kansantalous sai, kun keksittiin lahjojen jako ja ilotulitukset ja joulukoristeet.

Koitin lukea kirjaa, jotta nukahtaisin paremmin. Ajattelin valita mahdollisimman tylsän kirjan, ja valinta osui J. D. Salingerin Catcher in the Ryehin. Se on ollut hyllyssä jo muutaman vuoden, ja olen sinä aikana päässyt vain muutaman kymmentä sivua eteenpäin. Olin ihan varma, että se iskisi tajun kankaalle nopeasti. No, ei siinä ihan niin käynyt kuitenkaan. Luin yli sata sivua, kunnes silmiä särki niin paljon etten pystynyt enää aloittamaan uutta lukua. Minulla on aina ollut tästä kirjasta niin väärä käsitys, että se on melkein rikollista. Olin kuvitellut, että catcher in the rye (suom. sieppari ruispellossa) on joku kuvitteellinen Ameriikan maaseutukaupunkia joskus maailmansotien välillä terrorisoinut raiskaaja tai murhamies. En edes ihmetellyt, miksi kirjan kannessa on suuri tyylitelty oranssinpunainen hevonen, ja taustalla jotain mustaa. Ajattelin, että se hevonen nyt vaan on joku viittaus sotaan ja pahuuteen ja fyysiseen voimaan, ja se musta taustalla on savuavan kaupungin rauniot. Hah hah. Kun hieman pääsin sisälle kirjaan (ja varsinkin kun luin sisäkansien esittelyteksin) tajusin, että catcher on baseballtermi, se hevonen on karusellihevonen ja se musta juttu taustalla on New Yorkin skyline (Mikä se on suomeksi? Ei tule muita sanoja mieleen kuin profiili, illusio ja hallusinaatio. Köyhää on.). Ja kirjahan kertoo nuoresta pojasta/miehestä, joka erotetaan koulusta, mutta joka ei uskalla palata kotiinsa NY:hin, ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet tottua ajatukseen, että poika on taas kerran mokannut. Sitä odotellessa hän kuluttaa aikaa ja rahaa Nykissä, ja käy hauskaa monologia päässään. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän aloin tykätä tästä pojasta. Kirjan edetessä siitä paljastuu uusia inhimillisiä puolia. En tiedä vielä miten tässä käy, hyvin vai huonosti, mutta olen ihan tyytyväinen, että tulin lukeneeksi.


Muistin sen yhden asian, jonka tein ensimmäistä kertaa tuossa päivänä eräänä. Lupasin ilmoittautua paikalliseen futisjoukkueeseen, joka ei vielä kyllä ole ihan kasassa. Whaaat? En tiedä miten siinä pääsi niin käymään. Sanoin etten osaa juosta enkä pelata futista, mutta ei kuulema haittaa. Ilmeisesti muu porukka(kaan) ei ole kovin kunnianhimoista, jos ei minkään näköisiä standardeja ole pelaajahankinnoissa. Olen itsekin niin järkyttynyt, etten tiedä oikein miten tästä eteenpäin. Täytyy varmaan käydä ostamassa pallo ja kengät. Voikohan tavallisilla lenkkareilla pelata vai täytyykö olla jotkut nappulakengät? Jalkkiksen harrastaminen kerran viikossa ilmeisestikin vaatii lenkkeilyä muutamana muuna iltana. Pirkka-lehdessä kun on aina niitä niksejä, niin joulupirkassa oli lenkkeilyniksi: hanki jalkapallo, ja yritä selvitä pururadan läpi mahdollisimman vähillä potkuilla. Se kuulostaa ihan hyvältä niksiltä, ja voi jopa auttaa pallonhallinnanopettelussa. En tiedä tosin miten hyvin tätä neuvoa voi noudattaa, jos on koiran kanssa lenkillä. Koira haluaa aina juosta täysillä edessä, se ei osaa juosta nätisti vierellä muuta kuin näyttelykehissä. Toisaalta taas lenkkeily ilman koiraa on ihan turhaa ajanhaaskausta. Ehkä ostankin vetonarun ja -vyön, ja aloitan canicrossin. Se on ihan oikea urheilulaji. Cani tulee cane, canis, canine sanoista (latinaa tai jotain ja tarkoittavat koiria), ja cross taas, no en tiedä, ehkä motocrossista. Canicrossissa joustaan koiran kanssa muita koiran kanssa juoksevia vastaan. Se on siinä mielessä tavallista juoksemista helpompaa, että koira vähän auttaa vetämällä. Säännöissä sanotaan, että koiran täytyy eläinsuojelullisista syistä koko ajan juosta ohjaajan edessä. Sitä ei siis saa raahata maaliin, ja jos koira alkaa väsyä ja jättäytyä jälkeen, täytyy keskeyttää. Mitään ei sen sijaan sanota ohjaajan raahaamisesta maaliin.

Kas, näin se urheiluhulluus kai leviää. Ihan huomaamatta jo kaksi lajia tässä... Brrrr.

Joulu on ohi. Aika ahdistua muista asioista. Olen töissä, kolme yövuoroa edessä, mikä on hyvä juttu. Yövuoroista ja viikonlopuista varsinkin saa rahaa, ja rahaa tarvitsee aina. Olen siitä kumma, että silloin kun rahaa ei ole, pärjään aika hyvin ilmankin (ja pärjäisin vielä paremmin jos koira ei söisi niin paljon kallista lihaa koko ajan), mutta heti kun rahaa taas on, niin sitä menee ja menee ja menee. Naiivia pitää taloudellista holtittomuutta sellaisena synnynnäisenä ominaisuutena, jolle en muka mitään voi. Ihan itse minä sitä rahaa kuitenkin tuhlaan. Kaikkein typerintä on se, että jos olen päässyt unohtamaan paljonko rahaa tilillä voisi tietyllä ajan hetkellä olla, jatkan mieluummin tuhlaamista, kuin tarkistan rahatilanteen heti. Niin kauan kun korttia näyttämällä ja tunnusluvun näpyttelemällä saan vietyä tavaraa kaupasta ulos, en haluakaan tietää. Aavistan, että tämänkaltainen käyttäytyminen saattaa aiheuttaa ongelmia tulevaisuudessa.

Sama kaava oikeastaan toistuu monessa muussakin asiassa. Edelliseltä koiranäyttelyreissulta on jäänyt termospulloon kahvia. En tiedä mitä kahville tarkkaan ottaen tapahtuu suljetussa termarissa, mutta oletan, että se muuttuu joksikin entistä oksettavammaksi. Tiedän missä se pullo on ja mitä sille pitäisi tehdä, en vain halua edes ajatella sitä. Se termospullo on yhtä vanha kuin minä. Kultaisella kasinotalouskahdeksakytluvulla pankki lahjoitti uusille vauvoille ruskeita termospulloja, jos nämä avasivat lapsilisätilin ko. pankkiin. Luotan kyllä siihen, ettei siihen aikaan jaettu sekundaa lapsiperheille, mutta kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta on aika pitkä aika termospullolle. Se ei ehkä kestä enää kauaa. Tiedä vaikka siellä pullossa olisi nyt tälläkin hetkellä hirvittävä paine. Joku asbestisauma on pettämäisillään, ja pullo valmistautuu purskauttamaan haisevat sisälmyksensä seinille. Ja vaatteille ja kengille. Tai ehkä se kahvijuoma syövyttää pulloa sisältäpäin, paljastaen raskasmetallivuorauksen, ja sitten kun vihdoin saan sen termarin pestyksi, huomaan etten voikaan enää ikinä käyttää sitä. Ei se kyllä kovin hyvä termospullo ole. Ei pidä lämpöä juuri nimeksikään. Ja hirvittävän ruma se on myös, ja aika pieni. Että sikäli ihan sama.

Olen tänään tehnyt monta asiaa ensimmäistä kertaa elämässäni tai ainakin pitkään aikaan. Ja siis nimenomaan eilen tarkalleen ottaen, nyt ollaan jo perjantain puolella. Innostuin siitä hiustenleikkuusta niin, että päätin kokeilla muitakin rajojani. Eilen join ensimmäistä kertaa ehkä viiteentoista vuoteen täysmaitoa. Ostin sitä kotijäätelön tekoa varten ja ajattelin, että täytyyhän sitä maistaa. Edellisen kerran muistan juoneeni täysmaitoa joskus alle kuoluikäisenä tai sitten ihan ensimmäisillä luokilla. Kävimme silloin pikkusiskon kanssa aika usein naapurissa kylässä. Naapurissa asuu vanha eläkeläispariskunta, jonka aikuinen vähän jotenkin jälkeenjäänyt poika asuu kotona (selkee ATM). En tiedä miksi me siellä kävimme, kun ei siellä oikein ollut mitään tekemistäkään, mutta kuitenkin ne joivat täysmaitoa, joten niin joimme mekin, koska emme älynneet lähteä kotiin silloin, kun isäntäväki käy ruokapöytään. En muista silloin havainneeni suurtakaan eroa täysmaidon ja normaalin maidon välillä. Nyt tarkistin purkista, että täysmaidossa oli 3,9% rasvaa, mikä ei äkkiseltään kuulosta niin paljolta. Kermassa rasvaa täytyy olla yli 10 %. Täysmaito näytti lasissa aika samalta kuin rasvattomammat maidot, mutta kun sitä huljutti, niin oli havaittavassa aavistuksen suurempi viskositeetti. Ja kyllä se rasva maistuikin, tai ainakin tuntui suussa. Täysmaito on pehmeämpää kuin kevytmaito. Vähän niin kuin lämmin vesi on pehmeämpää kuin kylmä vesi. Kevytmaito on terävää ja raikasta. Ja jälkimaku oli täysmaidolla erilainen. En juonut enempää kuin puoli lasia raakana. Tulin siihen tulokseen, että täysmaito on vähän niin kuin kermaa, vaikka eihän se tietenkään ole. Tein yhden maitokahvin täysmaidosta, ja siitä tuli oikein hyvää. Täyteläisemmän makuista kuin muuten. En kuitenkaan taida osta enää täysmaitoa, jos johonkin reseptiin ei välttämättä tarvita. Jotenkin se purkin punainen väri kirkuu että älä osta, älä osta. Ällöttävää tunkkaista rasvamaitoa tässä purkissa, walk on walk on.

Toinen poikkeava teko oli putkimieshommat. Vessan lavuaarin viemäri ei oikein vetänyt kunnolla, johtuen osittain siitä jo mainitusta hiustenleikkuusessiosta. Päätin ettei mikään mistörmasöl pääse tästä viemäristä räjäyttämään likaa ja kuormittamaan ympäristöä. Koitin hajulukon puhdistamista (jonka olen kyllä tehnyt ennenkin), mutta se ei auttanut mitään. Pikaisen tilanneanalyysin jälkeen totesin, että tukos on ylempänä, eikä tässä auta nyt muu, kuin koekäyttää joululahjaksi saatu sininen työvälinesetti. Siellä oli ruuvimeisseli, joten ei muuta kuin ruuvaamaan ensimmäistä irtoavan näköistä osaa irti. Se oli se metallinen lavuaarin siivilä, vai miksi sitä pitäisi sanoa. Sihti. Kuitenkin se jonka läpi vesi valuu lavuaarista pois. Ruuvasin ja ruuvasin eikä mitään tapahtunut, muuta kuin se sihti vaan alkoi heilua ja mennä paikaltaan, muttei irronnut. Päätin irrottaa hajulukon uudestaan, ja jatkaa ruuvaamista. Sekään ei auttanut, ennen kuin tajusin pitää sitä jäljelle jäänyttä putken pätkää paikallaan, se kun tuppasi pyörimään ruuvin mukana. Ihmeekseni se sihti oli varmaan viisitoista senttisellä ruuvilla kiinni. Miksiköhän sen piti olla niin tukevasti ruuvattu kiinni? Huomasin, että viemäristä tuuli. Mistäköhän asti se tuuli tuli? Kun sain ruuvin irti, irtosivat kaikki muutkin osat, jotka puhdistin yksitellen. Hauskinta oli tietenkin se kokoaminen. Aika paljon ilmeisen oleellisia tiivisteitä siinä oli, mutta yhtäkään ei onneksi jäänyt kokoamisen jälkeen yli. Ja viemäri toimi taas.

Tein jotain muutakin ekaa kertaa, mutten muista enää mitä. Ehkä en tehnytkään.

Jouluinventaario

Alan jo tottua siihen ajatukseen, että lapsuuden jouluja ei enää tule. 
Lapsena sitä kuvitteli jotenkin, että joulu on jotain suurta, vähän niin
kuin verojen maksu tai kouluun meno, jotain sellaista mitä ei voi välttää.
Jouluahan odotti hartaasti jo lokakuussa. Nyt luulen tietäväni, että joulu
täytyy tehdä, ei se muuten tule. En ollut ajoissa varautunut jouluun, enkä
edes yrittänyt päästä mihinkään erityiseen tunnelmaan. Aattoaamuna
sitä paitsi paistoi aurinko, linnut lauloi ja nurmikko vihersi. Illalla ennen jouluateriaa olin koiran kanssa metsässä, ja huomasin 
melkein unohtaneeni, että jotain lahjojakin kai on tulossa. Se ei mitenkään
tuntunut tärkeältä asialta, lähinnä joltain mitä haluaisin välttää. En halua
enempää tavaraa. Sain kyllä oikein hyviä lahjoja, hyvän talvitakin ja kalliin työtuolin ja koiralle hienon puvun, enkä melkein mitään turhaa. Mutta se pökerryttävä innostus ja huuma, jota lapsena koki, ei taida enää 
tulla takaisin. Toivottavasti muistan sen vielä sitten, kun on omia lapsia.
Ehkä se lasten innostus tarttuu. Meidän perheessä alkaa kaikki olla jo liian
vanhoja. Jonkun pitäisi ruveta tekemään lapsenlapsia ja äkkiä.

Joulumiäl potenssiin 2

Kannattaa jättää jouluostokset viime tippaan, aatonaattoon mielellään. Siihen mennessä viimeistään jo tietää ketkä tutut ovat aikeissa "ihan vaan pistäytyä" eli aikeissa tuoda "yllätyslahjoja"/-kortteja. Tosin suurin osa pistäytyjistä on liikkeellä nimenomaan aatonaattona, joten vastalahjat pitäisi olla silloin jo valmiina. Niille, jotka tietää näkevänsä vasta jouluaattona, voi hyvin ostaa lahjat vasta edellisenä päivänä. Itse olin kuitenkin jo tänään ostoksilla, sain melkein kaikki, paitsi siskolle ei löydy rentoutusceedeetä mistään. Instrumentariumkin oli mennyt kiinni siinä vaiheessa kun hoksasin että sieltä niitä saattaisi löytyä. Täytyy siis joka tapauksessa mennä uudestaan huomenna. Sisarusten kanssa ollaan ostamassa yhteislahjoja toisillemme ja vanhemmille, joten ne ostokset olen luonnollisesti hyvissä ajoin delegoinut myöhemmin syntyneille, joiden elämä ei ole niin hektistä kuin yliopisto-opiskelijoilla (buhahahaa, uskoivat, kun ovat itse vielä lukiossa).

Nyt olen hyvällä tuulella, enkä vähiten sen takia, että tililtä löytyi tämän shopping-spreen jälkeen muutaman satasen verran ylimääräistä rahaa. Siispä kenkä- ja levykauppaan kävivät askeleeni, ja mukaan tarttui Vagabondin saappaat ja PMMP:n levy. Levyä en ole vielä kuunnellut, mutta syytä on olla hyviä kappaleita (á 2 e). No ehkä se ei loppujen lopuksi ole niin kallista, mutta jotenkin kymmenen kappaleen levyjen osto tuntuu tuhlaukselta. 11 tai 12 kipaletta per platta olisi jo paljon parempi.

Muutakin syytä olla hyvillä mielin on, nimittäin näyttää siltä, että rikkinäinen tuhkanharmaa Acerin läppärini ei tule enää palaamaan elävien kirjoihin alle tuhannen euron investoinnilla. Se tarkoittaa sitä, että ystävälliset sedät ja tädit vakuutusyhtiössä mieli hyvin (hyvillä mielin, suomen kieli on kummallinen kieli) kustantavat uuden koneen käyttööni. Minusta taitaa tulla ihanan valkoisen Macin ylpeä omistaja. Mac-ihmiset ovat parempia ihmisiä kuin te muut.

Vielä yksi hyvin mieltäylentävä tapahtuma: Pornopostauksen jälkeen tilaajamäärä nousi huimaan kahteentoista! Tiesin että tykkäisitte siitä, te irstaat nörtit. No, ei se ihan pelkkä populistinen tempaus ollut, tuli siitä itsellenikin hyvä mieli (ei joulumieli, mutta hyvä mieli). Naureskelin sille koko illan ja vähän tänäkin aamuna. Oli se silti ihan rehellinen kirjoitus, älkää peljätkö. En valehtelisi näin vakavasta asiasta

Joka tapauksessa,
Hyvää Joulua ja mielenrauhaa kaikille, myös irstaille pornonkuluttajille!

Autiolle saarelle ottaisin mukaan...

...homopornoa. Ehdottomasti, jos siis välttämättä siinä tilanteessa pitäisi valita hetero- ja homopornon väliltä. Mietin eilen mistä se mahtaisi johtua. Joku sanoisi että totta kai nainen mieluummin katselee useampaa hyvännäköistä miestä, mikä kai onkin yksi syy. Heteropornossa päähenkilö (naurettava termi juu) on melkein aina nainen, tai oikeastaan naisen tissit, mikä pidemmän päälle voi olla vähän puuduttavaa, jos ei itse ole niistä niin hirveän kiinnostunut. Toinen syy voisi olla se, että niistä naisista tulee usein väkisinkin mieleen kaikki pornoteollisuuden kääntöpuolen kauhujutut, että onko tämä nyt joku alaikäinen huumehuora, onko se tässä vapaaehtoisesti vai raiskataanko sitä, sattuuko sitä vai nauttiiko se tästä, pahoinpidelläänkö sitä kameran ulkopuolella, onko sillä kotona kuusi aviotonta ja kaltoin kohdeltua lasta ruokittavana, onko se masentunut ja itsetuhoinen yms. En väitä etteikö kaikenlaista hyväksikäyttöä voisi tapahtua miehillekin, mutta jotenkin pystyn sen mahdollisuuden iloisesti mielestäni sulkemaan. Ehkä homopornotähdet ovat uskottavampia näyttelijöitä.

Keksin sitten kuitenkin sen ilmeisestikin todellisen syyn, miksi homoporno on niin paljon kiinnostavampaa. Se liittyy tuohon ilmeisen huvittavaan päähenkilö-termiin. Porno ei mitenkään kohauta odottamattomilla juonenkäänteillä tai syvällisillä henkilöhahmoilla eikä edes taidokkailla näyttelijöillä, se nyt ei ole mikään uutinen. Perusheteropornossa on nainen jota nai joku mies, ja sillä selvä. Melko oleellista tuntuu olevan, että mies on nimenomaan Joku Mies, ehkä siksi, että katsoja (oletusarvoisesti heteromies) voi keskittyä Naiseen, eikä joudu epämukavaan tilanteeseen siksi, että sattuu siinä sivussa saamaan liikaa visuaalista informaatiota Toisesta Miehestä. Voi myös olla tärkeää, että katsoja pystyy helposti kuvittelemaan itsensä Jonkun Miehen tilalle niin halutessaan. Jonkun Miehen rooli on hoitaa homma mahdollisimman eleettömästi, kun taas Nainen huolehtii eläytymisestä kykyjensä mukaisesti. Homopornossa oletettu katsoja on luonnollisesti homomies, joka katsoo yhtä kiitollisena kumpaakin esiintyjää ja siksi ohjaaja haluaa saada molemmat kameran eteen. Heteropornossa miehen pää joskus sattumalta leikkautuu ulos kuvasta, kun taas homoleffoissa molempien miesten kasvonilmeitä kuvataan.

Miksi se sitten on parempi asia naiskatsojan kannalta? Eihän homopornossakaan käsikirjoitus ole oleellisesti sen moniuloitteisempi kuin heterofilmeissäkään. Ei niin, mutta syvempää tulkintaa kaipaavalle katsojalle vastakkaista sukupuolta edustava päähenkilö (eli Mies) kuitenkin on (vähintään) tuplasti mielenkiintoisempi kuin heteropornossa. Kun kaksi miestä esittää oman tulkintansa Eleettömän Miehen osasta, on anti huomattavasti parempaa kuin yhden miehen suorittamana. Pohjimmiltaan tämäkin on siis tunnekysymys. Pornossakin täytyy olla jotain tarttumapintaa, että sitä jaksaa katsoa.

Joulumiäl

Edellispäivänä vielä itkin, että ei oo yhtään joulumieli. Yhden päivän kestäneestä hienosta talvikelistä huolimatta ei ole joulumieltä vieläkään. Höh. En ole ostanut lahjojakaan vielä. Onhan tässä vielä pari päivää aikaa...

Muuan Valentin on lähestynyt minua sähköpostin välityksellä Merry Christmasia toivottaen. Valentinin tarina on varsin liikuttava, hän asuu vanhan ja köyhän äitinsä kanssa Venäjällä, Kaluga-nimisessä kaupungissa ilmeisesti aika lähellä Moskovaa. Valentinin opinnot ovat kesken ja työstäkään ei juuri mitään palkkaa saa, ja kaiken lisäksi nyt talven alla Kalugasta on katkaistu kaasu. Valentin pelkää että hän ja äitinsä paleltuvat kuoliaaksi kotiinsa. Jos voisin lähettää hänelle rahaa, hän olisi hyvin kiitollinen. Valentin on ilmeisesti todella huolissaan, koska on lähettänyt saman viestin minulle jo viiteen kertaan. Toivottavasti kirjeitä tulee vielä ensi vuonnakin, niin tiedämme Valentinin olevan yhä hengissä. Hyvää joulua Valentinille ja äidilleen!

Haircut

Leikkasin eilen ekaa kertaa elämässäni hiukset itse. Tarkoitukseni oli käydä joskus viikolla ihan oikealla kampaajalla, mutta sitten en millään muka ehtinyt ja tänään pitää kuitenkin illalla mennä jonnekin missä hiukset täytyy olla kauniisti. Joten siis otin sakset käteen ja leikkasin. Ensin ihan vähän vaan latvoista, sitten vähän enemmän kun piti tasoittaa, ja niin ne taisi loppujen lopuksi lyhetä sellaiset kymmenen senttiä. Jälki ei ole niin pahaa kuin voisi kuvitella, hiukset on luonnonkiharat ja paksut ja aina ennenkin leikattu rikotusti kerroksittain, joten ei sitä eroa niin huomaa... Toivon. Ja on ne vielä ainakin sen kymmenen senttiä pidemmät kuin tuossa keltaisessa kuvassa, joten kampaajallekin jäi vielä leikattavaa.

Tämä oli kyllä ultimate haircuttia.

Cripple and a Starfish

Kai kaikki ymmärsivät, että tuo lause missä kerroin, että Antti Tuiskun Tulevaisuus-laulu on aiheuttanut väristyksiä, oli vitsi jotenkin. En ole kuullut Tulevaisuutta, enkä muutenkaan hirveesti kuuntele Antsaa. Paitsi juuri äsken kävin kuuntelemassa 30 sec näytteen Antin sivuilta. Melkein piti pokka sitä kuunnellessa. Hyvä Antti! Hieno kappale. Mulla ei vaan tajunta oikein riitä käsittämään, miten tällaista taidetta noin niin kuin käytännössä tehdään. Että millaista keskustelua siellä äänityskopissa tuottajan ja artistin ja muusikoiden kesken tämän musiikkilajin tiimoilta käydään.

Se väristäjä olikin siis ihan toinen Antsa. Se oli se Antony and the Johnsonsin Antsa. Ja ehkä se bändi ei ole ihan niiiin hyvä, että ne olisi pitänyt näin moneen kertaan (ainakin kolmesti) tässä blogissa mainita, mutta jostain syystä niitä nyt olen kuunnellut viimeisen puolen vuoden aikana ehkä eniten. Muistaakseni heidän Cripple and the Starfish -kappaleen sanat olivat ne, jotka viimeksi aiheuttivat jotain tuntemuksia.

It's true I always wanted love to be

Hurtful

And it's true I always wanted love
to be

Filled with pain

And bruises

I am very happy

So please hit me

I am very happy

So please hurt me

I am very happy

So please hit me

I am very very happy

So come on hurt me

I'll grow back like a Starfish

I'll grow back like a Starfish

I'll grow back like a Starfish

I'll grow back like a Starfish

Ilmeisestikin kyseessä on masokistinen rakkaus, mikä ei mulle henkilökohtaisesti ole oikein ikinä auennut. Että mistä siinä oikein on kyse. Mistä tunteista. Se on vähän harmittavaa, kun haluaisin kovasti ymmärtää. Tai oikeastaan mua vaivaa se, etten saa mieltäni sen asian ympärille. En saa siitä mitään otetta. Tätä kappaletta kuunnellessani sain ehkä jonkunlaisen otteen. Sanoista voisi näin jälkeen päin tulkita, että tässä parisuhteessa toinen on Cripple (=rampa) ja toinen Starfish (=meritähti, joka pystyy kasvattamaan uusia raajoja). Cripple ehkä haluaa aiheuttaa Starfishille sitä samaa tuskaa, jota itse kokee ja Starfish taas yrittää parhaansa mukaan miellyttää. Starfish on ehdollistunut yhdistämään kivun ja onnen. "Happy bleedy, happy bruisy" lauletaan. Ehkä tässä onkin vain kyse väkivaltaisesta suhteesta, eikä niinkään sado-masokismista.

Tämä onkin hauskaa kun sille päälle sattuu

Olin ehtinyt unohtaa miten hauskaa blogin pito onkaan. Lupasin kertoa mitä Veli-lehdessä luki.

Vai onkohan se Trendiveli? Ei, kyllä se taitaa olla VELI. Trendihän on siis nuorehkoille naisille suunnattu aikakauslehti, jossa käsitellään muotia, meikkejä, musiikkia, hiustyylejä, politiikkaa, drinkkejä, rakkautta, viihdettä, ruokia, harrastuksia, baareja, matkakohteita yms. yms. yms. mitä nyt vain nuorehkon älykkään rikkaan tyylikkään koulutetun kauniin laihan naisen elämään voi kuulua. Kuulostaa Cosmolta (paitsi ei politiikka-, koulutus-, tyylikkyys- ja älykkyysosilta), mutta oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että Trendi pesee muut naistenlehdet mennen tullen. Se vain yksinkertaisesti on älykkäämpi. Eikä siinä edes niin hirveesti korosteta sitä että täytyy olla laiha ja kaunis, oleellisempaa on olla älykäs ja ainakin tulevaisuudessa rikas. Trendin rinnalle on siis perustettu VELI-lehti, joka on samanlainen kuin Trendi, mutta miehille suunnattu. Ostinpa siis tuon VELIn, kun kerran vain 3,90 euroa maksoi hän.

VELI oli ihan OK. Ei nyt mitenkään erityisen mielenkiintoinen, mutta hei, enhän minä olekaan kohderyhmää. Iso osa artikkeleista oli miesten kirjoittamia, mikä tekee tietenkin hyvää lehden uskottavuudelle. Seassa oli Heli Roihan kirjoittama kolumni, jonka otsikkoa en nyt muista enkä löydä itseasiassa koko lehteä. No mutta kuiteskii, kolumnissa Roiha (en uskalla sinutella) kertoi miten oli jossain hotellissa harrastanut seksiä irlantilaisen miehen kanssa, joka huohotti koko ajan "oh baby, oh baby". Roiha ei tästä tykännyt, vaan suorastaan traumatisoitui. Siispä hän käyttää nykyäänkin voihkimisen visualisointia yhtenä kriteerinä miehiä valitessaan (oliko tämä lause suomea?). Eli jos hän voi kuvitella miehen hokemassa päällään (Roihan päällä siis) "oh baby", tulee armotta pakit. Jopa Brad Jolie-Pittille, kuulema. Kolumnissaan Roiha selvitti muitakin kriteereitään, joista yksi taisi mennä kutakuinkin näin: "Miehenkin mielestä täytyy olla kummallista, jos joku ei ole ikinä saanut kylmiä väreitä mistään biisistä." Oletan, että Roihan taka-ajatuksena julkistaessaan mieskriteeejään, oli päästä vihdoin eroon niistä lukemattomista onnettomista miehistä, jotka eivät häntä ollenkaan kiinnosta, mutta jotka silti lähestyvät häntä kielloista huolimatta, vaatien päästä katsomaan hänen kanssaan rintoja.

No niin, takaisin tuohon mikä oli asiani. Eli oletko saanut kylmiä väreitä musiikkia kuunnellessasi? Äkkiseltään se kuulostaa melko kummalta, että niinq kuka muka ei ois, mutta voi hyvin olla ihmisiä, jotka eivät ole ikinä sillä tavalla vaikuttuneet äänistä. Tarkoitus ei ollut arvottaa tätä ominaisuutta positiiviseksi tai negatiiviseksi, ja jos joku kolmesta lukijastani ei ole ikinä kokenut vahvaa musiikillista värinää, niin voi pelotta ilmoittautua, ja kertoa samalla miksi on niin kummallinen. Muut voivat sillä aikaa kertoa mistä biisistä viimeksi on alkanut täristä tai saada muita fyysisiä oireita. Mulla se tais olla toi A. Tuiskun Tulevaisuus.

Musiikista tulikin lisää musiikkiasioita mieleen. Katsoin joku aika sitten jotain Kids Top 20 -ohjelmaa (nimi saattoi olla eri). Siinä oli sellasia ala-asteikäisiä mukuloita hyppimässä, ja ilmeisesti saman ikäiset tyypit oli äänestäneet biisitkin. Listalla oli Teräsbetonin Vaadimme metallia. Se oli jotenkin huvittavaa. Minkä muun maan KidsTop20:ssä kahdeksanvuotiaat lapset moshaa metallin tahtiin?

Ooh!

Edellisen viestin kommentit paljastivat, että tällä blogilla kaikesta huolimatta on lukijoita! Ihmeellistä. Kiitos kommenteista ja terve Tigerliisa! Olen kateellinen Tuomaksen Maajussi-Jussi-suodattimesta, sillä näin tuon edellisen postauksen jälkeen yhden jakson Maajussille morsian -laatuviihdettä. Oksettavaahan se jotenkin on, kaksi naista menee yhden äijän luo asumaan ja elelevät siellä niin kuin jossain haaremissa yhdessä töitä tehden ja ruokaa laittaen ja toisiaan rakastaen. No joo, mistään seksuaalisesta toiminnasta ei siinä jaksossa ollut mitään viitteitä, mutta ei kai ne kaikkea kuvaakaan, tai ainakaan näytä telkkarissa. Tutustuin myös Maajussi-Jussiin. Huh huh. Ei ole mikään ihmekään, jos hän on Suomen tavoitelluin poikamies.

Miksiköhän tämä Maajussille morsian oli jotenkin koskettavampi kuin vastaavat jenkkisarjat? Ehkä siksi, että Amerikka on kuitenkin fiktiota. Että jos siellä Barbiet ja Kenit menee jonnekin hotelliin ja alkaa muodostaa randompareja, niin ei siinä mitään. Mutta ihan eri asia jos Suomessa kaksi naista menee jonkun miehen luo ja alkaa tehdä sille lihapullia. Koitan jatkossa välttää Maajussille morsiammen katsomista.

Tein muuten kulttuuriteon: ostin Trendin velilehden nimeltä Veli. Voin kertoa mitä siinä luki joskus toiste.

Maajussi-Jussi

Tunsin oloni äsken ihan maanpetturiksi, kun laskujeni mukaan jo kolmatta kertaa iltapäivälehden kannessa oli juttua Maajussi-Jussista, enkä minä tiedä vieläkään että kuka v*tun Jussi?! Miksi Maajussi-Jussi on valtakunnan ykkösjulkkis? Elämänsä on ainakin hirveän traagista ollut, vaimo vaihtanut naapurin äijään ja lapsikin kuollut ja voi. Miksi sen julkkisnimi on Maajussi-Jussi? Onko siinä jotain järkeä? Onko se hauska? Se on vielä tyhmempi nimi kuin Miljonääri-Jussi.

Hups.

Pikaisesti laskien noin seitsemän viikkoa vierähtänyt viimeisestä postauksesta. Melkein huomaamatta, täytyy sanoa. Olen kyllä silloin tällöin muistanut blogin olemassaolon, mutten ole kuitenkaan sen pahemmin huonoa omaatuntoa potenut laiskuuteni takia. Sitä ehkä voisi pitää ihan positiivisena merkkinä, etten ollutkaan niin koukussa tähän kuin olisin voinut kuvitella.

Välillä huomasin kuitenkin miettiväni, mitä kirjoittaisin blogiin jos jaksaisin. Ehkä huomenna on taas aikaa ja viitseliäisyyttä. Aamupäivästä voisin ehtiä.

Tiedättekö sellaisen säikyn ihmistyypin, joka tuntuu koko ajan olevan vähän hermostunut kaikesta? Niin että kaikkia muitakin alkaa pikku hiljaa hermostuttamaan. Sellainen ihminen, joka reagoi kaikkeen vähän liian voimakkaasti, pälyilee ympärillee ja hieroo käsiään kun hänelle puhuu. Sellainen, jota seuraamalla on vaarassa saada epilepsiakohtauksen. Sellainen, joka kyllä tekee työnsä hyvin, ehkä vähän liian vakavasti tosin, kunhan mitään ennalta arvaamatonta ei tapahdu. Sellainen, jolle on vaikea sanoa mitään mikä on ennalta arvaamatonta, koska ei tiedä miten tämä siitä selviytyy. Noh, täällä töissä on yksi sellainen, mutta aion nyt poistua hitaasti takavasemmalle, rauhoittavasti puhellen ja varoen kääntämästä hänelle selkääni kuitenkin ylläpitäen katsekontaktia ja jättää hänet yksin yövuoroon riehumaan.

Elossa ollaan. Luennot on alkaneet ja työt loppuneet ja kone on vieläkin rikki. Kani on elossa ja koira on elossa, Lundia-tikkaat jouduin sittenkin itse ostamaan. Jatkoa seuraa...