Taidan joutua liittymään kuntoklubiin. Vai miksi niitä sanotaan, niitä missä on kuntosali ja "ryhmäliikuntaa". Siihen menisi 49€ kuukaudessa, mutta toisaalta eka kuukausi olisi ilmainen samoin kuin satasen liittymismaksu. En ole vielä päättänyt.

Menin kuitenkin kauppaan ostamaan varmuuden vuoksi sisäpelikenkiä (kun siellä klubilla niitä tarvitsee kuitenkin). Kaupassa oli alennus, joten en ostanutkaan sisäpelikenkiä (kun enhän ollut vielä varma, onko minulla viittäkymppiä joka kuukausi), vaan 120€ lenkkarit (niitä tarvitsen joka tapauksessa). Ja joo, kengät oli puoleen hintaan. Toivottavasti ne on hyvät.

Nyt toivon kovasti, ettei äiti mene kommentoimaan mitenkään (ei positiivisestikaan) tätä mahdollista kuntoklubin jäsenyyttä. Koska jos niin käy, alan väkisinkin ajatella vääriä mielikuvia ja lopulta se johtaa siihen, etten halua enää ollenkaan mennä sinne. Nyt vielä haluan, kun tämä on ihan oma järjetön keksintöni. Järjetön siksi, että voisin toki harrastaa liikuntaa ihan ilmaiseksikin, tai ainakin huomattavasti halvemmalla. Eikä tämä oikeastaan ole edes ihan oma järjetön keksintöni, vaan pikkusiskoni, joka jo on ko. klubin jäsen.

Tuo äidin mielipiteistä välittäminen vasta järjetöntä onkin. Siis sillä tavalla, että en muka kestäisi mitään huomiota ilman itsenäisyyden välitöntä menettämistä. Ei se ole edes totta. Äiti on ollut ainoastaan mukava viimeiset viikot, ja antanut lahjojakin. Lupasi maksaa uudet silmälasitkin. Minulla on varmaan joku kiintymyssuhteen häiriö.

Menen tekemään borsch-keittoa. Se on helppoa, koska sitä saa valmiina pakasteena.

Raivoisaa

Odottelen edelleen sitä *****n Maccia.

Hiljaista on ollut. Minulla olisi Bloggerissa tallessa muutamakin draft, eli luonnos, eli puoliksi kirjoitettu postaus, mutten ole jaksanut viimeistellä niitä. Muutaman kohdalta ajatus on jo unohtunut. Yksi koski taannoista MOT-ohjelmaa, joka käsitteli koirien jalostusta. Sen johtoajatus on vielä tallessa, ehkä tekstikin valmistuu joskus.

Uusi kone on tulossa. Hieno kaunis valkoinen Mac. Odotan innolla.

Ostin kirjan nimeltä Halun evoluutio, ihmisen pariutumisstrategiat. Se on ihan kiva kirja, siihen on koottu varmaankin kaikki ne tutkimukset ja teoriat, mitä täälläkin blogissa on esitelty, sekä paljon muita. Ymmärrettävistä syistä (David M. Buss on julkaissut Halun evoluution uudistetun version jo v. 2003) M(oll)A-teoriaa ei kirjassa käsitellä.

Tämä tulee jo uniinkin

Näin unta blogista, jonka nimi oli Kiihtyvää Yhdenvertaisuutta. Siinä oli sininen aaltokuvioinen tausta, ja viimeisimmässä postauksessa oli tummasävyinen valokuva jostain linnuista merellä. En tiedä mitä lintuja ne oli, ehkä jotain sotkia, aika isoja ne oli. Kiihtyvän Yhdenvertaisuuden kirjoittaja oli vihainen, koska joku oli laiminlyönyt niitä lintuja. Unessa ei selvinnyt mitä oli tapahtunut, oliko joku hylännyt kesyt linnut merelle vai oliko tapahtunut öljyvuoto, ja valtio ei ollut huolehtinut öljyisistä linnuista.

Harmitti, kun heräsin ennen kuin ehdin lukea enempää. Se oli hyvä blogi.

The sweet love story that is older than the sea

Verona, 5000-6000 vuotta sitten

Tarkoittaako tämä sitä, että romanttista rakkautta eivät keksineetkään keskiajan trubaduurit?

Uskollisuus

Uskollisuus ja rakkaus ovat kaksi eri asiaa, kuin kukka ja jalokivi.
Ja kuin kukka, rakkaus kuihtuu ja muuttuu
tai se ei olisi kukan kaltainen.

Oi kukat kuihtuvat, niillä nopea liike, pieni elämän virta
purskahtaa varren huippuun, kimaltaa, kääntyy paraabelina,
vaipuu ja on poissa kuin komeetta joka kaartaa näkymättömään.

Oi kukat ovat kaiken aikaa matkalla
kuin komeetat, ne tulevat näköpiiriimme
päiväksi, kahdeksi, poistuvat, hitaasti katoavat.

Ja meidän tulee ottaa ne lennosta vastaan ja päästää menemään.
Palmsamoidut kukat eivät ole kukkia, eternellit eivät ole kukkia,
kukat ovat liikettä, nopeaa liikettä, värikäs ele,
siinä niiden suloisuus. Ja sitä on rakkaus.

Jalokivi on toista. Se kestää paljon kauemmin kuin me,
niin paljon paljon paljon kauemmin kuin me,
että tuntuu kuin se kestäisi ikuisesti.
Kuitenkin tietää että se virtaa pois,
kuin kukat ja me, hitaammin vain.
Ihmeellisen verkkaan virtaa safiiri!

Kaikki virtaa, ja jokainen virta vertautuu jokaiseen toiseen.
Kukat ja safiirit ja me, kukin tavallaan virraten.
Muinoin kun safiirit saivat hengen ja syntyivät kaaoksen hurjista
orgasmeista
aika oli hitaampaa, silloin kun kalliot syntyivät.
Safiirin synty vei aioneja ja aioneja vie sen poismeno.

Ja kukan vie kesä.

Ja mies ja nainen ovat kuin maa, joka synnyttää kukkia
kesällä, ja rakkautta, mutta alla on kallio.
Kukkia vanhempi, saniaisia vanhempi, yksisoluisia vanhempi,
vanhempi kuin itse alkulima kaikkineen on ihmisen sielu kaiken alla.

Ja kun kaikista rakkauden hurjista orgasmeista
hitaasti muotoutuu jalokivi muinaisissa, jälleen sulaneissa kallioissa,
kahden ihmissydämen muinaisissa kallioissa, miehen ja naisen,
siitä kiteytyy rauhan kristalli, luottamuksen kova hidas jalokivi,
uskollisuuden safiiri,
yhteisen rauhan jalokivi nousee rakkauden kaaoksesta.


D. H. Lawrence, 1885-1930
Suom. Alice Martin

Eräs ystäväni pyysi minua mukaansa Alfa-kurssille. Se on seurakunnan järjestämä tutustu Jumalaan -kurssi. En tiedä pitäisikö mennä. Olisi se kai ihan hyvä tietää, että mistä tässä valtion kirkossa on oikein kyse.

Ja uskooko muut, että kuoleman jälkeen joutuu tuulikaappiin odottamaan, että pääsee taivaaseen.

M(oll)A-teoria

Viime yönä jouduin kriisiin luettuani tarpeeksi Ihmissuhteita ja tasa-arvoa. Henry vertasi ihan hyvin parisuhdemarkkinoita työpaikan hakuun, ja tuli ilmeisesti siihen tulokseen, että keskivertomiehen ei kannata jahdata keskivertonaisia (eli vastata heidän ilmoituksiinsa nettideittipalvelimilla), koska heillä on kuitenkin niin paljon vientiä, ettei se kannata. Minä sitten huvikseni kysyin että mikä on keskivertonainen. Sain vastaukseksi, että ei ruma eikä kaunis, muttei myöskään nätti, ei kovin älykäs muttei tyhmäkään, ei herätä mitään ihmeellisiä tunteita useimmissa ihmisissä. Olin sitten hyvin hämmentynyt. Millainen ihminen ei herätä useimmissa ihmisissa mitään tunteita? Ja miten sellainen ihminen voi olla keskiverto? On vaikea kuvitella sellaista ihmistä, jonka olemassaololla ei olisi useimmille mitään merkitystä. Kaikissa ihmisissä on niin paljon ominaisuuksia, että jonkun niistä on PAKKO herättää jotain suurempia tunteita, negatiivisia tai positiivisia. Ja miten niin tässä on kyse vain ulkonäöstä? Luulin, että tämä edes etäisesti liittyisi romantiikkaan ja jopa rakkauteen, mutta näköjään puhutaan vain todennäköisyyksistä.

No, jouduin siis syvähköön kriisiin keskellä yötä. Itkin ja tärisin. Ei tämä voi olla totta, ajattelin. Miten nämä voivat suhtautua muihin ihmisiin vain todennäköisyyksinä? Miten he voivat ajatella, että jos ei ole mahdollisuuksia saada sitä, jonka oikeasti haluaisi, täytyisi tyytyä sellaiseen, joka ei aiheuta mitään tunteita?! Ei aiheuta mitään tunteita. Miten sellaisen ihmisen kanssa voi edes kuvitella seurustelevansa. Tässä täytyy olla joku ymmärrysvirhe.

Kriisistä sitten pikkuhiljaa kehkeytyi ajatuksia. Mietin, miksi toiset ihmiset vastustavat MA-teoriaa niin paljon. Henryhän selitti ihan hyvin, että toisiin työpaikkoihin on niin paljon hakijoita, että todennäköisyys tulla valituksi tavanomaisella hakemuksella on häviävän pieni. Samalla tavalla voidaan sanoa, että jollakin ihmisellä voi olla niin paljon halukkaita seurustelu- tms. kumppaneita, että täytyy todella erottua joukosta, jos haluaa tulla valituksi. MA-teorian vastustajat sanovat, että kaikki ovat yksilöitä, eikä ihmisiä voi laittaa tällä tavalla paremmuusjärjestykseen. MA-teorian kannattajat sanovat, että tämä on ihan peruslogiikkaa, ei tästä voi olla eri mieltä. Ja molemmat osapuolet useimmiten vaikuttavat ihan järkeviltä, ainakin perusajatukseltaan. Miksi tässä siis on tällainen ristiriita, ja miksi keskivertoihmistä on niin vaikea määritellä?

Nyt pääsen M(oll)A-teoriaan. Korostan, että tämä on juuri sitä mitä on, eli ihan oma teoriani joka perustuu ties mihin, ja niin saa ollakin. Kyllä minäkin saan kehittää omia teorioita ja nimetä niitä itseni mukaan. Pahoittelen, jos tämä on paikoin vaikeaselkoista tekstiä, en ole enää yhtä teräväjärkinen kuin viime yönä. Mutta, asiaan: M(oll)A-teorian mukaan on kahdenlaista keskinkertaisuutta, kahdenlaista "arvoa". On markkina-arvo-teoria-keskinkertaisia ihmisiä, eli heitä, joilla voidaan katsoa olevan keskinkertaisesti vientiä. He saavat jonkun verran vastauksia deitti-ilmoituksiinsa, mutta he eivät ole kaikkein halutuimpia, eivät tosin kaikkein vähiten haluttujakaan. Heidän markkina-arvonsa [MA] on keskimääräinen. Suurin osa ihmisistä on tällaisia, koska tämä on vain laskennallinen juttu ja perustuu ainoastaan siihen, miten haluttua seuraa ko. ihminen on niissä piireissä, joissa hän liikkuu. MA muuttuu ajassa ja paikassa. Erot MA:ssa eivät yksinään riitä selittämään parisuhdekäyttäytymistä, koska hyvin erilaisilla ihmisillä voi olla melko sama MA. Voidaan tehdä MA:ltaan keskimääräisen henkilön profiili, mutta se ei ole kovin yksityiskohtainen eikä välttämättä vastaa ketään todellista ihmistä. Korkea MA ei myöskään tarkoita, että automaattisesti saisi aina sen, jonka haluaa, eikä matala MA tarkoita, ettei ikinä saisi ketään.

On nimittäin olemassa myös toinen hyvin merkityksellinen arvo, kutsun sitä subjektiiviseksi arvoksi [SA]. Subjektiivinen arvo tulee esille tarkasteltaessa yksittäisiä tapauksia, kun MA ei sinällään enää päde. Yksittäisen henkilön kannalta joku voi olla keskinkertaisen hyvä/huono verrattuna muihin hänen tapaamiinsa ihmisiin. Ehkä hänessä on hyviä puolia suurinpiirtein saman verran, kuin huonoja. Jos hyviä puolia olisi enemmän, voitaisiin ajatella, että kohde on hyvä kandidaatti suhteeseen, jos huonoja puolia taas on enemmän, voidaan ajatella, että yhteensopivuus ei tällä hetkellä ole paras mahdollinen. Tällä ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä varsinaisen markkina-arvon kanssa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että henkilön subjektiiviset kriteerit ovat yhtenevät "keskimääräisen henkilön" tai "suuren yleisön" kriteerien kanssa, hän päätyy siihen lopputulokseen, että se hänelle sopivin ihminen on myös se, josta on kovin kilpailu.

Yksittäistapauksessa on henkilö X ja henkilö Y, jotka tapaavat suotuisissa olosuhteissa, kuten vaikka baaritiskillä. Käytä mielikuvitustasi ja päättele, kumpi on mies ja kumpi on nainen. Sovitaan, että Y:n markkina-arvo on tässä tilanteessa korkeampi kuin X:n. Paikalla on myös muita ihmisiä, joilla heilläkin korkeampi MA kuin X:llä. X:ää siis vilkuillaan merkitsevästi kaikkein vähiten porukassa. Tarkoittaako tämä, että Y väistämättä hylkää X:n ja lähtee kotiin jonkun muun kanssa? Ei. Voi käydä täysin päinvastoin, Y saattaa haluta kiihkeästi X:n luokseen iltateelle, mutta X saattaa kieltäytyä Y:n tarjouksesta ja lähteä kotiin jonkun kanssa, johon kompastui naisten vessan ovella ja jolla on matalampi MA kuin kenelläkään koko rakennuksessa. Tai sitten X ja Y lähtevät keskenään toisen kämpille ja elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Eikö MA:lla siis ole mitään merkitystä? On, mutta yksittäistapauksissa on enemmän painoarvoa subjektiivisilla mieltymyksillä. X siis katsoo Y:tä ja tekee hänestä arvion. X huomaa yksityiskohtia ja suurempia kokonaisuuksia. Hän esimerkiksi huomaa, että Y:llä on jääkiekkoilijan varusteet päällä, hän siis luultavasti pelaa jääkiekkoa. X huomaa, että Y:llä on pitkät kaarevat silmäripset ja suuret korvalehdet. X huomaa, että Y on pitkä, eikä se johdu pelkästään hokkareista. X huomaa, että Y ei ole ajanut partaansa tänään. X huomaa, että Y tuoksuu hyvältä, siltä uudelta Axelta, joka turns nice girls naughty. X huomaa, että Y puhuu hieman murtaen suomea. X huomaa, että Y juo valkoviiniä jäillä. X huomaa, että Y:n kasvonpiirteet muistuttavat X:n isän kasvonpiirteitä. X huomaa, että Y:llä on karkeat kädet, mutta siistit kynnet. X huomaa, että Y vaikuttaa hieman uhkaavalta nojautuessaan puhuessaan X:ää kohti. X huomaa, että Y:llä on permanentti. X huomaa, että Y puhuu mielellään itsestään. X huomaa, että muut paikalla olijat käyvät vähän väliä juttelemassa Y:lle, mutta Y pysyy X:n seurassa.

No niin, tiesimme siis, että Y:llä on tällä hetkellä korkea markkina-arvo. Me emme kuitenkaan tiedä, mitä mieltä X on Y:stä analysoituaan Y:sta saamiaan tietoja. X voi olla intohimoinen lätkäfani, tai inhota jääkiekkoa. X voi pitää pitkää Y:tä seksikkäänä, tai sitten hän pitää enemmän miehistä, jotka ovat häntä itseään lyhyempiä. X voi pitää Y:n aksenttia kiehtovan eksoottisena tai sitten X voi olla rasisti. X:n mielestä permanentti osoittaa Y:n olevan Yksilö joka seuraa trendejä ja pitää huolta ulkonäöstään, tai sitten Yksilö joka ei käsitä miten huonosti hänelle sopii permanentti. X voi pitää Y:tä sivistyneenä, koska tämä juo valkoviiniä, tai sitten idioottina, joka yrittää vaikuttaa sivistyneeltä ja joka on pilannut halvan viinin jäillä ja vielä pitelee lasia kuin joisi punkkua. X voi kokea tuntevansa Y:n, koska tämä muistuttaa hänen isäänsä, tai sitten tuntea vastenmielisyyttä Y:tä kohtaan samasta syystä. X voi päätellä, että Y on ihanasti kiinnostunut hänestä ja "aito", koska ei lähde muiden MA:ltaan korkeampien mukaan, mutta X voi myös ajatella, että Y on epätoivoinen ja/tai jo käynyt läpi kaikki muut paikalla olijat, tai sosiaalisesti rajoittunut, koska ei ymmärrä vihjeistä, että X:kin haluaisi välillä jutella jonkun muun kanssa.

Osa näistä arvioista tapahtuu hyvin nopeasti ja alitajuisesti, ja ne perustuvat pääosin ulkonäköön ja eleisiin (= ensivaikutelma). Henkilö Y:n persoonallisuus tulee paremmin esille vasta tuttavuuden syventyessä. Ja se, mitä ominaisuuksia henkilö X Y:ssä huomaa ja mitä hän niistä ajattelee, riippuu täysin henkilö X:n luonteesta ja herkkyydestä ja elämänkokemuksista ja sen sellaisesta. Voidaan kuvitella, että henkilö X tekee jokaisesta tapaamastaan henkilöstä mielessään listan, johon on merkitty hyvät ja huonot esille tulleet ominaisuudet, ja arvotettu ne jollain luvulla. Tästä seuraa erilaisia painotuksia, eri asiat ovat eri ihmisille eri tavalla tärkeitä. Esimerkiksi Y voisi saada X:ltä +145 pistettä siitä hyvästä, että osoittaa kiinnostusta X:ää kohtaan, ja -67 pistettä siitä hyvästä, että hänellä on luistimet jalassa baarissa. Kun nämä kaikki lasketaan yhteen, jäädään joko plussan tai miinuksen puolelle, ja siitä riippuu, mitä mieltä X on Y:stä. Pitääkö hän Y:stä hyvin paljon, paljon, vähän, ei yhtään... Lopputulos ei tietenkään ole staattinen, vaan muuttuu sitä mukaa, kun X saa uutta tietoa Y:stä. X voi myös milloin tahansa muuttaa mielipidettään jostain jo arvottamastaan ominaisuudesta, koska tämähän on X:n mieli ja X voi tehdä mielellään mitä haluaa. Henkilö Z voisi painottaa Y:n ominaisuuksia täysin eri tavalla (vaikka +198700 pistettä ja papukaijamerkki siitä hyvästä, että Y on tullut baariin luistimet jalassa) tai huomata aivan eri asioita. Onneksi tämä arviointi ja arvotus ja yhteenlasku tapahtuu suurelta osin tiedostamattomasti aivoissa, joten Z tai X eivät mene sekaisin laskuissaan, vaikka tuntisivat monta ihmistä.

Eli. Tehtyään tapaamastaan henkilöstä SA:n, arvioija miettii, mitä muut ihmiset mahtavat tästä samasta tyypistä olla mieltä, ja määrittelee sen perusteella arvion hlön MA:sta. Henkilön "todellinen markkina-arvo" muodostuu, kun yhdistetään usean eri ihmisen tästä henkilöstä tekemät subjektiiviset arviot. Se joka on eniten plussan puolella, on halutuin ja siten MA:ltaan korkein (eli YTN/YTM). Markkina-arvo ei siis ole täysin irrallinen ja teoreettinen arvo, sillä vaikka kaikki (arvostelijat ja arvosteltavat) ovat yksilöitä, he ovat kuitenkin aikansa ja kulttuurinsa tuotteita, mikä näkyy myös heidän mieltymyksissään.

Esim. Kaikki baarissa olijat tekevät oman subjektiivisen arvionsa C:stä ja X:stä. Kaikki ovat sitä mieltä, että C on mm. kaunis, älykäs ja rikas, ja pitävät näitä hyvinä ominaisuuksina. Sen sijaan vain 1/3 porukasta on sitä mieltä, että X on kaunis, 2/3 pitää häntä älykkäänä ja vain 1/7 rikkaana. Rikkaus lienee näistä ainoa, jota voi jotenkin mitata, muut ovat mielipidekysymyksiä. Kauneus on katsojan silmissä yms. Mielikuvillahan tässä pelataan joka tapauksessa. Arvioissa on myös monta muuta ominaisuutta, mutta niiden osalta arvioitsijoiden mielipiteet poikkeavat toisistaan niin paljon, ettei niitä voi verrata. Kuitenkin subjektiivisten arvioiden loppusummia vertaamalla voidaan huomata, että C on kaikenkaikkiaan halutumpi (enemmän plussapisteitä). C on siis YTN tässä seurassa, ainakin suhteessa X:ään. Se ei tietenkään tarkoita, että hän olisi kaikkien paikalla olijoiden mielestä kauniimpi, rikkaampi tai älykkäämpi tai muutenkaan parempi, se vain tarkoittaa, että hän on keskimäärin parempi.

Henkilön (oletettu) markkina-arvo voi toki vaikuttaa myös subjektiivisen arvon muodostumiseen. Onhan markkina-arvo kuitenkin ominaisuus siinä missä mikä tahansa muukin. Ehkä arvioija haluaisi halutun kumppanin nostaakseen omaa sosiaalista statustaan. Arvioija voi pitää korkeaa MA:a jopa tärkeimpänä ominaisuutena (vrt. "miljoona kärpästä ei voi olla väärässä"). Vähän kuin ostaisi kalliin auton vain sen takia, että se on kallein. Tämä on joko hölmöä tai laskelmoivaa. Toisaalta jollakin toisella matala MA voi olla ehdoton vaatimus. Arvioija saattaa pelätä, että jos kumppani on liian kiinnostava vieraiden mielestä, suhde ei kestä. Arvioija voi myös haluta tietynlaisen etulyöntiaseman suhteessa.

Sitten on vielä muuan kolmas tekijä. Sanon sitä salaperäiseksi tekijäksi [SPT]. SPT on ihastumista, rakastumista, kemiaa, kaikkea yliluonnollista (kemiahan nimenomaan on jotain yliluonnollista). Sitä tunnetta, että tuo on Se Paras Tyyppi, yksi ja ainoa. Sitä tunnetta, että meidät on luotu toisillemme ja kohtalo kuljetti meidät nyt yhteen. SPT:hen voi lukeutua myös ne mystiset biologiset ominaisuudet, jotka vaikuttavat parinvalintaan ilman, että aina tiedämme mistä on kyse. Kuten ne kuuluisat feromonit. Samalla tavalla kuin SA on tärkeämpi kuin MA, on SPT merkittävämpi tekijä kuin SA ja MA yhdessä. SPT voi muuttaa joitakin subjektiivisia arvoja negatiivisesta tai merkityksettömästä positiiviseksi, ja siten keikauttaa SA:n loppusumman huomattavan positiiviseksi. Toisaalta, jos SPT puuttuu, ei auta, vaikka kaikki muu natsaisi. Vaikka joku olisi teoriassa kuinka täydellinen kumppani tahansa, mutta Se Jokin puuttuu, ei voi mitään.



SPT saattaa siis sekoittaa koko pakan, koska ihmiset ovat hölmöjä tunneotuksia. Jos X on ihastunut Y:hyn, vaikka se ei SA:n ja MA:n valossa olisikaan järkevää, X:n mieli luultavasti koittaa unohtaa Y:n huonot puolet tai kääntää ne positiivisiksi. X voi ajatella, että "Y ei ole täydellinen, mutta ihana, ja saisin jonkun paremman, mutta en vain voi lakata ajattelemasta häntä. En voi elää ilman häntä." Ihmissuhteissa ja tasa-arvossa ihmeteltiin, miten nainen voi haluta jatkaa suhdetta väkivaltaiseksi tietämänsä miehen kanssa. Eikö hakkaamisen pitäisi olla ehdoton nou-nou? Joo, pitäisi. Mutta SPT se vaan sekoittaa ihmisen pään.

Nyt kuvioihin tulee sitten tietenkin - *rumpujen pärinää* pelimiehet! Johan tätä jo odotettiinkin. Miehen käsikirjassa, jota en muuten ole enää pitkiin aikoihin jaksanut lukea, sanotaan useasti, että miehen täytyy aiheuttaa naisessa ihastumista. Ja sitten neuvotaan, miten sen ihastumisen tunteen saa aikaan. Sanotaan myös, että jos ihastumisen tunne on riittävä, miehen todelliset ominaisuudet jäävät vähemmälle merkitykselle. Jos ihastumisen tunnetta voi aiheuttaa tietyillä ominaisuuksilla (käyttäytymisellä ja sanomisilla yms.), ja näitä ominaisuuksia voi oppia, niin eikö koko SPT-kategoria kuuluisi SA:n alaisuuteen? Ehkä niin, mutta muistetaan, että tämä on M(oll)A-teoria ja haluan erottaa itse ihastumisen tunteen omaksi salaperäiseksi tekijäkseen. Elämässä pitää olla mystiikkaa. Pelimies voi siis hankkia ja opetella ilmaisemaan ominaisuuksia, jotka saavat SA:n kilahtamaan reilusti plussan puolelle ja naisen ihastumaan. Kuitenkaan pelimies ei voi suoranaisesti aiheuttaa sitä ihastumisen tunnetta, se tapahtuu naisen päässä tai sydämessä tai milloin missäkin. Pelimiehen tarkoitus on antaa naiselle niin paljon hyviä ominaisuuksia, että hänessä olevat viat jäävät vähälle huomiolle. Tietenkin pelimiehen täytyy samalla olla herkkä sille, mitä nainen häneltä haluaa kuulla, ettei tule pilanneeksi koko juttua harkitsemattomilla riskeillä. Vaara naisen karkaamiseen on tietenkin sitä pienempi, mitä huonommaksi nainen oman MA:nsa arvioi. Ehkä tarpeeksi korkea SA yhdistettynä sopivan riskin MA:oon aiheuttaa automaattisesti ihastumista.

M(oll)A-teoria haluaa siis selittää, miten nämä kolme korreloivat keskenään. MA:lla on merkitystä, ja MA on sellainen arvo, joka voidaan joka hetki selvittää riittävän tarkasti kattavalla gallupilla. Kuitenkin MA:lla on käytännön tasolla merkitystä vain silloin, kun X arvioi Y:n MA:a ja sitten arvioi omaa MA:aan, ja kun Y samalla arvioi X:n arvoa suhteessa omaan arvoonsa. X:hän ei todennäköisesti tee gallupia baarissa siitä, kuka on kiinnostunut Y:stä, hän vain olettaa jotain. Vaikka Y:n MA olisi todellisuudessa mikä, X:n iskutilanteessa on merkitystä vain sillä, mitä X olettaa Y:n markkina-arvosta. MA on kuin kortit pokerissa: oman käden tietää, muttei tiedä mitä muilla on. Muiden kortit voi päätellä ainoastaan heidän eleistään. Omalla kädellä ei ole mitään merkitystä, jos sitä ei osaa suhteuttaa muihin. X:n käsi voi olla kuinka huono tahansa, mutta hän voi kuvitella omaavansa ihan hyvän käden suhteessa muihin, ja varsinkin hän voi kuvitella, että yksittäistapauksena Y:n käsi on vielä huonompi. Tai sitten X voi tietää omat korttinsa, muttei yhtään tiedä mitä Y:llä on. Samoin X voi tietää omat ominaisuutensa hyvinkin tarkkaan, muttei välttämättä tiedä ollenkaan, minkä arvoisia ne muille ovat.

Yksilön arvio omasta markkina-arvostaan on siis se asian ydin. Se on tärkeämpi tieto, kuin se mikä MA todella on. Oman arvionsa perusteella X päättää, kannattaako tyytyä siihen mitä on tarjolla, vai passata ja toivoa löytävänsä joku subj. arvoltaan parempi. Eli vielä: X tekee oletuksia markkina-arvoista, ja vertaa riskejä Y:stä tekemäänsä SA-listaan. Jos Y:n lista on miinuksella, muttei pahasti ja X katsoo, ettei hänen kädellään kuitenkaan muualla voita, hän saattaa tulla siihen tulokseen, että ehkä on parasta vain tyytyä Y:hyn. Jos X tietää/olettaa MA:nsa olevan ihan kohtuullinen tai jopa hyvä jossain muualla, hän luultavasti ottaa riskin, vaihtaa baaria ja jättää Y:n yksin juomaan valkkaria. Pokerissa pelataan rahasta, tässä parisuhdepelissä pelataan seurasta. Jos X hylkää Y:n tarjouksen, hän ottaa riskin jäädä (loppuiäkseen) yksin. X:n siis täytyy punnita riskit ja edut, ja tehdä joku päätös.

Otetaan uusi esimerkki. Henkilö C:llä on epätavallisen korkea markkina-arvo, hän ei ole ikinä saanut pakkeja. C on samassa baarissa X:n ja Y:n kanssa. C huomaa Y:n ja tekee samanlaisen SA-analyysin kuin X. Y saa poikkeuksellisen korkeat pisteet C:n mielessä, pelkkiä plussia. Y olisi C:lle erittäin sopiva kumppani. C kuitenkin saa selville, että Y ei olisi sopiva elinluovuttaja hänelle. On mahdollista, että C joskus sairastuu, ja tarvitsisi uuden munuaisen. C luottaa markkina-arvoonsa, ja päättää jatkaa täydellisen kumppanin etsintää. Hän luottaa siihen, että silloin kun hän löytää sen täydellisen kumppanin, hän myös saa haluamansa.

Tällaisessa tapauksessa voidaan ajatella, että päätös parisuhteen tms. aloittamisesta perustuu pääasiassa markkina-arvo-analyysiin. Ehkä niin, mutta jos henkilö markkina-arvo-analyysin jälkeen tulee siihen tulokseen, että hänen korttinsa eivät riitä tämän parempaan yksilöön, niin sitten MA:lla ei enää olekaan väliä.

Pyhä kolminaisuus on M(oll)A-teorian mukaan siis markkina-arvo, subjektiivinen arvo ja salaperäinen tekijä. MA on tässä yhtälössä laskelmoiva ulottuvuus, SA käytännön taso ja järki, SPT on tunne ja sydän. Ne vaikuttavat toisiinsa, mutta kuitenkin ovat myös itsenäisiä. Järjestetyissä avioliitoissa varmaankin SA- ja MA-tasot ovat hyvin hallussa, liitto on siis järkevä molempien osapuolien kannalta. STP saattaa tulla myöhemmin kuvaan mukaan, "kasvetaan rakkauteen". Hulluissa Romeo+Julia-liitoissa suhde perustuu lähinnä STP:lle eli tunteelle. Tällaiset liitot voivat olla tuhoisia. Pahimmillaan järkevä liitto on kuiva ja hitaasti tappava, intohimoinen suhde taas voi päättyä epätoivoon ja hengen lähtöön. Paras ja kestävin suhde lienee sellainen, jossa kaikki elementit ovat tasapainossa. Oikeastaan on ihmeellistä, että kukaan ylipäänsä löytää jonkun, jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin. Lottovoittajaa ei kuitenkaan kiinnosta miten epätodennäköinen voitto oli.

Bodum

Ostin vihdoin sen pressopannun. Tai siis sellaisen lasikannun, jossa on metallinen siivilä ikään kuin mäntänä. Kannuun laitetaan kuumaa vettä ja teetä tai kahvia, ja sitten annetaan olla hetki. Sen jälkeen mäntä painetaan alas, ja kaadetaan valmista teetä tai kahvia kuppiin. Pressokannu maksoi aika paljon, se on sveitsiläinen vissiin, mutta myyjä sanoi, että kyllä tämä on parempi kuin ne halpis kannut, koska kun rikot tuon lasikannun niin saat ostettua uuden tilalle. Ystävällinen myyjä teki siis luonneanalyysin ja osasi myydä sopivan tuotteen.

Noh, olen ihan tyytyväinen pannuun. On se aika eurooppalaisen tuntuinen. Tosin tajusin kyllä hyvin pian, miten turha se todellisuudessa on. Jos haluaa teetä, joutuu nyt pesemään kupin ja lusikan lisäksi pannun ja moniosaisen siivilän. Samanlaista teetä saisi, jos ostaisi pienen kannun, jossa on simppeli siivilä suoraan kaatonokassa, tai sitten sellaisen ihan pienen yhden kupin siivilän. Samoin pannukahvia voi tehdä vaikka kattilassa. Mutta se on nyt vähän myöhäistä.

Ihanaa olla nainen

On ollut niin kylmä, että selluliitit kohmettuu, jos on yli kymmenen minuuttia ulkona. Jostain syystä selluliitti kyllä jäätyy nopeasti, mutta sulaa hitaasti. Ehkä selluliitti on itsetuhoista (yrittäessään pysyä lämpimänä keho polttaa rasvaa, minkä taas pitäisi periaatteessa hävittää selluliittia).

Ou gaad.

Luin Rumbaa ja Damn Seagullsin haastattelua. Olin ihan järkyttynyt, kun bändin kitaristilla tai jollain oli suomalainen nimi. Ihan että mitäh?! Sitten huomasin, että kas, niinhän niillä muillakin näkyy olevan. En tiennyt, että DS on suomalainen. En ihan oikeestikaan. Muistaakseni joskus kun ekan kerran koko perkeleen lokeista kuulin, saatoin ajatella että ne ehkä olis kotimainen bändi, mutta sitten sain jostain vakuuttavaa faktaa, että ei kyllä ne on brittejä. Ja siinä uskossa olen nyt elellyt suhteellisen tyytyväisenä, kunnes nyt tänään maailma tältä osin järkkyi.

Maailman järkkyminen tällä tavalla harmittomasti on aina yhtä piristävää. Onkohan se se pelästymisestä aiheutuva adrenaliinikuohu vai mikä, en tiedä.

Black on black

Onko paljon mustia gootteja? Voiko gootilla olla afro?

Mun koira on hei kaikkeist tärkein.

Ladykiller oli mennyt blogissaan kirjoittamaan siitä, miten hän on joka hetki huolissaan koiristaan nyt, kun toinen koira meinasi kuolla kofeiinimyrkytykseen. Ja sitten toiset ihmiset tuli sanomaan, että vähänkö olet tyhmä, et tiedä mistään mitään kun sulla ei ole lapsia.

Telkkarista tuli joskus sellainen amerikkalaisetonhulluja -dokumentti, jossa kuvattiin jenkkiläisten koiranomistajien elämää. Olihan siinä aika häiriintyneen oloisia ihmisiä. Yksi ripustautui yorkshirenterrieriinsä avioeron jälkeen, eikä pystynyt kuvittelemaan miten selviäisi jos se joskus kuolisi (no niinhän ei tietenkään ikinä tule käymään, pikkukoirilla kun on tunnetusti tapana elää yhtä vanhoiksi kuin emäntänsä). Sitten siinä oli sellaisia vähän vähemmän epänormaaleja tai ainakin rajatapauksia, joissa oli mm. muutettu maalle koirien takia, ostettu pakettiauto koirien takia ja syötettiin koiria yltiötarkasti. Nauroin silloin emännälle, joka syötti koirilleen itsetehtyä luomuruokaa, johon lisättiin vaikka mitä valkosipulijauhetta ja oluthiivaa ja merileväuutetta ja öljyjä. Silloin minulla ei vielä ollut omaa koiraa.

No, nyt on. Ja mites kävikään, kokkasin koiralle eilen aamupalaksi bulgur-pataa lammaslihapullilla, lohikuutioilla ja naudanmahalla, höystettynä keitetyllä pinaatti-porkkana-raasteella ja tarjoiltuna kermaviili-auringonkukkaöljy-pellavansiemenöljy -hunnulla. Päälle oli ripoteltu vielä mitallinen glukosamiinijauhetta niveliä varten. Ja jos mulla olis valkosipulijauhetta tai oluthiivaa tai merileväuutetta tai lohiöljyä, niin laittaisin sitäkin. Tilannehan oli siis sellainen, ettei ollut sitä koiran tavanomaista ruokaa (keitettyä kalkkunaa, riisiä ja porkkanaa, 2,80 e/kg, jota menee kilo päivässä), joten piti vähän improvisoida. Jos yhtään parantaa tilannetta, niin olisin helposti voinut antaa koiran olla nälissäänkin (ei sen ole pakko syödä joka päivä), mutta kun se on nyt ihan oikeasti liian laiha, niin sen pitää syödä niin paljon kuin mahdollista. Ja kerrottakoon vielä, ettei se ruoka ollut niin suuritöinen kuin voisi kuvitella, keitin bulgurin paistinpannulla yhtä aikaa pinaatin ja porkkanan kanssa, lammaslihapullia ja mahapullia oli pakastimessa ja ne muut höysteet nyt vaan tulee ihan automaattisesti jo.

Eikä tässä vielä kaikki! Eilen menin sitten kauppaan ostamaan koiralle ruokaa. Tavallisesti se syö Kennelrehun autosta edullisesti saatavia lihoja, mutta nyt ei ollut autoa tulossa eikä oikein edes tilaa pakastimessa niin isoille erille kanansiipiä ja jauhelihaa. Ja välillä syötän sitten sitä jo mainittua kalkkuna-riisi-mössöä, jota saa tavallisten ruokakauppojen pakastealtaasta. Menin siis tavalliseen ruokakauppaan, ja mitä näinkään! Lihatiskillä oli iso paketti maustamattomia kanansiipiä 3,50 e/kg ja muovipusseihin pakattua porsaankylkeä (hintaa en enää muista). Ostin niitä, ja kuusi purkkia smetanaa. Smetana on hapatettua kermaa, rasvaprosentti 42 (koira on laiha, kuten jo sanoin). Kotona pilkoin porsaankyljen ja pakastin sen pienissä erissä, samoin kanansiivet. Iltapalaksi koira söi sitten mahan täyteen kalkkuna-riisi-porkkanaa, kananmunaa, jauhelihaa, porsaankylkeä ja smetanaa. Itse asiassa se vielä kehtasi jättää syömättä pari kylkifilettä! Ihan niin kuin maailmassa ei olisi yhtään nälkää näkevää ihmistä...

Mutta niin, ei ne koiran ruoat ole keltään muulta kuin ehkä minulta itseltäni pois. Eikä se, että joku rakastaa koiraansa ole kenenkään toisen lapselta pois. En tiedä Ladykillerin taustoja, mutta itse olen kai ollut niin paljon eri sorttisten elukoitten kanssa tekemisissä, etten ihan pienestä enää hätkähdä. Voin kyllä huomata, jos koiralla on joku hätänä ja ymmärtää, että se vaatii tiettyjä toimenpiteitä, mutta kai olen niin parkkiintunut, etten ota sitä henkilökohtaisesti. En varmaan menettäisi yöunia koiran sairauden takia. Voisin olla huolissani, mutta en menisi sekaisin. Vaikka kyllä minä muutama vuosi sitten itkin, kun hevosella oli kaviopaise eikä se meinannut päästä laitumelta talliin, kun sattui niin paljon. Pari vuotta sen jälkeen olinkin sitten hoitanut niin monta kaviopaisetta, ettei niissä enää ollut mitään ihmeellistä, ja eihän niissä varsinaisesti olekaan.

Tylsäää

Kyllästyttää. Blogistan ahdistaa jotenkin. Ei pitäis lukea Ihmissuhteita ja tasa-arvoa, se on masentava. En kestä. Pitäisi ehkä etsiä uusia blogeja, jos niistä innostuis, mutta en halua.

Pitäisi ostaa kaneille heinää. Ne syö sitä ihan tolkuttomia määriä. Kaksi pientä palloa, mahtavatko painaa ees kiloa (no kyllä kai), mutta heinää menee ja menee ja menee. Ne tulee muuten nykyään jo toimeen keskenään. Se on hieman hellyyttävää, ne on paljon hauskempia kahdestaan (yksinään ne lähinnä vaan jurottaa jossain nurkassa tai sängyn alla). Kaikkien olemassaolon perimmäinen tarkoitus on tietenkin viihdyttää minua.

Pitäisi ehkä ostaa myös uusia kaloja akvaarioon. Siellä ei ole kuin yksi, joka ei varmaan enää muista olevansa parvikala.

Tänään bussissa

Olin menossa töihin. Olin myöhässä, mutta eipä sille enää bussissa mitään voi, joten olin ihan hyvällä tuulella. Istuin jonkun miehen viereen, vaikea sanoa minkä ikäinen hän oli. Jotain kahdenkymmenenviiden ja neljänkymmenen väliltä, veikkaisin villisti. Ihan normaalin näköinen suomalainen mies, ehkä vähän keskimääräistä siistimmin pukeutunut. Ainakin hällä oli melko uudet kengät, sellaset ruskeat mokkanahkaiset tennarit tai jotkut. Olin ihan omissa ajatuksissani ts. en ajatellut mitään. Taisin katsoa miehen käsiä. Hän siirsi kättään niin, että takin hiha vähän nousi. Hänen käsivartensa oli melko karvainen. Olin hyvin yllättynyt. Jotenkin se oli vaan odottamatonta, se karva. Olisin halunnut silittää hänen kättään, sormenpäillä ihan kevyesti ranteen sivusta. Kuvittelin jo miltä se tuntuisi. Se ajatus tuli melkein refleksinomaisesti. Onneksi sain itseni kiinni ennen kuin ehdin liikkua. Alkoi naurattaa. (Mua muutenkin naurattaa aika usein bussissa. En naura silloin muille ihmisille, vaan omille ajatuksilleni. Yleensä.) Oli niin lähellä, etten olisi kurottanut silittämään sitä miestä. Siihen olisin sitten havahtunut, että oho, eihän bussissa oikeasti hipelletä ihmisten karvoja. "Anteeksi. Se oli vahinko."

Olisikohan se mies sitten tullut kovin tietoiseksi omasta karvaisuudestaan ja kiusaantunut?

Grynost - Ryynijuusto

Muistan joskus lapsuudessa nähneeni mummoni syövän raejuustoa. Se ei ollut mitään tavallista raejuustoa, vaan ihan pienirakeista ja hyvää. Tämä tapahtui joskus 80- ja 90-lukujen vaihteessa, luulisin. Siitä lähtien tuo raejuusto on jossain määrin vaivannut minua. Mistä sitä saa? Myydäänkö jossain uutuusraejuustoa ("US-KO-MA-TON-TA! Valio-raejuusto nyt entistä pienemmillä rakeilla!"), oliko se jotain maalaisraejuustoa...? Olen elätellyt toivetta törmätä joskus uudestaan tuohon ihmeelliseen maitotuotteeseen.

Tänään sitten vihdoin päätin hylätä haaveeni ja kokeilla sitä toista vaihtoehtoa, joka on kummitellut mielessäni jo useamman vuoden, mutta kuitenkin niin pienenä, että se on ollut helppo jättää huomiotta. Päätin kokeilla, saako haarukalla muussattua ihan tavallista raejuustoa pieneksi. Ja kyllä sai. Huoh. Ei siinä ollutkaan mitään taikaa.

Ps. Jos joku tietää, että ennen vanhaan on myyty ihan pienirakeista raejuustoa, niin vielä ei ole liian myöhäistä kertoa!

Toiset hölmöt uskoo niin...

Taidan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Tai siis että kaikella tapahtuvalla on vaikutusta tulevaisuuteen, eikä nykyhetki voisi olla toisenlainen kuin mitä se on. Onko se kohtaloon uskomista? Toisaalta en osaa sanoa, miksi tapahtumilla pitäisi olla - tai edes voisi olla - joku tarkoitus. Jos niillä on joku tarkoitus, täytyisi olla joku tai jokin, joka jo tietää miten kaikki tulee tapahtumaan. Jos nyt rupeaa ajattelemaan evoluutiota (johon niinikään uskon), huomaa väkisinkin pienen sisäisen ristiriidan. Evoluutiohan on tavallaan sattumanvaraista, kehitys ei ole eteenpäin menemistä, vaan sopeutumista. Evoluutiota ei ohjaile tai rajoita mikään muu kuin ympäristö ja yksilöiden potentiaali muuttua.

Uskon myös (ja tämä on hullua), ettei voi tulla mitään, mistä en selviäisi. En tiedä miksi niin uskon. Jotenkin vaan en pysty kuvittelemaan sellaista tilannetta, jossa ei olisi jotain hyvääkin tai jotain opittavaa. Joulupöytäkeskusteluissa kävi ilmi, että äitini uskoo näin myös. Yhteistä meillä on ainakin se, että molemmat olemme muuttaneet suhteellisen nuorina yksin ulkomaille. Äidin mielestä siellä juuri oppii, että selviää mistä vaan. Moni muukin tuntuu uskovan näin. "Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa" ja "every cloud has a silver lining" ja "se mikä ei tapa, vahvistaa". En pysty käsittämään, mikä olisi sellainen umpikuja, ettei siitä olisi enää mitään keinoa selvitä. Se ei tarkoita sitä, etteikö mikään voisi järkyttää mielenrauhaa (tai mielenterveyttä), vaan sitä, että silloinkin, kun mieli on järkkynyt, on mahdollista jatkaa elämää. Kaikki on suhteellista ja subjektiivista ja vaikka mitä. Täytyy vaan osata muuttaa suhtautumistaan. Joskus se onkin ainoa, jota on mahdollista muuttaa.

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään tärkeää. 

Katselin tänään koiraa siskonsa kanssa. Tuli mieleen ehdoton rakkaus. 
En tiedä rakastavatko koirat, mutta ainakin hyväksyvät toisensa 
sellaisena kuin ovat. Molemmissa on vikansa, mutta silti ne ovat 
toisilleen kaikkein tärkeimpiä. 

Marinaa

Kodistani on tullut eläintarha. Oma kani (Nuuska) tuli takaisin kesytysleiriltä, ja se toi mukanaan isänsä. Isä (Kaapo) oli kyllä viime keväänä hoidossa täällä (aikana ennen Nuuskaa), mutta nyt niitä elukoita on sitten kaksi, eivätkä ne siedä toisiaan pätkän vertaa. Ja sitten on se koira, jonka hermojärjestelmä ei meinaa kestää sitä, että lähietäisyydellä on nopealiikkeisiä riistaeläimiä. Niin ja se akvaariokin vielä on jollain tavalla hengissä.

Nuuska ei ole paljonkaan kesyyntynyt, se puree ja raapii ja potkii ja kurnuttaa, mutta onneksi se on edelleen söpö. Kaapo (joka on vähän kiltimpi) muutti tänne nyt siis puoleksi vuodeksi, kun emäntänsä karkasi Ruotsiin vaihto-opiskelemaan. En ole kertonut vanhemmilleni vielä Kaaposta, pikkuveli on ainoa joka tietää. Vanhemmat eivät oikein sulata tuota Nuuskaakaan, joten miksi turhaan hermostuttaa niitä. Jos ei tiedä niin ei voi haitata. Eihän puoli vuotta niin pitkä aika ole, Kaapon häkin voi aina roudata vaatekaappiin perhevierailuiden ajaksi... Eikä sillä muuten mitään väliä olisi mitä mieltä ovat kaneista, mutta kun sattuvat omistamaan tämän asunnon ja nimenomaan toivoivat maltillista suhtautumista kodittomiin eläimiin. Kahdelle koiranpennulle olen kyllä jo sanonut ei. Että sikäli mitä nyt muutama kani haittaa.

Asuntokysymys mutkistui hieman, kun eteisaulaan lätkäistiin lappu, jossa kerrottiin, että taloyhtiö on ottamassa puolitoista miljoonaa egeä lainaa ulkosivuremonttia varten. Ja että kymmenen vuoden laina-ajalla maksettavaksi tulisi kaksion asukkaalle 164 euroa kuukaudessa. 164 euroa kuukaudessa! Vastike kaksinkertaistuu, ei vaan YLI kaksinkertaistuu! Ja mulla ON jo lasitettu parveke! Minä olen opiskelija, ei mulla ole tällaseen varaa. Tänä iltana on yhtiökokous, täytyy mennä sinne kuuntelemaan. Viime yhtiökokous oli kyllä ihan turha reissu. Tai siis saihan siellä kahvia ja pullaa, että ei sikäli, mutta sikäli, että siellä ei saatu mitään aikaan. Puheenjohtaja kertoi, että varastokoppeihin on taas murtauduttu ja ei auta lukot kun sillä on avaimet ja pihdit ja onko ehdotuksia, ja sitten minä viittasin (niin kuin koulussa kuuluu) ja selitin vaikka mitä lumekameroista ja muista, ja pj sanoi vaan että joo olihan tästä jo viime kerralla puhetta (enpäs ollut silloin paikalla), mutta ei ei ei ne auta mitään kun kyllä se jos haluaa varastaa ni sehän varastaa juu. Niin, no niinhän se varastaa jos ei kukaan mitään tee. Ei tullut sitten lumekameroita, eikä oikeitakaan kameroita, eikä mitään muutakaan. Päätettiin vaan tarkkailla tilannetta. Tällä kertaa en kyllä sano mitään vaikka kysyisivätkin. Paitsi että vastikkeen tuplaus on liian paljon.

Höh. Nyt harmittaa. Mistä minä ne rahat saan. Tuttava tiesi kertoa, että 15 vuoden laina-ajallakin hinta olisi 127e/kk. Ja mulla on jo ne parvekelasit. Miten yksi verhoilu voi maksaa niin helvetisti? Sellasia keltasia ja harmaita levyjä vaan isketään seiniin... Voi voi.

Sigur Ros + Rooibos

Sigge ja kofeiiniton antioksidanttipitoinen tee eivät auttaneet eilen yöllä. Sain unta vasta joskus aamusta. Ihan hullua. Miksi pitää ihmistä kiusata lomilla, joista palautuminen on niin vaikeaa? Veikkaan, ettei ole ihan sattumaa, että uutta vuotta ja monta muuta juttua juhlitaan juuri talvella. Joku ovela druidi on huomannut aikoinaan, että porukka alkoi talven tullen tylsistyä ja miettiä talviunille käymistä. Työt ei meinanneet sujua entiseen malliin, ja muutenkin oli apeaa. Druidi keksi ratkaisuksi juhlapyhät. Mikäs sen parempi tapa saada ihmiset taas touhuamaan omiaan ja sytyttelemään pieniä valoja pimeyteen! Puhumattakaan siitä boostista, jonka kansantalous sai, kun keksittiin lahjojen jako ja ilotulitukset ja joulukoristeet.

Koitin lukea kirjaa, jotta nukahtaisin paremmin. Ajattelin valita mahdollisimman tylsän kirjan, ja valinta osui J. D. Salingerin Catcher in the Ryehin. Se on ollut hyllyssä jo muutaman vuoden, ja olen sinä aikana päässyt vain muutaman kymmentä sivua eteenpäin. Olin ihan varma, että se iskisi tajun kankaalle nopeasti. No, ei siinä ihan niin käynyt kuitenkaan. Luin yli sata sivua, kunnes silmiä särki niin paljon etten pystynyt enää aloittamaan uutta lukua. Minulla on aina ollut tästä kirjasta niin väärä käsitys, että se on melkein rikollista. Olin kuvitellut, että catcher in the rye (suom. sieppari ruispellossa) on joku kuvitteellinen Ameriikan maaseutukaupunkia joskus maailmansotien välillä terrorisoinut raiskaaja tai murhamies. En edes ihmetellyt, miksi kirjan kannessa on suuri tyylitelty oranssinpunainen hevonen, ja taustalla jotain mustaa. Ajattelin, että se hevonen nyt vaan on joku viittaus sotaan ja pahuuteen ja fyysiseen voimaan, ja se musta taustalla on savuavan kaupungin rauniot. Hah hah. Kun hieman pääsin sisälle kirjaan (ja varsinkin kun luin sisäkansien esittelyteksin) tajusin, että catcher on baseballtermi, se hevonen on karusellihevonen ja se musta juttu taustalla on New Yorkin skyline (Mikä se on suomeksi? Ei tule muita sanoja mieleen kuin profiili, illusio ja hallusinaatio. Köyhää on.). Ja kirjahan kertoo nuoresta pojasta/miehestä, joka erotetaan koulusta, mutta joka ei uskalla palata kotiinsa NY:hin, ennen kuin vanhemmat ovat ehtineet tottua ajatukseen, että poika on taas kerran mokannut. Sitä odotellessa hän kuluttaa aikaa ja rahaa Nykissä, ja käy hauskaa monologia päässään. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän aloin tykätä tästä pojasta. Kirjan edetessä siitä paljastuu uusia inhimillisiä puolia. En tiedä vielä miten tässä käy, hyvin vai huonosti, mutta olen ihan tyytyväinen, että tulin lukeneeksi.


Muistin sen yhden asian, jonka tein ensimmäistä kertaa tuossa päivänä eräänä. Lupasin ilmoittautua paikalliseen futisjoukkueeseen, joka ei vielä kyllä ole ihan kasassa. Whaaat? En tiedä miten siinä pääsi niin käymään. Sanoin etten osaa juosta enkä pelata futista, mutta ei kuulema haittaa. Ilmeisesti muu porukka(kaan) ei ole kovin kunnianhimoista, jos ei minkään näköisiä standardeja ole pelaajahankinnoissa. Olen itsekin niin järkyttynyt, etten tiedä oikein miten tästä eteenpäin. Täytyy varmaan käydä ostamassa pallo ja kengät. Voikohan tavallisilla lenkkareilla pelata vai täytyykö olla jotkut nappulakengät? Jalkkiksen harrastaminen kerran viikossa ilmeisestikin vaatii lenkkeilyä muutamana muuna iltana. Pirkka-lehdessä kun on aina niitä niksejä, niin joulupirkassa oli lenkkeilyniksi: hanki jalkapallo, ja yritä selvitä pururadan läpi mahdollisimman vähillä potkuilla. Se kuulostaa ihan hyvältä niksiltä, ja voi jopa auttaa pallonhallinnanopettelussa. En tiedä tosin miten hyvin tätä neuvoa voi noudattaa, jos on koiran kanssa lenkillä. Koira haluaa aina juosta täysillä edessä, se ei osaa juosta nätisti vierellä muuta kuin näyttelykehissä. Toisaalta taas lenkkeily ilman koiraa on ihan turhaa ajanhaaskausta. Ehkä ostankin vetonarun ja -vyön, ja aloitan canicrossin. Se on ihan oikea urheilulaji. Cani tulee cane, canis, canine sanoista (latinaa tai jotain ja tarkoittavat koiria), ja cross taas, no en tiedä, ehkä motocrossista. Canicrossissa joustaan koiran kanssa muita koiran kanssa juoksevia vastaan. Se on siinä mielessä tavallista juoksemista helpompaa, että koira vähän auttaa vetämällä. Säännöissä sanotaan, että koiran täytyy eläinsuojelullisista syistä koko ajan juosta ohjaajan edessä. Sitä ei siis saa raahata maaliin, ja jos koira alkaa väsyä ja jättäytyä jälkeen, täytyy keskeyttää. Mitään ei sen sijaan sanota ohjaajan raahaamisesta maaliin.

Kas, näin se urheiluhulluus kai leviää. Ihan huomaamatta jo kaksi lajia tässä... Brrrr.

Joulu on ohi. Aika ahdistua muista asioista. Olen töissä, kolme yövuoroa edessä, mikä on hyvä juttu. Yövuoroista ja viikonlopuista varsinkin saa rahaa, ja rahaa tarvitsee aina. Olen siitä kumma, että silloin kun rahaa ei ole, pärjään aika hyvin ilmankin (ja pärjäisin vielä paremmin jos koira ei söisi niin paljon kallista lihaa koko ajan), mutta heti kun rahaa taas on, niin sitä menee ja menee ja menee. Naiivia pitää taloudellista holtittomuutta sellaisena synnynnäisenä ominaisuutena, jolle en muka mitään voi. Ihan itse minä sitä rahaa kuitenkin tuhlaan. Kaikkein typerintä on se, että jos olen päässyt unohtamaan paljonko rahaa tilillä voisi tietyllä ajan hetkellä olla, jatkan mieluummin tuhlaamista, kuin tarkistan rahatilanteen heti. Niin kauan kun korttia näyttämällä ja tunnusluvun näpyttelemällä saan vietyä tavaraa kaupasta ulos, en haluakaan tietää. Aavistan, että tämänkaltainen käyttäytyminen saattaa aiheuttaa ongelmia tulevaisuudessa.

Sama kaava oikeastaan toistuu monessa muussakin asiassa. Edelliseltä koiranäyttelyreissulta on jäänyt termospulloon kahvia. En tiedä mitä kahville tarkkaan ottaen tapahtuu suljetussa termarissa, mutta oletan, että se muuttuu joksikin entistä oksettavammaksi. Tiedän missä se pullo on ja mitä sille pitäisi tehdä, en vain halua edes ajatella sitä. Se termospullo on yhtä vanha kuin minä. Kultaisella kasinotalouskahdeksakytluvulla pankki lahjoitti uusille vauvoille ruskeita termospulloja, jos nämä avasivat lapsilisätilin ko. pankkiin. Luotan kyllä siihen, ettei siihen aikaan jaettu sekundaa lapsiperheille, mutta kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta on aika pitkä aika termospullolle. Se ei ehkä kestä enää kauaa. Tiedä vaikka siellä pullossa olisi nyt tälläkin hetkellä hirvittävä paine. Joku asbestisauma on pettämäisillään, ja pullo valmistautuu purskauttamaan haisevat sisälmyksensä seinille. Ja vaatteille ja kengille. Tai ehkä se kahvijuoma syövyttää pulloa sisältäpäin, paljastaen raskasmetallivuorauksen, ja sitten kun vihdoin saan sen termarin pestyksi, huomaan etten voikaan enää ikinä käyttää sitä. Ei se kyllä kovin hyvä termospullo ole. Ei pidä lämpöä juuri nimeksikään. Ja hirvittävän ruma se on myös, ja aika pieni. Että sikäli ihan sama.

Olen tänään tehnyt monta asiaa ensimmäistä kertaa elämässäni tai ainakin pitkään aikaan. Ja siis nimenomaan eilen tarkalleen ottaen, nyt ollaan jo perjantain puolella. Innostuin siitä hiustenleikkuusta niin, että päätin kokeilla muitakin rajojani. Eilen join ensimmäistä kertaa ehkä viiteentoista vuoteen täysmaitoa. Ostin sitä kotijäätelön tekoa varten ja ajattelin, että täytyyhän sitä maistaa. Edellisen kerran muistan juoneeni täysmaitoa joskus alle kuoluikäisenä tai sitten ihan ensimmäisillä luokilla. Kävimme silloin pikkusiskon kanssa aika usein naapurissa kylässä. Naapurissa asuu vanha eläkeläispariskunta, jonka aikuinen vähän jotenkin jälkeenjäänyt poika asuu kotona (selkee ATM). En tiedä miksi me siellä kävimme, kun ei siellä oikein ollut mitään tekemistäkään, mutta kuitenkin ne joivat täysmaitoa, joten niin joimme mekin, koska emme älynneet lähteä kotiin silloin, kun isäntäväki käy ruokapöytään. En muista silloin havainneeni suurtakaan eroa täysmaidon ja normaalin maidon välillä. Nyt tarkistin purkista, että täysmaidossa oli 3,9% rasvaa, mikä ei äkkiseltään kuulosta niin paljolta. Kermassa rasvaa täytyy olla yli 10 %. Täysmaito näytti lasissa aika samalta kuin rasvattomammat maidot, mutta kun sitä huljutti, niin oli havaittavassa aavistuksen suurempi viskositeetti. Ja kyllä se rasva maistuikin, tai ainakin tuntui suussa. Täysmaito on pehmeämpää kuin kevytmaito. Vähän niin kuin lämmin vesi on pehmeämpää kuin kylmä vesi. Kevytmaito on terävää ja raikasta. Ja jälkimaku oli täysmaidolla erilainen. En juonut enempää kuin puoli lasia raakana. Tulin siihen tulokseen, että täysmaito on vähän niin kuin kermaa, vaikka eihän se tietenkään ole. Tein yhden maitokahvin täysmaidosta, ja siitä tuli oikein hyvää. Täyteläisemmän makuista kuin muuten. En kuitenkaan taida osta enää täysmaitoa, jos johonkin reseptiin ei välttämättä tarvita. Jotenkin se purkin punainen väri kirkuu että älä osta, älä osta. Ällöttävää tunkkaista rasvamaitoa tässä purkissa, walk on walk on.

Toinen poikkeava teko oli putkimieshommat. Vessan lavuaarin viemäri ei oikein vetänyt kunnolla, johtuen osittain siitä jo mainitusta hiustenleikkuusessiosta. Päätin ettei mikään mistörmasöl pääse tästä viemäristä räjäyttämään likaa ja kuormittamaan ympäristöä. Koitin hajulukon puhdistamista (jonka olen kyllä tehnyt ennenkin), mutta se ei auttanut mitään. Pikaisen tilanneanalyysin jälkeen totesin, että tukos on ylempänä, eikä tässä auta nyt muu, kuin koekäyttää joululahjaksi saatu sininen työvälinesetti. Siellä oli ruuvimeisseli, joten ei muuta kuin ruuvaamaan ensimmäistä irtoavan näköistä osaa irti. Se oli se metallinen lavuaarin siivilä, vai miksi sitä pitäisi sanoa. Sihti. Kuitenkin se jonka läpi vesi valuu lavuaarista pois. Ruuvasin ja ruuvasin eikä mitään tapahtunut, muuta kuin se sihti vaan alkoi heilua ja mennä paikaltaan, muttei irronnut. Päätin irrottaa hajulukon uudestaan, ja jatkaa ruuvaamista. Sekään ei auttanut, ennen kuin tajusin pitää sitä jäljelle jäänyttä putken pätkää paikallaan, se kun tuppasi pyörimään ruuvin mukana. Ihmeekseni se sihti oli varmaan viisitoista senttisellä ruuvilla kiinni. Miksiköhän sen piti olla niin tukevasti ruuvattu kiinni? Huomasin, että viemäristä tuuli. Mistäköhän asti se tuuli tuli? Kun sain ruuvin irti, irtosivat kaikki muutkin osat, jotka puhdistin yksitellen. Hauskinta oli tietenkin se kokoaminen. Aika paljon ilmeisen oleellisia tiivisteitä siinä oli, mutta yhtäkään ei onneksi jäänyt kokoamisen jälkeen yli. Ja viemäri toimi taas.

Tein jotain muutakin ekaa kertaa, mutten muista enää mitä. Ehkä en tehnytkään.