Huoli ja rakkaus

Blogi päivittyy näköjään hyvin rauhalliseen tahtiin. Välillä tulee hetkiä, kun mietin että tää pitäis kirjoittaa blogiin, mutta jospa se alkaisi nyt syksyn rutiinien myötä siirtyä ihan käytäntöön.

Mietin että huolenpito kuulostaa lämpimältä sanalta. "Kiitos huolenpidosta!" Mutta sehän tietysti riippuu näkökulmasta. Huolenpito on huolen pitämistä, huolen kantamista. Pitää huolta jostakin, eli tekee mieleensä tilan, jossa joku ihminen tai asia on ja pysyy, vaikkei sitä koko ajan aktiivisesti ajattelisi. Huolen pitäminen on sitä, että vaikka keskittyisi johonkin muuhun, huolehdittava muistuu mieleen sopivan usein. Toisaalta vaikka ei haluaisikaan, voi se huoli olla mielessä kuitenkin. Muiden huolehdittavana oleminen on helppoa ja mukavaa, muista huolehtiminen voi olla vaikeaa, mutta toisaalta saattaa se käydä helpostikin. Mistäköhän sanasta "huoli" suomen kieleen tulee, en tiedä. Onkohan huoltaminen ja huolto samasta ajatuksesta lähtöisin? Jonkun asian kunnossa pitäminen vaatii säännöllistä huoltamista, ja huoltaminen taas vaatii huolehtimista. Huolestuminen on jo vakavampi tila, siinä taitaa huoli olla vallannut mielen kokonaan.

Kuulin että rakkaus on sanana lähtöisin muinaissuomen veneilytermistä. Rakka on ollut puomi, joka kahden veneen väliin asetettuna pitää veneet yhdessä ja saa ne kulkemaan samaan suuntaan. Vähän niin kuin katamaraani ehkä. Rakkaus on sitä kun se puomi pannaan paikoilleen. En tiedä onko totta, mutta hauska ajatus.

Blogimaailmakin on muuttunut

Blogilista on hieno palvelu, ilman sitä en olisi löytänyt montakaan vanhoista suosikeista. Osa niistä jatkuu edelleen, osa on hävinnyt tai hiipunut hitaasti kuten Silkkaa Yksinkertaisuutta. Monikaan blogi ei ole kahden vuoden jälkeen enää saman näköinen, ja muutamaa suosikkilistalta löytyvää, yhä elossa olevaa blogia en olekaan pystynyt uuden ilmiasun myötä enää ihan tunnistamaan. Onneksi oli niitä yhä tuttujakin. Muutin myös SY:n ulkomuotoa hieman. Takaisin on helppo palata, jos beige alkaa kyllästyttää, ennenhän se oli valkoista valkoisella perusasetuksin...

Pari vuotta sitten kirjoitin neuleblogien maailman valloituksesta. Niitä on edelleen, mutta nyt näyttää olevan muotia nuo muotiblogit. Täytyy koittaa kierrellä nuuskimassa blogipiireissä, jospa sitä taas löytäisi kiinnostavaa luettavaa. Nyt ei jostain syystä nuo Top-listan linkit sytytä.

Note to self II

Kahden vuoden raittiuden jälkeen yksi lasi kuivaa siideriä nousee yllättävästi päähän. Huomenna on varmaan krapula.

Inspiraatiota etsimässä

En huomannutkaan eilen, että blogitauko oli tosiaan päivälleen kaksi vuotta ja kaksi kuukautta pitkä. Edellisyönä tuli blogit yllättäen mieleen ja niinpä eilen tulin takaisin muistelemaan tunnuksia. Ensin löysin Blogilistalle, ja onneksi siellä oli vanhat suosikit vielä tallella. Siitä pääsin alkuun. Luin koko Silkkaa Yksinkertaisuutta läpi kommentteineen.

Oli jo vähän aikaa tuntunut siltä kuin kelluisin vain paikallani päivästä toiseen, ja hitaat päivät kertyivät nopeasti. Muistelen että samanlainen olo oli silloin, kun Silkkaa Yksinkertaisuutta alkoi, ja silloin blogin pitäminen auttoi. Vaikka päivärutiinit olivat samat, oli joku ihan oma väylä ajatuksille, niitä piti työstää, eivätkä ne jääneet päähän kiertämään kehää ja syömään toisiaan.

En tiedä onko hyvä palata takaisin päin tällä tavalla, menneeseen elämänvaiheeseen, hypätä takaisin tähän nimimerkkiin. Nyt tätä kirjoittaessani tunnen kuitenkin, että kahdessa vuodessa olen unohtanut suuren osan tästä "persoonasta", enkä siksi ole menossa menneeseen. Toivottavasti oleellisin olisi vielä tallella, ja tämä blogi voi taas toimia ajatusten ja luovuuden jäsentäjänä ja herättelijänä, niin että muistaisin taas mitä minun elämäni olikaan tai voikaan olla. Ainakin jo heti tänään on tuntunut siltä, kuin olisi paremmin ajassa kiinni. Ajatuksia kulkee ja huomaan niitä itsekin pyöritteleväni.

Mitäs tässä välillä on tapahtunut? Minulla on edelleen ne samat koirat kuin kaksi vuotta sitten, asun samassa paikassa, opiskelen (hitaasti) samaa alaa. Noin vuosi sitten yksi tällainen tapahtui:



Ja siinäpä minun elämäni tällä hetkellä lähinnä on, blogin ulkopuolella. Silkkaa Yksinkertaisuutta on toivottavasti se paikka, jossa olen enemmän oma itseni, mitä se sitten onkin. Nyt täytyy lähteä lenkille.

Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hiljaiseloa

Muistin kuin muistinkin yhä Bloggerin tunnukset. Onneksi blogi on säilynyt.

Alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että pitäisi oman älyllisen toiminnan vuoksi herätellä Silkkaa Yksinkertaisuutta taas eloon. Minulla on nämä kaksi vuotta ollut toinen blogi, mutta se on erilainen. Silkkaa Yksinkertaisuutta on salainen.

Kahden vuoden aikana on tapahtunut toisaalta paljon, toisaalta ei mitään. Luin vanhoja kirjoituksiani, ja aivan samoissa tunnelmissa joidenkin asioiden suhteen olen edelleen. Mikä on muuttunut, no ainakaan en osaa enää kirjoittaa. Ehkä en myöskään ajatella senkään vertaa mitä ennen. Vai enkö vain jaksa, siinä ehkä osaltaan selitys.

Katsotaan lähteekö tämä vielä käyntiin.

Hahaa

Viimeisimmästä tekstistä on näköjään kolmisen kuukautta! En tiedä pitäisikö blogiretriittiä vieläkään lopettaa, mutta eipä ole oikein muutakaan tekemistä juuri nyt. Kirjoitan siis mitä sattuu, mutta kello onkin jo paljon.

Olen lukenut netistä tuntemattomien ihmisten kertomuksia lemmikin menettämisestä ja itkenyt kolme nenäliinaa märäksi. Sitä ennen nostin pystyynkuolleen aralian altakasteluruukustaan, mylläsin kuivunutta multaa pitkin keittiötä ja kävin katsomassa netistä täytyykö altakasteluruukkuun laittaa kevytsoraa vai ei. Tuo linkki ei ehkä toimi iänkaikkea, mutta sieltä löytyy Suomi24:n keskustelu, jossa kerrotaan että pitää ja että ei. Sillä joka sanoo, että ei pidä laittaa kevytsoraa, on paremmat perustelut (koskeeko internet-keskustelujen referoimista sama sääntö kuin kirjojen ja vastaavien referoimista, eli se että aina puhutaan preesensissä tai perfektissä, koska se kirjan teksti on ikuista... onko referointi edes oikea sana tähän?), joten en laittanut kevytsoraa istuttaessani samaan ruukkuun hieman myöhemmin yhtä pientä peikonlehteä (Monstera deliciosa) ja kahta nukkumaijaa(Calathea makoyana), joista toisen ostin tänään vajaalla neljällä eurolla. Sitä paitsi ei minulla edes ole kevytsoraa. Raahasin ruukun rehuineen olohuoneen nurkkaan akvaarion viereen, ja ripustin peikonlehden verson roikkumaan Lundia-hyllystä. Typerää sinänsä, koska inhoan tuollaisia akvaarion viereen ripustettuja honteloita suikertavia viherkasveja. Kuten vaikka kultaköynnöksiä. Toivottavasti peikonlehti vahvistuu nopeasti. Peikonlehdellä ja nukkumaijalla on kauniit latinan kieliset nimet. Täytyy ostaa jonkun näköinen spottivalo kasvilampulla noille kasveille, sillä akvaarion vieressä on pimeää.

Onko sillä väliä, mitä ihmiset tietää? Ihmisethän tietää joka tapauksessa vaikka mitä asioita, vaikka niillä ei olisi mitään totuuspohjaa. Maailmanhistoriassa ei mitään muuta olekaan kuin esimerkkejä tästä. Tieto jalostuu pikkuhiljaa, niin. Miksi se jalostuu? Ovatko ne ihmiset onnellisempia, joiden tieto on todempaa kuin toisten? Ovat tietysti, tiedon jalostumisen myötä kehitys kehittyy ja syntyy sähköturbiineja ja päivänvalolamppuja. Onko oikeammassa olemisesta jotain sosiaalista hyötyä, vai täytyykö sitä varten olla olemassa akateeminen järjestelmä, jossa tietoa prosessoidaan jatkuvasti ja mitä enemmän ja parempia asioita siellä tietää, sitä arvostetumpi on? Ei kun... Sielläkin täytyy tietää ne oikeat asiat ollakseen arvostettu. Tai täytyy tietää oikeista asioista oikealla tavalla uusia asioita. Eikö eri mieltä oleminen, vaikka kuinka olisi oikeassa, ole aina ollut sosiaalisesti vaarallista? Miksi mikään laumaeläin haluaisi olla eri mieltä? En jaksa ajatella, menen ehkä nukkumaan vähäksi aikaa.

Hyvää yötä. Tänään tulee lumimyrsky.

Kaksonen

Kuuntelen taas Scandinavian Music Groupia ja PMMP:tä ja kuvittelen pystyväni laulamaan mukana.


Katu päättyy aurinkoon

moni laulu kertoi rakkaudesta
mutta usein portaikossa
pysähdyin pimeässä
aina askeleen jäljessä

maa oli kylmä marraskuussa
se kiipesi kylkeä ylös silmiin
tarttui jalkoihin
silloin värit menivät helposti sekaisin

meri nousi ja laski
ja kuu näytti aikaa
tänään puisto humisi ensimmäistä kertaa
maa suli ja virtasi kyyneleinä
kiven koloista kaulalle

SMG

Mitenkä se olikaan, pitikö miehen vältellä viimeiseen asti sitoutumista ja naisen käyttää kaikki keinonsa saadakseen miehen sitoutettua itseensä? (Mitä jos onkin toisin päin?) Vai pitäisikö vain uskaltaa. Uskon, melkeinpä tiedän kuitenkin, että sitoutumiskammo on urbaani legenda. Ei sellaista olekaan, on vain vääriä ihmisiä. (Miksi sitten pitäisi uskaltaa?) Kukakohan on tuon termin alunperin keksinyt? Joku nainen varmasti. Millainen itsetunto pitää olla, että uskoo, että jos joku ei halua olla kanssaan, niin siinä toisessa täytyy olla joku vika, sillä on sitoutumiskammo. Vääristynyt varmaan kuitenkin, en tiedä kumpaan suuntaan.

Ota minusta puolet

voin jäädä tänne
en vaadi juuri mitään
minulle riittää kumarat puut
tien toisella puolella järvi
johon voi halutessaan hukuttautua

jos tahdot herätä
viereltäni joka aamu
antaa silkkejä ja suudelman

en pane vastaan
hymyilen huulillani
mutta silmilläni en
mutta silmilläni en

ota minusta puolet
kokonaista et saa
ota korvalehteni läpi kuultava valo
verisuonet kaulallani
lempeät sanani niskassasi
ota, mutta sydämeni jää

---

se jää
sydämeni jää

SMG

Onko väärin kokeilla ihmisiä? Sovittaa niitä, ehkä joku on sopivampi kuin toinen. Toivon, etten näyttele tunteitani, tai toivon oikeastaan, ettei sitä tulkita niin. Sovitus ei ole ihan helppoa, merkittävät asiat eivät paljastu ihan heti. Minun ei pitäisi kuvitella, että tunnen jonkun ensivaikutelman saatuani. En yleensä kuvittelekaan, silti yllätyn. Se on hyvä.

Mitä se ihmisten tunteilla leikkiminen on? Onko se sitä, että vaatii toiselta paljon, eikä anna kuitenkaan itsestään mitään? Ehkä minä olen sellainen. Olen erilainen muiden kanssa, aina, kuin silloin kun olen yksin. Ehkä se on tietoista, ehkä defenssi. Miksi minun pitäisi tuntea toinen ennen kuin voin ajatella kertovani hänelle mitään. Häilyn ja karkaan. Se on varmaan turhauttavaa. Tai en oikein tiedä, mitä pitäisi edes kertoa. Onko rehellisyyttä vielä se, että jättää mainitsematta muttei suoraan valehtele, voiko olla rehellisempi eleillä kuin sanoilla? Silmiin katsominen on vaikeaa, se kertoo epärehellisyydestä. Tai ainakin epäluottamuksesta. Miksen luottaisi?

Päässäni tiedän mitä pitäisi sanoa, mutta sanon kuitenkin jotain muuta. Toisaalta ajattelen, että riittää, että on hetkessä rehellinen ja suora, ei tarvitse ajatella tulevaisuutta, mutta kai se pitäisi kommunikoida toisellekin. Ettei tarvitse tehdä X saadakseen Z. Päätän asiat hetkessä, tilanteen mukaan, ja teen sen mukaan mikä tuntuu hyvältä. Vai onko tämäkin sitä karkaamista ja epärehellisyyttä. Varmaan annan ymmärtää liikoja, jos toinen ei tiedä.

Kiitos

Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.

Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.

PMMP

Osaankohan ikinä. Mitä jos jään tähän rooliin jumiin. Näen jo mihin se johtaisi. Voin tietysti aliarvioida muita, ehkä hekään eivät ole täysin rehellisiä. Ehkä he ovatkin monimutkaisempia, melko varmasti he ovatkin.

Runoyllätys

Huomasin äsken, että Ultra Bran kappale Sinä päivänä kun synnyin, jonka sanat on totta kai Anni Sinnemäen kynästä, on mukaelma venäläisen, viime vuosisadalla eläneen runoilijattaren, Anna Ahmatovan runosta.

Anni Sinnemäen "sovitus":

Viikkoon en puhu kenenkään kanssa
viikkoon en puhu kenenkään kanssa
istun vain kivellä meren äärellä
iloitsen vihreistä hyrskyistä

Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin

Muistan aivan selvästi tien ja aidan
muistan aivan selvästi tien ja aidan
kuinka pehmeästi kiedoit
kätesi ympärilleni

Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin


Ja Anna Ahmatovan alkuperäinen runo:

Viikkoon en puhu kenenkään kanssa,
istun vain kivellä meren rannalla,
iloitsen vihreistä hyrskyistä,
suolaisista kuin kyyneleeni.
Vuodet ovat vierineet ohitseni,
mutta muistan niistä vain yhden kevään.
Yöt lämpenivät, lumi alkoi sulaa,
ja lähdin katsomaan kuuta.
Mäntyjen keksellä kohtasin miehen,
joka kysyi hiljaa: "Sinäkö se olet?
Kuin rakas sisar, jonka vuoksi
jo lapsena itkin ja iloitsin,
jota olen etsinyt kaikkialta?"
Minä vastasin muukalaiselle: "En!"
Mutta kun kuunvalo kirkasti hänet,
ojensin käteni,
ja hän lahjoitti salaisen sormuksen,
jotta varjeltuisin rakkaudelta.
Ja hän nimesi neljä paikkaa,
missä jälleen kohtaisimme:
meri, poukama, majakantorni
ja - tärkein kaikista - koiruoho...
Niin kuin elämä alkoi, päättyköön.
Olen puhunut kaiken minkä tiedän. Amen.

1916 Sevastopol

En pidä ihmisistä, joiden teksti mesessä vilisee hymiöitä ja muita härpäkkeitä niin, ettei siitä meinaa saada selvää. Lopettakaa se! Kirjottakaa normaalisti!

Koti-idylliä

Pikkusisko ja pikkuveli lähtivät juuri koteihinsa. Istun hämärässä olohuoneessa läppäri sylissä, taustalla soi leppoisia etelä-amerikkalaisia rytmejä. Lasissa on halpaa chileläistä valkoviiniä. Ikkunasta näkyy syksyisen auringonlaskun värjäämää taivasta ja koirat nukkuu jaloissa. Iso musta ja pieni ruskea vierekkäin identtisissä asennoissa, molemmat vasemmalla kyljellään pää etujalkojen päällä ja häntä samassa kulmassa. Katsoikohan pienempi isommalta mallia? Nyt iso koira huokaa ja painaa päänsä lämmittämään varpaitani, pikku koira vastaa unissaan "öm, öm..."

Kaikki on hyvin, paitsi etten osaa valita viinejä.

Koiria

En ole tänään juuri ajatellut mitään muuta. Olo ehkä muistuttaa etäisesti pikkulasten äitiä, sillä erotuksella että kumpikaan näistä huollettavista ei erityisemmin kilju. Mitä nyt pentu sylissään ollessaan ja tylsistyessään vinisee "Piip, iip, iih, mööh, möh, hmph...". Ja vanhempi koira on mustasukkainen tai huolestunut omasta asemastaan ja haluaisi koko ajan kiivetä syliin, mitä se ei juuri harrastanut aikaisemmin. Pienten lasten äidin elämää tämä muistuttaa sillä tavalla, että mekin nukutaan muutaman tunnin pätkissä ja minä ainakin olen ihan tokkurassa sen takia. Koirat sen sijaan vaikuttaa tyytyväisiltä tähän rytmiin. Pitää ennen pimeää mennä niiden kanssa hortoilemaan metsään, että nukkuisivat sitten yön kunnolla. Nyt vielä olen antanut itselleni luvan ulkoiluttaa niitä yhtä aikaa, vaikka pian täytyy ruveta huolehtimaan siitä, että molemmille riittää omaa aikaa. Pennusta saattaa muuten tulla koiran koira, eikä sitä silloin enempiä kiinnosta minun tekemiseni.

Kunhan tästä tokenen, alan taas ajatella ihmisjuttuja. Ei tästä ole kokonaan tulossa koirablogi...

Kotona taas

Nyt on uusi koira kotona, ja hyvin tuntuu rauhoittuneen nukkumaan. Laivamatkakin meni hyvin, pikkukoira oli reipas ja rauhallinen, eikä ihmetellyt oikein mitään. Iltapäivällä jätin sen kantokopassaan info-pisteeseen kun menin tax freehen ostamaan viinaksia. Kahden minuutin päästä kuulutettiin: "Henkilö, joka jätti koiranpennun infoon, ilmoittautukaa välittömästi info-pisteeseen!" Pentu oli alkanut kiljua eikä miehet saaneet sitä hiljaiseksi. Hiljeni kuitenkin heti kun koppa nostettiin ilmaan.

Nyt koirat nukkuu näennäisen sulassa sovussa keittiönpöydän alla. Vanhempi koira ei hirveäst nauti pikkupentujen seurasta, mutta näköjään on niin mustasukkainen huomiosta, että sietää sen epämukavuuden kunhan saa olla lähellä.

Hysteerinen aamu...

... ja mitä minä teen? Blogaan!

Tänään minun pitäisi lähteä Ruotsiin hakemaan koiranpentua. Yöllä tajusin että laivalippua ei ole maksettu enkä löydä Solo-tunnuksia. Onneksi serkku oli hereillä ja mesessä, ja suostui ystävällisesti hoitamaan laskun puolestani, koska tililleen oli juuri naksahtanut edellisen asunnon takuuvuokra. Silti pelkäsin koko yön, että Viking Line ei päästä minua laivaan, koska en maksanut maksua eräpäivään mennessä. Noh, asiakaspalvelu aukesi 7:30 (tai oikeammin 7:35, puolelta ei vielä vastattu), ja sieltä sanottiin että kyllä hytti on tallella vaikka maksua ei vielä näykään heillä, sen voi hoitaa lähtöselvityksessä. Huh huh.

Seuraava ongelma. Missä kaikki puhtaat vaatteet?! Pyykkiä pyörimään kello 7:40 lauantaiaamuna. Yläkerran naapurin muksut ainakin olivat jo hereillä siihen aikaan, joten tuskin yksi pyykkikone pahasti enempää häiritsee.

Kolmas asia. Mihin tuo vanhempi koira matkan ajaksi? Muistin jostain kumman syystä vanhan yläasteaikaisen kaverin, jonka kanssa juttelin sattumalta viime viikolla ja ongin hänen numeronsa toisen kaverin kautta ja laitoin tekstiviestillä sydäntäraastavan pyynnön, josko hän voisi hoitaa koiraa lauantaista sunnuntai-iltaan. Ihmeen kaupalla hänkin suostui mielellään auttamaan, vaikka olikin krapulasta käheä. Hurraa!

Nyt täytyisi vielä koittaa siivota, pestä lisää pyykkiä, tiskata, ostaa ruokaa, ostaa pari Hesaria pentua varten tai sitten käydä dyykkaamassa lehtiroskiksia, ostaa pennulle jonkin näköinen hihna ja panta, toimittaa koira hoitajalle ajoissa ja selviytyä sinne laivaan kaikkien tarvittavien esineiden ja paperien ja puhelinnumeroiden kanssa. 6 tuntia 45 minuuttia aikaa laivan lähtöön, lähtöselvityksessä pitäisi olla jo kuudelta. Huh huh.

Green Wing

Ei ehkä ihan parasta laatua oleva klippi, mutta sarja on ihan loistava! Harmi vaan, etten meinaa muistaa katsoa.

BB

Ai niin, luulen nähneeni BB:stä tutun Henrin kadulla! Ja minähän en katso Big Brotheria, mitä ny muutaman jakson silloin tällöin... Telkkarissa Henkka oli dorka, mutta kadulla vaikutti ihan normaalilta. Annan siis hälle täten anteeksi idioottimaisuuden kansallisessa televisiolähetyksessä. Katson noin kahden sekunnin mittaisen ohitustilanteen liikennevaloissa olevan tässä tapauksessa täysin riittävä henkilön persoonan ja mielenterveyden arvioimiseksi.

Hoh hoh hoh hoh hoo!

No niin, tämähän on vanha juttu eikä kukaan minua edes haastanut, mutta oli muka niin hauskoja juttuja minusta, että olkoon.

"...Molla on..." by Google :

Molla on varsinainen ruokavaras, eikä ihan täysin sisäsiisti, tosin nyt ollaan jo parempaan päin.

Molla on suloinen tyttölapsi joka hoitaa kaikkia meitä innolla ja rakkaudella, haluttiin tai ei...

Vessanpöntön kansi joudutaan pitämään meillä myös aina kiinni , koska Molla on humpsahtanut sinne jo ainakin kolme kertaa ja edelleen se taiteilee pöntön reunoilla jos se on jäänyt auki...

Syystä x Molla on kuitenkin keksinyt parempaa ajanvietettä kuin nukkuminen yksinoloajakseen, joten eilen sitten kaivoin lopulta näiden tilanteiden varaksi hankitun lapsiportin.

Molla on söötti, pienikokoinen, hyvän pesukarhun alku.

Molla on näyttelykehiin turhankin nöyrä, joten esiintyminen ei ole oikein se Mollan juttu.

Hoidettaessa Molla on suht kiltti. Maastossa Molla on tapansa mukaan reipas ja virkeä.

Molla on tosiaankin kiltti, kuin nukke, jota tekisi mieli halata pitkään ja hartaasti.

Tänään Molla on jo aikuinen naaras, mutta niin monella tapaa vielä meidän vauva.

Minusta Molla on ihan parin viikon sisällä muuttunut jotenkin erilaiseksi ...

Molla on harjatessa ja käsitellessä todella kiltti, ja se rakastaa huomiota, ja herkkuja :)

Molla on vihainen myös minulle, se ei anna edes koskea itseensä ja tänään hyökkäsi jalkaani tosi kipeästi kiinni, tällaista se ei koskaan tee..

Molla on ihan mahdoton!

Heh, Molla on vaipunut uneen ja haaveillut lääkäristä...

Serj Tankian

Saahan näin tehdä? Täältä lisää.

Syksy

Kesä on kiva, mutta tykkään myös syksystä. Tällaisesta syksystä siis, kuin nyt on, eli suhteellisen lämmintä, aurinkoista, kirjavia lehtiä metsässä ja vielä vähän vihreääkin. Näillä leveysasteilla ei talven tulo muuten juuri houkuta, loskaa ja rapaa tiedossa. Se olisikin hienoa ainakin näin koiranulkoiluttajan kannalta, jos vesisateita ei juuri tulisi, vaan joku aamu maa olisi jäässä ja sitten sataisikin lunta kevääseen asti!

Minua pisti mehiläinen sormeen tällä viikolla. En olisi uskonut että niitä vielä on liikkeellä, mutta se mehiläinen olikin ihan kohmeessa. Se oli ehkä nukkumassa kepissä, jota heittelin koiralle, ja päätti sitten pelastautua iskemällä pistimensä etusormeeni. Siitä kiitokseksi ravistin sen maahan, mihin se jäi möllöttämään. Mutta se oli aika kaunis mehiläinen, samettinen. Ehkä ne kaikki mehiläiset on, pitäisi kysyä 8-vuotiaalta itseltäni. Se tietäisi.

Julkisivuremontti on edennyt parvekkeilta sivuseiniin. Ankkurointityöt ovat nyt käynnissä, ja aamupäivät koko talo tärisee kun seiniä jyskytetään kahdelta puolelta. Iltaisin olisi remonttimiesten puolesta hiljaista, mutta yläkerran naapurilla tuntuu olevan jatkuvia ilmavaivoja. Ei hetken rauhaa, siis.

Käytöstavat kunniaan

Mökkisaunassa ehtii jutella kaikenlaista, ja puheeksi tuli luonnollisesti myös miehet. Serkkua harmitti, kun joku lupaavalta vaikuttanut tuttavuus oli monen kiertelun ja tekosyyn jälkeen tehnyt viime hetkellä oharit, perunut tekstiviestillä tapaamisen ja väitetyn äkillisen sairastumisensa ja lähtenyt kavereiden kanssa sinne minne piti alunperin mennä serkkuni kanssa. Noh, perussettiä. Serkulla vaan on ollut pienestä asti vahva oikeustaju, ja tämä meni hänen mielestään niin väärin kuin vaan voi mennä. Ihmisiä, edes kavereitä ei kohdella näin. Hänen mielestään olisi ollut parempi, jos tyyppi olisi vaikka valehdellut olevansa niin pahasti sairas, ettei pääse mihinkään ja perunut sillä verukkeella tapaamisen, ja lähtenyt sitten kavereidensa kanssa ulos.

Saunan takan ääressä sitten ihmeteltiin mitä ja miksi ja mitä se sitten voisi tarkoittaa. Serkku kertoi olleensa niin vihainen, että oli mennyt kirjoittamaan tyypille pitkän sähköpostin aiheesta "Miten sinä olet minua nyt loukannut". Minusta se oli huono veto. Olisi pitänyt olla vastaamatta, soittamatta, kirjoittamatta ja unohtaa koko juttu. Jos entinen lupaava tuttavuus haluaa sitten ryömiä takaisin ja keksiä jonkun selityksen, voi päättää antaako anteeksi vai ei. Koitin selittää, ettei näissä jutuissa ole muita pelimerkkejä kuin oma seura. Sen voi antaa ja ottaa pois.

Serkkua ei kuitenkaan enää niin harmittanut viestin lähettäminen, olipa saanut asian sydämeltään. Tyyppikin oli vastannut jotain epämääräistä lyhyesti, mutta serkku ei kuvitellut enää hänestä kuulevansa. Jälkeen päin ajattelin, että serkku oli toiminut juuri niin kuin hänen luonteensa mukaista on toimia. Hän ei olisi itse ikinä tehnyt samalla tavalla edes puolitutulle, jos on sovittu tapaaminen, niin täytyy olla todella hyvä syy, että siitä luistetaan. Tai sitten ilmoitetaan ajoissa. Olisi hauskaa, jos ihmiset olisivat useammin rehellisiä. Aina on muiden pelimerkkien lisäksi se ässä, että voi olla rehellinen. Vielä hauskempaa olisi, jos serkku kertoisi myöhemmin tyypin tajunneen olleensa kusipää ja pyytäneen anteeksi.

Made in Switzerland

Avasin Bloggerin, ja pakotin itseni kirjottamaan ihan mitä tahansa (anteeksi siitä jo näin etukäteen). Ei blogin pitämisessä ole kuitenkaan mitään järjeä, jos sitä ei joskus päivitä.

Viimeinen postaus on näköjään varastetuista ajatuksista. Noiden jälkeen on tullut uusiakin ajatuksia, tosin harmillisen pienellä taajuudella. Muistin, että taajuus merkitään f ja f = 1/T, mutten meinannut muistaa itse taajuus-sanaa. Onneksi Google tietää kaiken. Osa niistä ajatuksista on ollut sellaisia, että olen jo ajatellut kirjoittavani niistä tänne, mutten ole kuitenkaan käytännön toteutuksessa onnistunut. Aihioita on muutama tallessa, en tiedä tuleeko niistä mitään. Asiasta on vaikea kirjoittaa, jos on ehtinyt unohtaa sen alkuperäisen ajatuksen.

Kirjoittaminen onkin helpompaa kuin muistin. Ehkä tässä on sama juttu kuin lenkkeilyssä: vaikkei yhtään huvittaisi, kannattaa vaan lähteä, kyllä se siitä.

Parin viikon päästä, mikäli kaikki menee hyvin ja muuan kives pysyy paikoillaan, minulla on täällä koiranpentu. Se on hirvittävän söpö kuvien perusteella, vaikken enää niin paljoa koiranpennuille yleensä lämpene. Ne on rasittavia ja pissailee mihin sattuu, eivätkä ymmärrä puhetta. Toivonkin, että pentuaika menee nopeasti ohi ja että minulla olisi pian kaksi aikuista koiraa.

Voisin vähän muuttaa Silkan Yksinkertaisuuden ilmettä, ja alkaa lisäillä tänne kuvia. Tuossa on kuva parin viikon takaiselta mökkireissulta, koira harjoittelee lukemista. Lähdin ekstempore-viikonloppumatkalle kahden serkkuni, koiran ja toisen serkun sveitsiläisen poikaystävän kanssa.

Tuon seinän toisella puolella oli muuttolaatikko toisensa perään edesmenneen tätini jäämistöä. Itse asiassa ne tavarat ovat olleet mökillä jo parikymmentä vuotta, mutta niihin ei ikinä ole saanut koskea. Tädin tarina on traaginen. Hän oli alkoholisti ja mieleltään jollain tapaa järkkynyt, ja eli viimeiset vuosikymmenensä Oulussa enemmän tai vähemmän erakkona. Suvusta eristäytyminen alkoi rahariidoista. En muista ikinä nähneeni tätiäni muuta kuin valokuvissa, vaikka oli hän pari vuotta sitten tyttärensä häissä Sveitsissä, mutta minä en ollut siellä häntä näkemässä. Täti muutti aikoinaan Sveitsiin opiskelemaan, meni naimisiin paikallisen lääkärin kanssa ja sai kaksi lasta. Avioliitto kesti jonkun aikaa, kunnes ilmeisesti tätini ratkesi juomaan. Käsittämätön tavaroiden keräily oli kai jatkunut jo pidempään. Luulen, että se liittyi jollain tapaa säästeliäisyyteen, mitään ei saa heittää pois. Löysimme tuolta varastosta kaksikymmentä vuotta vanhoja kerran poltettuja kakkukynttilöitä, jotka oli huolellisesti kääritty paperiin. Tädillä oli pakkomielle kerätä kauniita esineitä, mutta ote alkoi kai lipsua jossain vaiheessa, niin että mikä tahansa sydämen mallinen tuhkakuppi tai kimaltava joulukoriste kelpasi. Lopulta sveitsiläinen lääkäri ei enää kestänyt, vaan halusi eron, mutta tätini ei halunnut lähteä Suomeen. Minulle kerrottiin, että suku huijasi hänet maahan sanomalla, että joku hänen tädeistään oli vakavasti sairas. Kun täti oli saatu Suomeen, kukaan ei antanut hänelle rahaa paluulippuun. Ukkini, joka oli silloin jo hyvän matkaa ollut eläkkeellä, lähti Sveitsiin pariksi kuukaudeksi pakkaamaan tädin tavaroita. Lapset jäivät Sveitsiin isänsä luo, eikä tätini enää ikinä puhunut vanhemmilleen.

Tänä kesänä hän sitten kuoli. Lapsensa tulivat Sveitsistä hautajaisiin ja käymään läpi sitä tavaramäärää. He löysivät paljon arvokkaitakin astiastoja ja muuta, mitkä ottivat talteen, mutta antoivat meille muille serkuille luvan penkoa loput tavarat läpi. Ukki oli omin käsin käärinyt joka ikisen muovimukin ja kristallilasin moneen kerrokseen paperia, että kaikki varmasti saataisiin ehjänä Sveitsistä Suomeen. Nyt me sitten purimme laatikoita ja pinosimme yhteen kasaan käyttökelpoisia tavaroita, toiseen roskia ja kolmanteen paperia. Sveitsiläisellä poikakaverilla oli hauskaa, Pohjois-Karjalaa voisi luulla aika epätodennäköiseksi paikaksi nähdä kasapäin sveitsiläisiä muovipusseja ja muuta hänelle tuttua tavaraa 80-luvulta.

Nyt en enää tiedä mitä kirjoittaisin. Ehkä lähden nyt sitten lenkille tuon koiran kanssa. Ja mikseii Blogger voi muotoilla näitä tekstejä paremmin? Enkö vaan osaa?