Syksy

Kesä on kiva, mutta tykkään myös syksystä. Tällaisesta syksystä siis, kuin nyt on, eli suhteellisen lämmintä, aurinkoista, kirjavia lehtiä metsässä ja vielä vähän vihreääkin. Näillä leveysasteilla ei talven tulo muuten juuri houkuta, loskaa ja rapaa tiedossa. Se olisikin hienoa ainakin näin koiranulkoiluttajan kannalta, jos vesisateita ei juuri tulisi, vaan joku aamu maa olisi jäässä ja sitten sataisikin lunta kevääseen asti!

Minua pisti mehiläinen sormeen tällä viikolla. En olisi uskonut että niitä vielä on liikkeellä, mutta se mehiläinen olikin ihan kohmeessa. Se oli ehkä nukkumassa kepissä, jota heittelin koiralle, ja päätti sitten pelastautua iskemällä pistimensä etusormeeni. Siitä kiitokseksi ravistin sen maahan, mihin se jäi möllöttämään. Mutta se oli aika kaunis mehiläinen, samettinen. Ehkä ne kaikki mehiläiset on, pitäisi kysyä 8-vuotiaalta itseltäni. Se tietäisi.

Julkisivuremontti on edennyt parvekkeilta sivuseiniin. Ankkurointityöt ovat nyt käynnissä, ja aamupäivät koko talo tärisee kun seiniä jyskytetään kahdelta puolelta. Iltaisin olisi remonttimiesten puolesta hiljaista, mutta yläkerran naapurilla tuntuu olevan jatkuvia ilmavaivoja. Ei hetken rauhaa, siis.

Käytöstavat kunniaan

Mökkisaunassa ehtii jutella kaikenlaista, ja puheeksi tuli luonnollisesti myös miehet. Serkkua harmitti, kun joku lupaavalta vaikuttanut tuttavuus oli monen kiertelun ja tekosyyn jälkeen tehnyt viime hetkellä oharit, perunut tekstiviestillä tapaamisen ja väitetyn äkillisen sairastumisensa ja lähtenyt kavereiden kanssa sinne minne piti alunperin mennä serkkuni kanssa. Noh, perussettiä. Serkulla vaan on ollut pienestä asti vahva oikeustaju, ja tämä meni hänen mielestään niin väärin kuin vaan voi mennä. Ihmisiä, edes kavereitä ei kohdella näin. Hänen mielestään olisi ollut parempi, jos tyyppi olisi vaikka valehdellut olevansa niin pahasti sairas, ettei pääse mihinkään ja perunut sillä verukkeella tapaamisen, ja lähtenyt sitten kavereidensa kanssa ulos.

Saunan takan ääressä sitten ihmeteltiin mitä ja miksi ja mitä se sitten voisi tarkoittaa. Serkku kertoi olleensa niin vihainen, että oli mennyt kirjoittamaan tyypille pitkän sähköpostin aiheesta "Miten sinä olet minua nyt loukannut". Minusta se oli huono veto. Olisi pitänyt olla vastaamatta, soittamatta, kirjoittamatta ja unohtaa koko juttu. Jos entinen lupaava tuttavuus haluaa sitten ryömiä takaisin ja keksiä jonkun selityksen, voi päättää antaako anteeksi vai ei. Koitin selittää, ettei näissä jutuissa ole muita pelimerkkejä kuin oma seura. Sen voi antaa ja ottaa pois.

Serkkua ei kuitenkaan enää niin harmittanut viestin lähettäminen, olipa saanut asian sydämeltään. Tyyppikin oli vastannut jotain epämääräistä lyhyesti, mutta serkku ei kuvitellut enää hänestä kuulevansa. Jälkeen päin ajattelin, että serkku oli toiminut juuri niin kuin hänen luonteensa mukaista on toimia. Hän ei olisi itse ikinä tehnyt samalla tavalla edes puolitutulle, jos on sovittu tapaaminen, niin täytyy olla todella hyvä syy, että siitä luistetaan. Tai sitten ilmoitetaan ajoissa. Olisi hauskaa, jos ihmiset olisivat useammin rehellisiä. Aina on muiden pelimerkkien lisäksi se ässä, että voi olla rehellinen. Vielä hauskempaa olisi, jos serkku kertoisi myöhemmin tyypin tajunneen olleensa kusipää ja pyytäneen anteeksi.

Made in Switzerland

Avasin Bloggerin, ja pakotin itseni kirjottamaan ihan mitä tahansa (anteeksi siitä jo näin etukäteen). Ei blogin pitämisessä ole kuitenkaan mitään järjeä, jos sitä ei joskus päivitä.

Viimeinen postaus on näköjään varastetuista ajatuksista. Noiden jälkeen on tullut uusiakin ajatuksia, tosin harmillisen pienellä taajuudella. Muistin, että taajuus merkitään f ja f = 1/T, mutten meinannut muistaa itse taajuus-sanaa. Onneksi Google tietää kaiken. Osa niistä ajatuksista on ollut sellaisia, että olen jo ajatellut kirjoittavani niistä tänne, mutten ole kuitenkaan käytännön toteutuksessa onnistunut. Aihioita on muutama tallessa, en tiedä tuleeko niistä mitään. Asiasta on vaikea kirjoittaa, jos on ehtinyt unohtaa sen alkuperäisen ajatuksen.

Kirjoittaminen onkin helpompaa kuin muistin. Ehkä tässä on sama juttu kuin lenkkeilyssä: vaikkei yhtään huvittaisi, kannattaa vaan lähteä, kyllä se siitä.

Parin viikon päästä, mikäli kaikki menee hyvin ja muuan kives pysyy paikoillaan, minulla on täällä koiranpentu. Se on hirvittävän söpö kuvien perusteella, vaikken enää niin paljoa koiranpennuille yleensä lämpene. Ne on rasittavia ja pissailee mihin sattuu, eivätkä ymmärrä puhetta. Toivonkin, että pentuaika menee nopeasti ohi ja että minulla olisi pian kaksi aikuista koiraa.

Voisin vähän muuttaa Silkan Yksinkertaisuuden ilmettä, ja alkaa lisäillä tänne kuvia. Tuossa on kuva parin viikon takaiselta mökkireissulta, koira harjoittelee lukemista. Lähdin ekstempore-viikonloppumatkalle kahden serkkuni, koiran ja toisen serkun sveitsiläisen poikaystävän kanssa.

Tuon seinän toisella puolella oli muuttolaatikko toisensa perään edesmenneen tätini jäämistöä. Itse asiassa ne tavarat ovat olleet mökillä jo parikymmentä vuotta, mutta niihin ei ikinä ole saanut koskea. Tädin tarina on traaginen. Hän oli alkoholisti ja mieleltään jollain tapaa järkkynyt, ja eli viimeiset vuosikymmenensä Oulussa enemmän tai vähemmän erakkona. Suvusta eristäytyminen alkoi rahariidoista. En muista ikinä nähneeni tätiäni muuta kuin valokuvissa, vaikka oli hän pari vuotta sitten tyttärensä häissä Sveitsissä, mutta minä en ollut siellä häntä näkemässä. Täti muutti aikoinaan Sveitsiin opiskelemaan, meni naimisiin paikallisen lääkärin kanssa ja sai kaksi lasta. Avioliitto kesti jonkun aikaa, kunnes ilmeisesti tätini ratkesi juomaan. Käsittämätön tavaroiden keräily oli kai jatkunut jo pidempään. Luulen, että se liittyi jollain tapaa säästeliäisyyteen, mitään ei saa heittää pois. Löysimme tuolta varastosta kaksikymmentä vuotta vanhoja kerran poltettuja kakkukynttilöitä, jotka oli huolellisesti kääritty paperiin. Tädillä oli pakkomielle kerätä kauniita esineitä, mutta ote alkoi kai lipsua jossain vaiheessa, niin että mikä tahansa sydämen mallinen tuhkakuppi tai kimaltava joulukoriste kelpasi. Lopulta sveitsiläinen lääkäri ei enää kestänyt, vaan halusi eron, mutta tätini ei halunnut lähteä Suomeen. Minulle kerrottiin, että suku huijasi hänet maahan sanomalla, että joku hänen tädeistään oli vakavasti sairas. Kun täti oli saatu Suomeen, kukaan ei antanut hänelle rahaa paluulippuun. Ukkini, joka oli silloin jo hyvän matkaa ollut eläkkeellä, lähti Sveitsiin pariksi kuukaudeksi pakkaamaan tädin tavaroita. Lapset jäivät Sveitsiin isänsä luo, eikä tätini enää ikinä puhunut vanhemmilleen.

Tänä kesänä hän sitten kuoli. Lapsensa tulivat Sveitsistä hautajaisiin ja käymään läpi sitä tavaramäärää. He löysivät paljon arvokkaitakin astiastoja ja muuta, mitkä ottivat talteen, mutta antoivat meille muille serkuille luvan penkoa loput tavarat läpi. Ukki oli omin käsin käärinyt joka ikisen muovimukin ja kristallilasin moneen kerrokseen paperia, että kaikki varmasti saataisiin ehjänä Sveitsistä Suomeen. Nyt me sitten purimme laatikoita ja pinosimme yhteen kasaan käyttökelpoisia tavaroita, toiseen roskia ja kolmanteen paperia. Sveitsiläisellä poikakaverilla oli hauskaa, Pohjois-Karjalaa voisi luulla aika epätodennäköiseksi paikaksi nähdä kasapäin sveitsiläisiä muovipusseja ja muuta hänelle tuttua tavaraa 80-luvulta.

Nyt en enää tiedä mitä kirjoittaisin. Ehkä lähden nyt sitten lenkille tuon koiran kanssa. Ja mikseii Blogger voi muotoilla näitä tekstejä paremmin? Enkö vaan osaa?

Auugh!

Inhoan sitä, kun joku varastaa minun ajatukseni. Silloin tällöin tätäkin tapahtuu. Sitä on omasta mielestään keksinyt hienon ajatuksen, ja sitten joutuu lukemaan sen saman ajatuksen/teorian/idean jonkun toisen kirjoittamana. Näin kävi nyt parin viikon sisään kaksi kertaa. Itseasiassa ne oli ainoat hyvät ajatukset, mitä viime aikoina on tullut mieleen. En aio kertoa mitä ne oli, koska se olisi tyhmää näin jälkikäteen ja sen toisen ajatuksen osalta laitontakin, joten ensin ehtinyt pitäköön ne nimissään . Voin itse omassa päässäni silti kuvitella, että ne oli minun ajatuksia... (*mutinaa*)

Koiran naisseikkailu päättyi "vähän" nolosti. Intoa oli enemmän kuin taitoa, ja tekniikkaongelmien jälkeen jouduttiin turvautumaan eläinlääkärin muumimukimenetelmään... Haen epäonnisen sankarin huomenna kotiin. Mahtaa sille nyt koirapuistokaverit nauraa.

Vanhasta Annasta

Töissä on välillä aikaa lukea vanhoja lehtiä. Yhdessä vanhassa Annassa (90-luvulta) oli pääkirjoitus suomalaisista ikkunoista, tai siis siitä, mitä pääkirjoittaja ajattelee kävellessään pimeällä kadulla ja katsellessaan kerrostalojen ikkunoita ja arvaillessaan elämää niiden karmeiden verhojen takana. Koska siis lähiöissä ihmisillä oli, ja on edelleen hirveitä verhoja. Pääkirjoittaja arveli, että niiden kauheimpien printtien omistajat pitävät verhoja vain näköesteenä, mikä tietysti pääkirjoittajalle oli aika epäortodoksinen ajatus.

Kirjoittaja vertasi suomalaista öistä lähiötä hollantilaiseen asutusalueeseen. Hollannissa ei kuulemma ole tapana vetää verhoja eteen illallakaan, kun ohikulkijat varmasti näkevät valaistuun huoneeseen sisälle. Siellä eletään niin kuin näyteikkunassa. Kalvinististä perinnettä. Näyteikkuna viestittää naapureille, ettei ole mitään salattavaa, kaikki saa näkyä.

Jos muistat vielä, alkuvuodesta olin hetkellisesti siivoushuumassa. No, se on jo aikaa sitten loppunut, eikä se huuma kestänyt senkään vertaa, että olisin saanut kaikki kaapit käytyä läpi. Nykyinen siivoustyylini on lähinnä sitä, että kaikki irtotavara, jota on paljon ja jolle ei varsinaisesti ole mitään paikkaa, tungetaan kaappeihin. Kahden vuoden takainen suunnitelma oli, etten kerää tänne mitään turhaa. Se suunnitelma ei näköjään pitänyt. Onkohan hollantilaisilla sellaista, että koti on kuin Ikean kuvastosta ja kaikki esineet on aina paikoillaan? Minulle se on ihan utopistinen ajatus. Että jonkun kodissa voisi kaikki esineet olla omalla paikallaan. Ihan viimeistä kaappia myöten kaikki järjestyksessä. Pihan perällä olevassa puutarhavarastossakin olisi saviruukut riveissä ja työkalut roikkumassa seinällä omassa naulassaan, niin kuin koulussa puutyöluokassa on seinään piirretty vasaran ja vannesahan ääriviivat, jotta heti näkee jos joku puuttuu. Pitäisikö siihen pyrkiä?

Blogilista on näköjään hylännyt Silkan Yksinkertaisuuden (syystäkin?). Ei päivity vaikka päivittäisin blogia. Missäköhän vika?

Vieläkin on ikävä koiraa. Tai ei oikeastaan sillä tavalla ikävä, että sitä sen itsensä takia kaipaisin, sitä vaan on tottunut siihen, että jostain päin asuntoa löytyy elämää ja tuntuu yksinäiseltä ilman sitä. Tuntuu ihmeelliseltä, että voi liikkua ympäriinsä, eikä se aiheuta mitään liikettä missään muualla (koirassa siis, koirathan on luotuja kyttäämään ihmisten liikkeitä).

Koira lähti eilen Lieksaan naisiin. On se kiva, että sillä on kivaa, mutta jo tänä aamuna oli yksinäistä. Kukaan ei herättänyt aamulla, ei kiehnännyt jaloissa naama virneessä ja korvat lerpallaan, kukaan ei halunnut kävelylle eikä kantanut leluja ympäriinsä hassua örinää pitäen.

Niin siis, mikäli kaikki menee suunitelmien mukaan, koiralta menee tänä viikonloppuna poikuus. Luin äsken asiantuntijatekstiä koirista, jossa sanottiin, että ylidominoiva omistaja, joka kieltää koiralta kasvuvaiheessa kaikki "astumisleikit", saattaa aiheuttaa niin voimakkaita estoja koiralleen, ettei se sitten suostu ikinä astumaan, ei edes luvan kanssa. Alkoi jo hirvittää, että näinkö olen tehnyt väärin kieltämällä tyttökoirien ahdistelun. Miten huono emäntä, kun viattoman luontokappaleen sielun on vammauttanut! Astumisleikit kuulemma kuuluvat koiran sosiaaliseen käyttäytymiseen, ja jos koira ei ole saanut riittävästi toisilla koirilla kuivaharjoitella, sen seksuaalinen käyttäytyminen voi jäädä iänkaikkisesti vajaaksi.

Tähän asti olen ollut ylpeä siitä, että koira osaa leikkiä "nätisti" narttujenkin kanssa, koirapuistot kun on täynnänsä yliviriilejä uroksia, jotka nylkyttävät mitä tahansa riittävän hitaasti liikkuvaa nelijalkaista, eivätkä kuuntele kieltoja tai edes reagoi nylkytyksen kohteen ärinöihin. Puistoraiskaajat. Ensi viikko näyttää, pärjääkö tuo tiukassa kurissa kasvanut kilttipoika ollenkaan tositilanteessa...

Hyvää päivää kirvesvartta

En ole tuotakaan lausahdusta oikein ymmärtänyt. Tulee mieleen, että henkilö tulee rautakauppaan, tervehtii ja ilmoittaa saman tien mitä on tullut hakemaan.

Eno hitsasi hiekkakivitahkolle telineen ja yhdisti akselin Ford 4000 -traktoriin (koska kuka sitä näin ilmastonlämpenemisen aikaan, kuumana kesänä jaksaa itse vääntää kampea). Siinä voi teroittaa kirvestä. Keksijä masentui, kun Ford pyöritti kiveä aivan liian kovaa. Nyt pitää keksiä väliin joku hihnasysteemi hidastamaan pyörimistä. Jouduin muistelemaan lukion fysiikan tunteja, että sain mietittyä kumman pyörän täytyy olla suurempi, sen moottorin puoleisen vai tahkon puoleisen. Tulin siihen tulokseen, että jos moottori pyörittää pientä pyörää, joka on hihnalla kytketty akselia pyörittävään isompaan pyörään, täytyisi sen isomman pyörän olla säteeltään kaksinkertainen verrattuna siihen pienempään pyörään, jotta tahko pyörisi puolet nykyistä hitaammin. Neljä pii är jaettuna ajalla. Mahtoiko mennä oikein?

En osannut kuitenkaan tajuta, miksi kirvestä täytyy pitää tahkon pyörimisuuntaa vastaan.

Ps. Googlasin tuon kirveenvarren. Henkilö tervehtii toista sanoen hyvää päivää, johon toinen vastaa kirvesvartta, koska luuli, että henkilö kysyi mitä toinen on tekemässä.

Yhdet ristiäiset ja kahdet hautajaiset

Matkustin eilen kaksitoista ja puoli tuntia mummolaan. Bussilla, junalla, junalla, junalla, bussilla, autolla. Koira on mukana. Kaikki täällä mummolassa ovat tykänneet siitä, mikä tuntuu mukavalta. On se ihan kiva koira. Voiko olla samalla tavalla ylpeä itse kasvattamastaan koirasta kuin vaikka omista lapsista? Kumpaan itsellä on enemmän vaikutusta?

Mummolassa on yksi hevonen, jonka emän emän emän muistan vielä hyvin, vaikka se onkin ollut kuollut jo kauan. Tämä nyt täällä kesää viettävä ori on itsekin jo kahdeksan vuotias ja yhtä mukava kuin isoisoäitinsä, vaikkakin rumempi. Isopäinen mutta seurallinen, tulee aina sinne missä on ihmisiä, vaikka sen laidun on valtava ja se voisi tehdä siellä mitä huvittaa. Itseasiassa se voisi muutenkin tehdä mitä huvittaa, sillä laitumen aita on lähinnä henkistä sorttia: se on noin polvenkorkuinen valkoinen lanka, eikä siinä ole sähköä joka kohdassa. Järven kautta hevonen voisi uida tai kahlatakin karkuun jos haluaisi. Olin laiturilla heittämässä koiralle rengasta, kun ori tuli syömään vesikasveja. Se työnsi koko turpansa veden alle, sukelteli. Sitten se ilmeisesti kaipasi seuraa tai muuten vaan kiipesi laituria reunustaville kiville seisomaan. Löin sitä sandaalilla turpaan (koska siis hevosiahan aina kuuluu hakata päähän), eikä mitään reaktiota. Koira alkoi haukkua, että ei kai se olento nyt vaan kiipeä tänne. Hätistelin hevosta pois, ja lähtihän se lopulta, eikä onneksi liukastunut kiviin ja telonut jalkojaan. Sillä on jo jännevamma, mikä ei näyttänyt haittaavan kiipeilyä. Kiipeilysession jälkeen hevonen jatkoi vielä rantahuvitelua kuopimalla vettä. Ensin puoli minuuttia veden loiskutusta oikealla etujalalla, sitten jalan vaihto ja taas sama uudestaan. Aika kauan se jaksoi sitä leikkiä, mutta lähti kuitenkin muutaman minuutin päästä tekemään töitä, eli syömään ruohoa.

Täällä on myös uusi serkku, Sofia, ikää 2,5 kk. Sofia osaa ainakin hihkua ja puristaa sormea kovaa. Onkohan vaikeaa olla vauva, kun ei voi itse päättää mihin menee ja mitä tekee. Sofia joutuu olemaan sen sylissä jolle hänet annetaan, siinä asennossa mihin hänet laitetaan.

Yksi kahdesta tädistäni on kuollut. Sukulaisilla on taipumusta kuolla kolmen ryppäissä. En tiedä kuka tämän ryppään kolmas voisi olla. Ukkini on hyvässä kunnossa, vaikka onkin yli yhdeksänkymmenen. Kyllä häneenkin silti vaikuttaa pikkuveljen ja tyttären kuolema, vaikka ne jollain tavalla odotettavissa olivatkin. Tytär ei ollut pitänyt moneen vuoteen mitään yhteyttä, ei vastannut ukin kirjeisiin. Minä en ole nähnyt häntä sitten vuoden 1986, ja siitä ajasta en yllättäen juuri mitään muista. Isäni sanoi ettei "hänestä kovin pitkäikäistä ihmistä kukaan odottanutkaan". En tiedä mitään yksityiskohtia, mutta rahariitoja, mielenterveysongelmia ja alkoholismia varmaan ainakin tähän liittyi.

Olen lyhyen ajan sisällä ollut tavallista enemmän tekemisissä vauvojen, hevosten ja hautajaisten kanssa.

Koirapuistossa oli dobermanni, joka ulkoilutti kahta eläkeikäistä ihmistä, naista ja miestä. Oli kaunis päivä ja ihmiset olivat rentoja. Olivat koiratkin tosin, vaikka vähän pelkäsin, että kahdelle testosteronia huokuvalle uroolle tulisi pienessä puistossa sanomista, mutta nepä vain istuskelivat kohteliaan välinpitämättömästi toisiinsa suhtautuen. Ehkä nekin nauttivat hienosta päivästä. Tai sitten minun koira ymmärsi olla isottelematta. Dobermannin käpälätkin oli niin kuin leijonalla.

Nainen istui penkillä, mies poltteli tupakkaa portin pielessä. Mies oli koirien tiellä: minun koirani ei ensin nähnyt matonpesijöitä, vaan kurotteli päätään, muttei tehnyt elettäkään vaihtaakseen itse paikkaa ja sitten se vielä yskähti, ikään kuin sanoakseen että viitsisitkö siirtyä. Mies vitsaili, että ihme kun koirapuistossakin tupakoimista ei ole kielletty. Nainen oli samaa mieltä ja komensi miehen seisomaan kauemmas, ettei savu häiritse koiria. Mies kävi välillä ruokakaupassa ostamassa jotain pientä viikonlopuksi, ja kertoi ottaneensa vapauden ostaa jäätelöpuikon itselleen. Nainen huomautti, että koirallekin olisi voinut ostaa. Mies antoi vaihtorahat naiselle. Mies ehdotti, että he voisivat lähteä kotiin tekemään ruokaa ja tulla sitten takaisin pesemään mattoja. Naisen mielestä se oli ilmeisesti hyvä idea, mutta koira ei halunnut lähteä, joten kukaan ei lähtenyt pitkään aikaan.

Luonnollisesti kun kaksi suurin piirtein saman ikäistä ihmistä on yhdessä liikkeellä yhden koiran kanssa, sitä olettaa että he ovat pariskunta. He keskustelivat keskenään ystävällisen kärkevästi, nainen komenteli miestä, mutta mies ei näyttänyt siitä juuri häiriintyvän. Pariskunnat eivät yleensä keskustele tällä tavalla, eivät ainakaan vanhat pariskunnat. Ajattelin, että ehkä he ovatkin tuore pari, ja että jonkun ajan päästä miehestä tulee katkera eikä hän enää kerro vitsejä. Nyt hän on vielä niin rakastunut, ettei välitä, vaikka käsketään koirapuiston ulkopuolelle tupakalle tai muuten poljetaan hänen ihmisoikeuksiaan. Sitten ajattelin, että entä jos he ovatkin olleet jo kauan naimisissa... Miten he ovat pystyneet säilyttämään sen, mikä se sitten olikin. Joku sellainen rentous ja luottamus heistä kuitenkin välittyi.

Lopulta selvisi sivulauseesta, että nainen olikin miehen isosisko. Olisihan se pitänyt tietää, isosiskona, miten pikkuveljille puhutaan...

Erikoista, että vaikka sisarussuhde on yleensä ihmisen elämän pisin ihmissuhde, sille ei käy samalla tavalla kuin rakkaussuhteille monesti. Jotenkin minusta on ihan normaalia, että seitsemänkymppinen sisko voi olla yhtäaikaa holhoava ja toverillinen ja tasa-arvoinen ja oma itsensä, ja melkein samanikäinen pikkuveli voi yhtä lailla olla toverillinen ja alistuva ja tasa-arvoinen ja oma itsensä (ja ehkä ihan vähän holhoava, mutta ei liikaa). Sisarukselle voi kiukutella ja sitten olla taas niin kuin ei olisikaan. Arvojärjestys on niin kiveen kirjoitettu, ettei sitä tarvitse edes ajatella.

En ole kuollut, vaan töissä.

Mutta kuolemasta puheen ollen, isosetäni (? eli isäni setä) kuoli pari päivää sitten. Hän oli jo pitkään ollut huonossa kunnossa, joten tämä ei tullut varsinaisesti yllätyksenä.

Kuitenkin joku aika sitten törmäsin yllätyksekseni blogiin, jonka kirjoittajan tiesin kuolleeksi. Blogin viimeinen postaus oli sellainen, että siitä saattoi päätellä hänen tappaneen itsensä. Blogin lukijat eivät sitä tietenkään arvanneet, he toivottelivat hyvää jatkoa.

Minulla oli syntymäpäivät tuossa tiistaina, kiitos muistamisesta! *

Sain lahjaksi pikkusiskolta ja -veljeltä Sinikka Nopolan Ei tehrä tästä ny numeroo -kirjan, joka on masentava. Hämäläiset älkööt närkästykö, koska masentavaa ei ole murre, vaan se vilosohvia. Ehken osannut lukea kirjaa oikein.

Sain muutakin tosin. Rahaa, lähinnä. Se on ihan hyvä.

Olen harkinnut hevoshierojaksi ryhtymistä. Hankkisin toiminimen ja kaikki. Auto pitäisi olla. Ensin täytyy tietysti käydä hierontakurssi, ei sitä muuten voi tehdä. Koirahieroja on toinen vaihtoehto.

* No en minä oikeasti kuvitellut, että kukaan olisi muistanut.

You're A Prayer for Owen Meany!

by John Irving

Despite humble and perhaps literally small beginnings, you inspire
faith in almost everyone you know. You are an agent of higher powers, and you manifest
this fact in mysterious and loud ways. A sense of destiny pervades your every waking
moment, and you prepare with great detail for destiny fulfilled. When you speak, IT
SOUNDS LIKE THIS!


Take the Book Quiz
at the Blue Pyramid.

Teinpä tuollaisen vielä. Veikkaan, että Alkemistin lukeminen vaikuttaa tulokseen :).

God bless you all

Välillä on kiva lukea vanhoja tekstejä täältä ja ihmetellä kuka ne on kirjoittanut. Sitä luulee, että muistaa, mutta ei muista. Hauskinta on tietysti se, että niitä on myös kommentoitu ja kommentteja voi vielä lukea. Kiitos teille kaikille kommentoijille. En ole ikinä pitänyt mitään päiväkirjaa tai muuta näin pitkään. Enkä olisi pitänyt tätäkään, jos ei olisi tätä yhteisöllistä momenttia mukana.

Nyt on kesäkuun loppu jo melkein, ja blogin kirjoittamisen aloitin näköjään huhtikuussa 2006. Vuosipäivä on siis mennyt jo aikaa sitten ohi, mutten sitä ole oikein tajunnut. Jos en sitten ole unohtanut, että olen siitä huhtikuussa kirjoittanut. Sekin on hyvin mahdollista. En jaksa tarkistaa.

Menen nyt juomaan kahvia ja lukemaan Coelhon Alkemistia. Kaikki muut on varmaan sen jo lukeneet, mutta minä vasta edellispäivänä ostin sen. Ostin myös Econ Ruusun nimen, joka sekin olisi pitänyt olla jo lukion ekalla luettuna. Mutta kuka näistä jaksaa kilpailla?

Arvottomat

Katsoin eilen Mika Kaurismäen Arvottomia televishuunista jonkun aikaa, kunnes en enää jaksanut. En osannut päättää olisiko se ollut yleistietoni ja kulttuurisen kehitykseni kannalta oleellista katsottavaa vai pelkkää ajan tuhlausta. Varsinkin se tönkkö dialogi hämäsi ("Onko tämä nerokasta vai eikö?") Kohta täytyy varmaan konsultoida Googlea siitä, mitä muut ihmiset ovat siitä olleet mieltä.

Kuitenkin elokuvassa oli intertekstuaalinen viittaus (en tiedä mikä on oikea termi kuvaamaan yhteyttä elokuvan ja elämän välillä) minun keittiööni. Jos katsotte millaisessa keittiössä elokuvn päähenkilö (Manneko se oli) leffan alussa asuu, ja kuvittelette, että kaapit on vihreät ja kaakelit valkoiset, niin teillä on siinä silmienne edessä melkeinpä minun keittiöni. Sama hella, sama tiskiallas, samat vetimet ovissa. Oli siinä pari muutakin intertekstuaalista viittausta, nimittäin Salkkareihin (Arvottomissa Baari Bar ja Salatuissa elämissä Bar Baari), sekä IKEA:n keittiöhanamallistoon, joka on ottanut vaikutteita teollisuuskeittiöistä, jollaisessa Mannekin tiskasi astioita.

Muita uutisia: Julkisivuremontti etenee. Järkytyksekseni ne miljoonan euron laatat eivät olekaan miellyttävän mitäänsanomattoman kelta-harmaita, vaan musta-puna-valkoisia keraamisia pikkulaattoja (pieniä kerrostalon mittakaavassa). Kyllä! Seinän oikea puoli tulee valkoisella, vasen mustalla ja sitten siihen keskelle jäävien ikkunoiden ympärille sommitellaan laskimoverenpunaisia laattoja. Kuvittele verilettuja, valkokastiketta ja puolukkahilloa. Ehkä tähänkin tottuu.

On niin kesäloma, ettei jaksa edes blogiin kirjoittaa.

Ikinä ei hyvä

Kesä tuli täysillä päälle, jos joku ei vielä huomannut. Humiseva helle. Tai oikeastaan ei ole edes kuuma, mutta 100% ilmankosteus tekee mukavastakin lämmöstä läkähdyttävää. En minä tällaista säätä Suomeen tilannut, tämä kuuluu jonnekin Keskilänteen tai keväiseen Floridaan. Jonnekin missä on ilmastointilaitteita.

Töissä ilmanvaihtosysteemit ei toimi niin kuin pitäisi. Kuulemma meidän työpisteeseen pumpataan tuplasti enemmän happea kuin pitäisi, mutta ei se tunnu missään. Mihinköhän se happi on mennyt? Kuin saunassa olisi, paitsi ilman happea. Päätä särkee.

Kotona koira läähättää turkkinsa alla. Onneksi karvat lähtee parin viikon päästä. Koira haluaisi ulos, mutta ulkona on vielä tukalampi olo. Sisällä on sentään tuuletin. Kengät kastuivat eilen illalla ja ovat edelleen märät. Parvekkeen oven auki pitäminen ei auta ainakaan päivällä, kosteus vain lisääntyy tuntien mukana. Kaikki tuntuu likaiselta ja hikiseltä. Vuodevaatteet pesin viikko sitten, pitäisikö pestä uudestaan? Mahdollisimman kylmällä vedellä kaikki.

On tämäkin, ihan niin kuin tähän nyt kuolisi, pieneen lämpöön. Pitäisi olla tyytyväinen, että on taas kesä.

Ihmeellinen maailma

Tuo vahausepisodi sai miettimään mitä kaikkea hullua ihmiset tekee ja ovat tehneet. Niitä asioita on paljon. Sellasiakin on, jotka otetaan nykyään täysin itsestäänselvyyksinä, mutta en käsitä, kuka kylähullu on ensimmäisen kerran keksinyt niitä kokeilla.

Jos vaikka aloitetaan tästä vahauksesta. Sen ymmärrän, että joku on keksinyt, että ihokarvat saa pois levittämällä kuumaa vahaa iholle, jolloin karvat tarttuu vahaan ja kun vaha repäistään pois, tulee sileä iho. Joku on sitten koittanut tätä käytännössä, ja oletettavasti se on sattunut aika paljon. Miten se joku ei ole silloin sanonut, että okei, ihan hyvä idea, mutta ei tätä kukaan oikeasti tee toista kertaa?

Tai lentokoneet. Joku on lentänyt lentokoneella, törmännyt lintuparveen ja pudonnut (näin tämän siinä yhdessä leffassa, missä oli sir Anthony Hopkins, joten sen täytyy olla totta). Miksei sen jälkeen yhteisesti sovittu, että koska lintuparvia ei voida täysin välttää, ei enää lennetä lentokoneilla? Liian vaarallista.

Tai hevoset. Hevosista on ollut maailman historiassa paljon hyötyä, mutta on ne silti aika vaarallisia otuksia. Kuka on todennut, että okei, onhan ne hengenvaaralllisia ja arvaamattomia, mutta jos silti köytettäis niihin tällanen aisasysteemi, niin ehkä me päästäis vähän vähemmällä kantamisella...

Tai pilvenpiirtäjät! Kuulin kummisedältä, että itämailla on muuan pilvenpiirtäjä, jonka yläkerroksiin on viritetty roikkumaan iso kivimöykky (tai en muista oliko se kiveä, mutta kuitenkin). Sen tarkoitus on tasapainottaa rakennuksen huipun huojuntaa esim. maanjäristysten ja hurrikaanien aikana. Sekin kuulostaa äärettömän epätodennäköiseltä ratkaisulta. Että haluttais rakentaa iso talo, mutta ei tiedetä miten se saadaan vakaaksi. No ripustetaan sinne huipulle monta tonnia painava kuula! Miten se on edes mahdollista? (Tiedän, että se on mahdollista, ja ymmärrän sen toimintaperiaatteenkin ehkä, mutta silti. Kuka haluaa oleskella sen kuulan alapuolella? Tai ylipäänsä kuka on keksinyt, että on mahdollista rakentaa taloja, joissa on niin vahvat rakenteet, että niihin saa ripustettua vaikka mitä? Tai kenen mielestä on ihan tavallista, että se kuula ei edes ole mikään riskitekijä alapuolella oleville, koska se talo itse painaa paljon enemmän kuin se kuula. Jos kuula irtoaa, on muutakin mietittävää kuin että jääkö kuulan alle.)

Olen konservatiivi. Miksi piti edes laskeutua puusta avoimelle savannille? Hedelmät kasvaa puissa ja maassa on leijonia. Vaikka toisaalta, onhan oksilla kiipeilykin vaarallista.

Are you a wax virgin?

Näin kysytään Veetin vahamainoksessa. Mainoksessa on kaksi naista kesämekoissa kenkäkaupassa (muistaakseni), ja Veetin ilosanomaa levittävä naisihminen tulee tarjoamaan heille kokeiluliuskaa. Naiset todistavat, ettei vahaus satu yhtään. (Mainos on selvästi huijausta. Ei kukaan mene kaupungille polvipituisessa mekossa, jos säärissä on niin pitkä karva, että sen saa vahalla pois.)

Rohkaisin kuitenkin mieleni ja ostin kaupasta kesän kunniaksi Veetin kylmävahaliuskoja, 8 euroa 80 senttiä parikymmentä liuskaa. Ne on pieniä (10 x 20 cm, ehkä) kangaskaistaleita, joiden keskelle on levitetty vihreää tuoksuvaa vahaa. Ei muuta kuin liuska sääreen, syvä sisäänhengitys ja repäisy. Vähän aikaa hampaiden kiristelyä ja toisto. Pienten liuskojen takia en jaksanut kauaa, sitä paitsi vaha meni ihan "tukkoon" ihosoluista ennen kuin karvoista. Turha ostos siis.

Ennen luovuttamista (ja hieman kipuun totuttani) sain nerokkaan idean koittaa liuskoja bikinirajaan: "Ei se niin paljoo voi sattuu..." Painoin uuden liuskan huolellisesti ihoon kiinni ja saman tien tajusin että kyllä se muuten sattuu. Koitin kovettaa mieleni ja vain repäistä sen nopeasti irti, mutten pystynyt. Ilmeisesti henkinen lapsilukko meni päälle; vartalo ei suostunut aiheuttamaan niin suurta tuskaa itselleen. Harkintakyvyttömästä päästä tunnetusti kuitenkin kärsii koko ruumis, ja jotenkinhan se vahaläppä oli saatava irti. Harkitsin hätänumeroon soittamista sekä jonkun liuottimen kaatamista liuskan päälle. Vaha alkoi jo kuivua. Ei auttanut muuta kuin nitkuttaa se hitaasti ja tuskallisesti irti. Jos ehdottomasti haluat kokeilla tätä kotona, etkä halua kuitenkaan tukea Veetiä taloudellisesti, laita ilmastointiteippiä johonkin herkkään paikkaan ja vedä irti. Liuskan irrottamisen jälkeen piti vielä hangata vaha irti. Tulos oli viehättävän sinipunainen iho, mutta positiivisena sivutuotteena voin todeta kipukynnyksen hieman kohonneen.

Kauneuden vuoksi täytyy kärsiä.

Object to be desired

Maanantaisin tulee Nätti nakuna -ohjelma Neloselta, ja perään Ugly Betty. Tykkään molemmista ohjelmista, Nätti nakuna (vaikka nimi on tyhmä) on joskus suorastaan liikuttava. Kyynelsilmin joutuu katsomaan.

Ideanahan siinä on, että otetaan tukevahko ulkonäköään häpeävä naisihminen (helppo löytää), jolle puetaan hyvät rintaliivit ja alushousut ja korsetti, meikataan ja kammataan ja valitaan sopivat vaatteet. Sitten otetaan siitä vielä kaunis alastonkuva, heijastetaan se torin laidalle ja pannaan se nainen kysymään ihmisiltä "Do I look good naked?" Shokkihoitoa ikään kuin, ja toimii ihan hyvin. Osa niistä naisista suorastaan hehkuu sen muuttumisleikin jälkeen, vaikka mitään oleellista muutosta heidän vartalossaan ei olekaan tapahtunut.

Telkkarissa on myös jo jonkun aikaa pyörinyt Doven Aidon kauneuden puolesta -teeman mainokset (tsekatkaapa muuten Evoluutio-pätkä, aika hurja). Ideana on laajentaa kauneuden käsitettä ja ravistella ihmisiä lempeästi. Miksi pitäisi hävetä pisamia tai surra naururyppyjä? Doven mainokset ovatkin hyviä, ja tekevät varmasti länsimaailmanlaajuisesti paljon hyvää naisille ja tytöille, ja toivottavasti saavat ihmiset vähän ajattelemaan. Pakko kuitenkin sanoa, että kun televisiosta tuli se Doven ihovoidemainos, jossa viisi (?) viimeisillään raskaana olevaa naista seisoo puoliympyrässä mahojensa kanssa, äitini (joka on siis sairaanhoitaja ja on itsekin kantanut ja synnyttänyt kolme lasta) ensireaktio oli "Hyi!"...

On Beauty -kirjassa parikin päähenkilönaista miettii kauneutta ja kauneusihanteita. Toinen nainen katselee tytärtään, ja muistelee, miten ei halunnut tyttölasta, koska tiesi, ettei pysty säästämään tätä itseinholta. Riittämättömyyden tunne luikertelee joka tapauksessa kotiin, vaikka äiti olisikin kieltänyt naistenlehdet ja huulipunat. Toinen nainen taas katsoo samaa tyttöä, ja miettii, ovatko nuoret tytöt edelleen sellaisia kuin hänen sukupolvensa naiset: "Objects to be desired rather than desiring subjects." Pyrkivätkö he miellyttämään, kuihtuvatko he jatkuvilla dieeteillä, näyttelevätkö he vieläkin orgasminsa.

En tiedä miten voisi yrittää olla olematta object to be desired.