Tuntuu kuin olisi avannut pitkän ajan jälkeen jonkin vanhan tutun kirjan, vaikka ei noista blogin aktiiviajoista niin kauan ole, eikä oikeastaan niin paljon ole muuttunut. Ja kuitenkin nuo ajat(ukset) tuntuvat aika kaukaisilta. Olen nykyisin 26-vuotias, pienen lapsen äiti ja yhden insinöörin avovaimo. Asun pienessä omakotitalossa, joka on kuitenkin kaksi kertaa edellisen kämpän kokoinen, meillä on oma tiskikone ja sauna. Rahatilanne ei ole muuttunut miksikään, enkä ole valmistunut. Koirat räyhää ohituksissa, vaikka ei pitänyt.
Blogin aktiivivaihe päättyi oikeastaan siihen, kun tapasin tämän nykyisen avomieheni, eli voisi kai sanoa siihen aikaan, kun reaalielämässä alkoi tapahtua jotakin. Jollain epämääräisellä tasolla pohdiskelin silloin sitä, että millä tavalla parisuhde määrittää ihmistä ja paljonko väliä sillä kumppanin ominaisuuksilla on suhteessa omiin ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin (tai sanotaanko omiin heikkouksiin, vahvuuksiin ja ihanteisiin) ja onko väärin olla tai kuvitella olevansa erilainen sen mukaan kenen kanssa on. Ihan konkreettisella tasolla se tarkoittaisi sitä, että jos on sellainen ihminen kuin minä, onko minun parempi olla sanotaanko vaikka tekniikkaan suuntautuneen vai ehkä taiteisiin suuntautuneen ihmisen kanssa. Kumpi tahansa veisi minua pois älyllisen alisuoriutumisen mukavuusalueeltani, mutta tiedänkö kumpaan suuntaan haluaisin päästä tai haluanko ollenkaan päästä mihinkään. Tai onko parempi olla laiskan vai ahkeran ihmisen kanssa, ahkeruus ja aamulla herääminen olisi sellainen asia, joka olisi hyvä tarttua minuunkin, toisaalta se voisi pidemmän päälle käydä raskaaksi, kolmannelta kantilta, jos kumppani olisi laiska, joutuisin minä olemaan se aktivoiva ja nalkuttavakin sitten lopulta. Tai politiikan alueelta, olisiko hyvä löytää joku aktiivinen vai passiivinen, vasemmisto- vai oikeistolinjalta, konservatiivinen vai liberaali. Entä vaikkapa sosiaalisen elämän puolelta, olisiko parempi löytää joku joka on aktiivisesti mukana kaikenlaisissa riennoissa, vai joku joka viihtyy kotona. Ihminen joka tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, vai millainen.
Ei tällainen kumppanin ominaisuuksien mielikuvashoppailu millään tavalla alunperinkään ollut realistista, mutta jostain täytyy lähteä. Löysin sitten kaljupäisen insinöörin, joka harrastaa salilla käymistä ja maanpuolustusta, inhoaa RKP:tä ja Vihreitä ja Reilua kauppaa, kuuntelee Klamydiaa, rentoutuu kalsarikännäämällä, jolla on asperger-kirjon piirteitä, ja joka ei koskaan imuroi tai tiskaa astioita, joka nukkuu iltapäivään asti... Tämän jälkeen lopetin pohtimisen, millä tavalla kumppanin ominaisuudet muokkaa minun elämääni. Keskityin siihen, että olen edelleen oma itsellinen itseni, samoin kuin tuo ukkoni, minun ei tarvitse olla samaa mieltä tai selitellä puolisoni mielipiteitä seurassa, eikä minun elämäni suunta millään tavalla tarvitse muuttua sen mukaan, miten puolisoni on sattunut mihinkin asiaan suuntautumaan.
torstai 30. kesäkuuta 2011
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Pääsin taas takaisin!
Googlen ja Bloggerin systeemit aiheutti vähän päänvaivaa (taas), kun en meinannut muistaa millaisilla tunnuksilla pitäisi kirjautua sisään, jotta pääsen muokkaamaan Silkkaa Yksinkertaisuutta. Sama homma Blogilistan kanssa. Onnistuin kuitenkin lopulta pääsemään sisään molempiin, ja siitä olkoon nyt vaikka todisteena tämä kirjoitus!
Edellisestä postauksesta on taas vierähtänyt noin yhdeksän kuukautta, joitakin asioita on tapahtunut tänä aikana. Olen edelleen samassa opiskelupaikassa, minulla on edelleen samat koirat, mutta meidän porukka on muuttanut ikään kuin maalle, ei fyysisesti kovin kauaksi edellisestä asuinpaikasta, mutta henkisesti vähän kuin mökkikuntaan muutaman sillan taakse saaristoon. Ei lossimatkan taakse sentään. Olemme kotiutuneet hyvin, ja savinen peltokin on alkanut asettua nurmikoksi ahkeralla ajamisella. Olohuoneen ikkunasta on mukava katsella vihreitä peltoja ja metsiä, ja koiria on kiva kävelyttää meren rantaan syreenin tuoksuisia hiekkateitä pitkin. Rahat on tietysti aivan loppu, mutta mitäs tuosta.
Nyt kun sain taas blogikirjoittamisen pään auki, vetäydyn vielä hetkeksi pyörittelemään ajatuksia toisaalla, ja palaan ihan pian asiaan täällä. Kirjoitan pian, vaikkei olisi paljon asiaakaan, ehkä se siitä rutiinin myötä taas lähtee.
Edellisestä postauksesta on taas vierähtänyt noin yhdeksän kuukautta, joitakin asioita on tapahtunut tänä aikana. Olen edelleen samassa opiskelupaikassa, minulla on edelleen samat koirat, mutta meidän porukka on muuttanut ikään kuin maalle, ei fyysisesti kovin kauaksi edellisestä asuinpaikasta, mutta henkisesti vähän kuin mökkikuntaan muutaman sillan taakse saaristoon. Ei lossimatkan taakse sentään. Olemme kotiutuneet hyvin, ja savinen peltokin on alkanut asettua nurmikoksi ahkeralla ajamisella. Olohuoneen ikkunasta on mukava katsella vihreitä peltoja ja metsiä, ja koiria on kiva kävelyttää meren rantaan syreenin tuoksuisia hiekkateitä pitkin. Rahat on tietysti aivan loppu, mutta mitäs tuosta.
Nyt kun sain taas blogikirjoittamisen pään auki, vetäydyn vielä hetkeksi pyörittelemään ajatuksia toisaalla, ja palaan ihan pian asiaan täällä. Kirjoitan pian, vaikkei olisi paljon asiaakaan, ehkä se siitä rutiinin myötä taas lähtee.
lauantai 18. syyskuuta 2010
Huoli ja rakkaus
Blogi päivittyy näköjään hyvin rauhalliseen tahtiin. Välillä tulee hetkiä, kun mietin että tää pitäis kirjoittaa blogiin, mutta jospa se alkaisi nyt syksyn rutiinien myötä siirtyä ihan käytäntöön.
Mietin että huolenpito kuulostaa lämpimältä sanalta. "Kiitos huolenpidosta!" Mutta sehän tietysti riippuu näkökulmasta. Huolenpito on huolen pitämistä, huolen kantamista. Pitää huolta jostakin, eli tekee mieleensä tilan, jossa joku ihminen tai asia on ja pysyy, vaikkei sitä koko ajan aktiivisesti ajattelisi. Huolen pitäminen on sitä, että vaikka keskittyisi johonkin muuhun, huolehdittava muistuu mieleen sopivan usein. Toisaalta vaikka ei haluaisikaan, voi se huoli olla mielessä kuitenkin. Muiden huolehdittavana oleminen on helppoa ja mukavaa, muista huolehtiminen voi olla vaikeaa, mutta toisaalta saattaa se käydä helpostikin. Mistäköhän sanasta "huoli" suomen kieleen tulee, en tiedä. Onkohan huoltaminen ja huolto samasta ajatuksesta lähtöisin? Jonkun asian kunnossa pitäminen vaatii säännöllistä huoltamista, ja huoltaminen taas vaatii huolehtimista. Huolestuminen on jo vakavampi tila, siinä taitaa huoli olla vallannut mielen kokonaan.
Kuulin että rakkaus on sanana lähtöisin muinaissuomen veneilytermistä. Rakka on ollut puomi, joka kahden veneen väliin asetettuna pitää veneet yhdessä ja saa ne kulkemaan samaan suuntaan. Vähän niin kuin katamaraani ehkä. Rakkaus on sitä kun se puomi pannaan paikoilleen. En tiedä onko totta, mutta hauska ajatus.
Mietin että huolenpito kuulostaa lämpimältä sanalta. "Kiitos huolenpidosta!" Mutta sehän tietysti riippuu näkökulmasta. Huolenpito on huolen pitämistä, huolen kantamista. Pitää huolta jostakin, eli tekee mieleensä tilan, jossa joku ihminen tai asia on ja pysyy, vaikkei sitä koko ajan aktiivisesti ajattelisi. Huolen pitäminen on sitä, että vaikka keskittyisi johonkin muuhun, huolehdittava muistuu mieleen sopivan usein. Toisaalta vaikka ei haluaisikaan, voi se huoli olla mielessä kuitenkin. Muiden huolehdittavana oleminen on helppoa ja mukavaa, muista huolehtiminen voi olla vaikeaa, mutta toisaalta saattaa se käydä helpostikin. Mistäköhän sanasta "huoli" suomen kieleen tulee, en tiedä. Onkohan huoltaminen ja huolto samasta ajatuksesta lähtöisin? Jonkun asian kunnossa pitäminen vaatii säännöllistä huoltamista, ja huoltaminen taas vaatii huolehtimista. Huolestuminen on jo vakavampi tila, siinä taitaa huoli olla vallannut mielen kokonaan.
Kuulin että rakkaus on sanana lähtöisin muinaissuomen veneilytermistä. Rakka on ollut puomi, joka kahden veneen väliin asetettuna pitää veneet yhdessä ja saa ne kulkemaan samaan suuntaan. Vähän niin kuin katamaraani ehkä. Rakkaus on sitä kun se puomi pannaan paikoilleen. En tiedä onko totta, mutta hauska ajatus.
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Blogimaailmakin on muuttunut
Blogilista on hieno palvelu, ilman sitä en olisi löytänyt montakaan vanhoista suosikeista. Osa niistä jatkuu edelleen, osa on hävinnyt tai hiipunut hitaasti kuten Silkkaa Yksinkertaisuutta. Monikaan blogi ei ole kahden vuoden jälkeen enää saman näköinen, ja muutamaa suosikkilistalta löytyvää, yhä elossa olevaa blogia en olekaan pystynyt uuden ilmiasun myötä enää ihan tunnistamaan. Onneksi oli niitä yhä tuttujakin. Muutin myös SY:n ulkomuotoa hieman. Takaisin on helppo palata, jos beige alkaa kyllästyttää, ennenhän se oli valkoista valkoisella perusasetuksin...
Pari vuotta sitten kirjoitin neuleblogien maailman valloituksesta. Niitä on edelleen, mutta nyt näyttää olevan muotia nuo muotiblogit. Täytyy koittaa kierrellä nuuskimassa blogipiireissä, jospa sitä taas löytäisi kiinnostavaa luettavaa. Nyt ei jostain syystä nuo Top-listan linkit sytytä.
Pari vuotta sitten kirjoitin neuleblogien maailman valloituksesta. Niitä on edelleen, mutta nyt näyttää olevan muotia nuo muotiblogit. Täytyy koittaa kierrellä nuuskimassa blogipiireissä, jospa sitä taas löytäisi kiinnostavaa luettavaa. Nyt ei jostain syystä nuo Top-listan linkit sytytä.
torstai 25. maaliskuuta 2010
Note to self II
Kahden vuoden raittiuden jälkeen yksi lasi kuivaa siideriä nousee yllättävästi päähän. Huomenna on varmaan krapula.
Inspiraatiota etsimässä
En huomannutkaan eilen, että blogitauko oli tosiaan päivälleen kaksi vuotta ja kaksi kuukautta pitkä. Edellisyönä tuli blogit yllättäen mieleen ja niinpä eilen tulin takaisin muistelemaan tunnuksia. Ensin löysin Blogilistalle, ja onneksi siellä oli vanhat suosikit vielä tallella. Siitä pääsin alkuun. Luin koko Silkkaa Yksinkertaisuutta läpi kommentteineen.
Oli jo vähän aikaa tuntunut siltä kuin kelluisin vain paikallani päivästä toiseen, ja hitaat päivät kertyivät nopeasti. Muistelen että samanlainen olo oli silloin, kun Silkkaa Yksinkertaisuutta alkoi, ja silloin blogin pitäminen auttoi. Vaikka päivärutiinit olivat samat, oli joku ihan oma väylä ajatuksille, niitä piti työstää, eivätkä ne jääneet päähän kiertämään kehää ja syömään toisiaan.
En tiedä onko hyvä palata takaisin päin tällä tavalla, menneeseen elämänvaiheeseen, hypätä takaisin tähän nimimerkkiin. Nyt tätä kirjoittaessani tunnen kuitenkin, että kahdessa vuodessa olen unohtanut suuren osan tästä "persoonasta", enkä siksi ole menossa menneeseen. Toivottavasti oleellisin olisi vielä tallella, ja tämä blogi voi taas toimia ajatusten ja luovuuden jäsentäjänä ja herättelijänä, niin että muistaisin taas mitä minun elämäni olikaan tai voikaan olla. Ainakin jo heti tänään on tuntunut siltä, kuin olisi paremmin ajassa kiinni. Ajatuksia kulkee ja huomaan niitä itsekin pyöritteleväni.
Mitäs tässä välillä on tapahtunut? Minulla on edelleen ne samat koirat kuin kaksi vuotta sitten, asun samassa paikassa, opiskelen (hitaasti) samaa alaa. Noin vuosi sitten yksi tällainen tapahtui:
Ja siinäpä minun elämäni tällä hetkellä lähinnä on, blogin ulkopuolella. Silkkaa Yksinkertaisuutta on toivottavasti se paikka, jossa olen enemmän oma itseni, mitä se sitten onkin. Nyt täytyy lähteä lenkille.
Oli jo vähän aikaa tuntunut siltä kuin kelluisin vain paikallani päivästä toiseen, ja hitaat päivät kertyivät nopeasti. Muistelen että samanlainen olo oli silloin, kun Silkkaa Yksinkertaisuutta alkoi, ja silloin blogin pitäminen auttoi. Vaikka päivärutiinit olivat samat, oli joku ihan oma väylä ajatuksille, niitä piti työstää, eivätkä ne jääneet päähän kiertämään kehää ja syömään toisiaan.
En tiedä onko hyvä palata takaisin päin tällä tavalla, menneeseen elämänvaiheeseen, hypätä takaisin tähän nimimerkkiin. Nyt tätä kirjoittaessani tunnen kuitenkin, että kahdessa vuodessa olen unohtanut suuren osan tästä "persoonasta", enkä siksi ole menossa menneeseen. Toivottavasti oleellisin olisi vielä tallella, ja tämä blogi voi taas toimia ajatusten ja luovuuden jäsentäjänä ja herättelijänä, niin että muistaisin taas mitä minun elämäni olikaan tai voikaan olla. Ainakin jo heti tänään on tuntunut siltä, kuin olisi paremmin ajassa kiinni. Ajatuksia kulkee ja huomaan niitä itsekin pyöritteleväni.
Mitäs tässä välillä on tapahtunut? Minulla on edelleen ne samat koirat kuin kaksi vuotta sitten, asun samassa paikassa, opiskelen (hitaasti) samaa alaa. Noin vuosi sitten yksi tällainen tapahtui:
Ja siinäpä minun elämäni tällä hetkellä lähinnä on, blogin ulkopuolella. Silkkaa Yksinkertaisuutta on toivottavasti se paikka, jossa olen enemmän oma itseni, mitä se sitten onkin. Nyt täytyy lähteä lenkille.
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hiljaiseloa
Muistin kuin muistinkin yhä Bloggerin tunnukset. Onneksi blogi on säilynyt.
Alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että pitäisi oman älyllisen toiminnan vuoksi herätellä Silkkaa Yksinkertaisuutta taas eloon. Minulla on nämä kaksi vuotta ollut toinen blogi, mutta se on erilainen. Silkkaa Yksinkertaisuutta on salainen.
Kahden vuoden aikana on tapahtunut toisaalta paljon, toisaalta ei mitään. Luin vanhoja kirjoituksiani, ja aivan samoissa tunnelmissa joidenkin asioiden suhteen olen edelleen. Mikä on muuttunut, no ainakaan en osaa enää kirjoittaa. Ehkä en myöskään ajatella senkään vertaa mitä ennen. Vai enkö vain jaksa, siinä ehkä osaltaan selitys.
Katsotaan lähteekö tämä vielä käyntiin.
Alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että pitäisi oman älyllisen toiminnan vuoksi herätellä Silkkaa Yksinkertaisuutta taas eloon. Minulla on nämä kaksi vuotta ollut toinen blogi, mutta se on erilainen. Silkkaa Yksinkertaisuutta on salainen.
Kahden vuoden aikana on tapahtunut toisaalta paljon, toisaalta ei mitään. Luin vanhoja kirjoituksiani, ja aivan samoissa tunnelmissa joidenkin asioiden suhteen olen edelleen. Mikä on muuttunut, no ainakaan en osaa enää kirjoittaa. Ehkä en myöskään ajatella senkään vertaa mitä ennen. Vai enkö vain jaksa, siinä ehkä osaltaan selitys.
Katsotaan lähteekö tämä vielä käyntiin.
torstai 24. tammikuuta 2008
Hahaa
Viimeisimmästä tekstistä on näköjään kolmisen kuukautta! En tiedä pitäisikö blogiretriittiä vieläkään lopettaa, mutta eipä ole oikein muutakaan tekemistä juuri nyt. Kirjoitan siis mitä sattuu, mutta kello onkin jo paljon.
Olen lukenut netistä tuntemattomien ihmisten kertomuksia lemmikin menettämisestä ja itkenyt kolme nenäliinaa märäksi. Sitä ennen nostin pystyynkuolleen aralian altakasteluruukustaan, mylläsin kuivunutta multaa pitkin keittiötä ja kävin katsomassa netistä täytyykö altakasteluruukkuun laittaa kevytsoraa vai ei. Tuo linkki ei ehkä toimi iänkaikkea, mutta sieltä löytyy Suomi24:n keskustelu, jossa kerrotaan että pitää ja että ei. Sillä joka sanoo, että ei pidä laittaa kevytsoraa, on paremmat perustelut (koskeeko internet-keskustelujen referoimista sama sääntö kuin kirjojen ja vastaavien referoimista, eli se että aina puhutaan preesensissä tai perfektissä, koska se kirjan teksti on ikuista... onko referointi edes oikea sana tähän?), joten en laittanut kevytsoraa istuttaessani samaan ruukkuun hieman myöhemmin yhtä pientä peikonlehteä (Monstera deliciosa) ja kahta nukkumaijaa(Calathea makoyana), joista toisen ostin tänään vajaalla neljällä eurolla. Sitä paitsi ei minulla edes ole kevytsoraa. Raahasin ruukun rehuineen olohuoneen nurkkaan akvaarion viereen, ja ripustin peikonlehden verson roikkumaan Lundia-hyllystä. Typerää sinänsä, koska inhoan tuollaisia akvaarion viereen ripustettuja honteloita suikertavia viherkasveja. Kuten vaikka kultaköynnöksiä. Toivottavasti peikonlehti vahvistuu nopeasti. Peikonlehdellä ja nukkumaijalla on kauniit latinan kieliset nimet. Täytyy ostaa jonkun näköinen spottivalo kasvilampulla noille kasveille, sillä akvaarion vieressä on pimeää.
Onko sillä väliä, mitä ihmiset tietää? Ihmisethän tietää joka tapauksessa vaikka mitä asioita, vaikka niillä ei olisi mitään totuuspohjaa. Maailmanhistoriassa ei mitään muuta olekaan kuin esimerkkejä tästä. Tieto jalostuu pikkuhiljaa, niin. Miksi se jalostuu? Ovatko ne ihmiset onnellisempia, joiden tieto on todempaa kuin toisten? Ovat tietysti, tiedon jalostumisen myötä kehitys kehittyy ja syntyy sähköturbiineja ja päivänvalolamppuja. Onko oikeammassa olemisesta jotain sosiaalista hyötyä, vai täytyykö sitä varten olla olemassa akateeminen järjestelmä, jossa tietoa prosessoidaan jatkuvasti ja mitä enemmän ja parempia asioita siellä tietää, sitä arvostetumpi on? Ei kun... Sielläkin täytyy tietää ne oikeat asiat ollakseen arvostettu. Tai täytyy tietää oikeista asioista oikealla tavalla uusia asioita. Eikö eri mieltä oleminen, vaikka kuinka olisi oikeassa, ole aina ollut sosiaalisesti vaarallista? Miksi mikään laumaeläin haluaisi olla eri mieltä? En jaksa ajatella, menen ehkä nukkumaan vähäksi aikaa.
Hyvää yötä. Tänään tulee lumimyrsky.
Olen lukenut netistä tuntemattomien ihmisten kertomuksia lemmikin menettämisestä ja itkenyt kolme nenäliinaa märäksi. Sitä ennen nostin pystyynkuolleen aralian altakasteluruukustaan, mylläsin kuivunutta multaa pitkin keittiötä ja kävin katsomassa netistä täytyykö altakasteluruukkuun laittaa kevytsoraa vai ei. Tuo linkki ei ehkä toimi iänkaikkea, mutta sieltä löytyy Suomi24:n keskustelu, jossa kerrotaan että pitää ja että ei. Sillä joka sanoo, että ei pidä laittaa kevytsoraa, on paremmat perustelut (koskeeko internet-keskustelujen referoimista sama sääntö kuin kirjojen ja vastaavien referoimista, eli se että aina puhutaan preesensissä tai perfektissä, koska se kirjan teksti on ikuista... onko referointi edes oikea sana tähän?), joten en laittanut kevytsoraa istuttaessani samaan ruukkuun hieman myöhemmin yhtä pientä peikonlehteä (Monstera deliciosa) ja kahta nukkumaijaa(Calathea makoyana), joista toisen ostin tänään vajaalla neljällä eurolla. Sitä paitsi ei minulla edes ole kevytsoraa. Raahasin ruukun rehuineen olohuoneen nurkkaan akvaarion viereen, ja ripustin peikonlehden verson roikkumaan Lundia-hyllystä. Typerää sinänsä, koska inhoan tuollaisia akvaarion viereen ripustettuja honteloita suikertavia viherkasveja. Kuten vaikka kultaköynnöksiä. Toivottavasti peikonlehti vahvistuu nopeasti. Peikonlehdellä ja nukkumaijalla on kauniit latinan kieliset nimet. Täytyy ostaa jonkun näköinen spottivalo kasvilampulla noille kasveille, sillä akvaarion vieressä on pimeää.
Onko sillä väliä, mitä ihmiset tietää? Ihmisethän tietää joka tapauksessa vaikka mitä asioita, vaikka niillä ei olisi mitään totuuspohjaa. Maailmanhistoriassa ei mitään muuta olekaan kuin esimerkkejä tästä. Tieto jalostuu pikkuhiljaa, niin. Miksi se jalostuu? Ovatko ne ihmiset onnellisempia, joiden tieto on todempaa kuin toisten? Ovat tietysti, tiedon jalostumisen myötä kehitys kehittyy ja syntyy sähköturbiineja ja päivänvalolamppuja. Onko oikeammassa olemisesta jotain sosiaalista hyötyä, vai täytyykö sitä varten olla olemassa akateeminen järjestelmä, jossa tietoa prosessoidaan jatkuvasti ja mitä enemmän ja parempia asioita siellä tietää, sitä arvostetumpi on? Ei kun... Sielläkin täytyy tietää ne oikeat asiat ollakseen arvostettu. Tai täytyy tietää oikeista asioista oikealla tavalla uusia asioita. Eikö eri mieltä oleminen, vaikka kuinka olisi oikeassa, ole aina ollut sosiaalisesti vaarallista? Miksi mikään laumaeläin haluaisi olla eri mieltä? En jaksa ajatella, menen ehkä nukkumaan vähäksi aikaa.
Hyvää yötä. Tänään tulee lumimyrsky.
keskiviikko 31. lokakuuta 2007
Kaksonen
Kuuntelen taas Scandinavian Music Groupia ja PMMP:tä ja kuvittelen pystyväni laulamaan mukana.
Katu päättyy aurinkoon
moni laulu kertoi rakkaudesta
mutta usein portaikossa
pysähdyin pimeässä
aina askeleen jäljessä
maa oli kylmä marraskuussa
se kiipesi kylkeä ylös silmiin
tarttui jalkoihin
silloin värit menivät helposti sekaisin
meri nousi ja laski
ja kuu näytti aikaa
tänään puisto humisi ensimmäistä kertaa
maa suli ja virtasi kyyneleinä
kiven koloista kaulalle
SMG
Mitenkä se olikaan, pitikö miehen vältellä viimeiseen asti sitoutumista ja naisen käyttää kaikki keinonsa saadakseen miehen sitoutettua itseensä? (Mitä jos onkin toisin päin?) Vai pitäisikö vain uskaltaa. Uskon, melkeinpä tiedän kuitenkin, että sitoutumiskammo on urbaani legenda. Ei sellaista olekaan, on vain vääriä ihmisiä. (Miksi sitten pitäisi uskaltaa?) Kukakohan on tuon termin alunperin keksinyt? Joku nainen varmasti. Millainen itsetunto pitää olla, että uskoo, että jos joku ei halua olla kanssaan, niin siinä toisessa täytyy olla joku vika, sillä on sitoutumiskammo. Vääristynyt varmaan kuitenkin, en tiedä kumpaan suuntaan.
Ota minusta puolet
voin jäädä tänne
en vaadi juuri mitään
minulle riittää kumarat puut
tien toisella puolella järvi
johon voi halutessaan hukuttautua
jos tahdot herätä
viereltäni joka aamu
antaa silkkejä ja suudelman
en pane vastaan
hymyilen huulillani
mutta silmilläni en
mutta silmilläni en
ota minusta puolet
kokonaista et saa
ota korvalehteni läpi kuultava valo
verisuonet kaulallani
lempeät sanani niskassasi
ota, mutta sydämeni jää
---
se jää
sydämeni jää
SMG
Katu päättyy aurinkoon
moni laulu kertoi rakkaudesta
mutta usein portaikossa
pysähdyin pimeässä
aina askeleen jäljessä
maa oli kylmä marraskuussa
se kiipesi kylkeä ylös silmiin
tarttui jalkoihin
silloin värit menivät helposti sekaisin
meri nousi ja laski
ja kuu näytti aikaa
tänään puisto humisi ensimmäistä kertaa
maa suli ja virtasi kyyneleinä
kiven koloista kaulalle
SMG
Mitenkä se olikaan, pitikö miehen vältellä viimeiseen asti sitoutumista ja naisen käyttää kaikki keinonsa saadakseen miehen sitoutettua itseensä? (Mitä jos onkin toisin päin?) Vai pitäisikö vain uskaltaa. Uskon, melkeinpä tiedän kuitenkin, että sitoutumiskammo on urbaani legenda. Ei sellaista olekaan, on vain vääriä ihmisiä. (Miksi sitten pitäisi uskaltaa?) Kukakohan on tuon termin alunperin keksinyt? Joku nainen varmasti. Millainen itsetunto pitää olla, että uskoo, että jos joku ei halua olla kanssaan, niin siinä toisessa täytyy olla joku vika, sillä on sitoutumiskammo. Vääristynyt varmaan kuitenkin, en tiedä kumpaan suuntaan.
Ota minusta puolet
voin jäädä tänne
en vaadi juuri mitään
minulle riittää kumarat puut
tien toisella puolella järvi
johon voi halutessaan hukuttautua
jos tahdot herätä
viereltäni joka aamu
antaa silkkejä ja suudelman
en pane vastaan
hymyilen huulillani
mutta silmilläni en
mutta silmilläni en
ota minusta puolet
kokonaista et saa
ota korvalehteni läpi kuultava valo
verisuonet kaulallani
lempeät sanani niskassasi
ota, mutta sydämeni jää
---
se jää
sydämeni jää
SMG
Onko väärin kokeilla ihmisiä? Sovittaa niitä, ehkä joku on sopivampi kuin toinen. Toivon, etten näyttele tunteitani, tai toivon oikeastaan, ettei sitä tulkita niin. Sovitus ei ole ihan helppoa, merkittävät asiat eivät paljastu ihan heti. Minun ei pitäisi kuvitella, että tunnen jonkun ensivaikutelman saatuani. En yleensä kuvittelekaan, silti yllätyn. Se on hyvä.
Mitä se ihmisten tunteilla leikkiminen on? Onko se sitä, että vaatii toiselta paljon, eikä anna kuitenkaan itsestään mitään? Ehkä minä olen sellainen. Olen erilainen muiden kanssa, aina, kuin silloin kun olen yksin. Ehkä se on tietoista, ehkä defenssi. Miksi minun pitäisi tuntea toinen ennen kuin voin ajatella kertovani hänelle mitään. Häilyn ja karkaan. Se on varmaan turhauttavaa. Tai en oikein tiedä, mitä pitäisi edes kertoa. Onko rehellisyyttä vielä se, että jättää mainitsematta muttei suoraan valehtele, voiko olla rehellisempi eleillä kuin sanoilla? Silmiin katsominen on vaikeaa, se kertoo epärehellisyydestä. Tai ainakin epäluottamuksesta. Miksen luottaisi?
Päässäni tiedän mitä pitäisi sanoa, mutta sanon kuitenkin jotain muuta. Toisaalta ajattelen, että riittää, että on hetkessä rehellinen ja suora, ei tarvitse ajatella tulevaisuutta, mutta kai se pitäisi kommunikoida toisellekin. Ettei tarvitse tehdä X saadakseen Z. Päätän asiat hetkessä, tilanteen mukaan, ja teen sen mukaan mikä tuntuu hyvältä. Vai onko tämäkin sitä karkaamista ja epärehellisyyttä. Varmaan annan ymmärtää liikoja, jos toinen ei tiedä.
Kiitos
Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.
Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.
PMMP
Mitä se ihmisten tunteilla leikkiminen on? Onko se sitä, että vaatii toiselta paljon, eikä anna kuitenkaan itsestään mitään? Ehkä minä olen sellainen. Olen erilainen muiden kanssa, aina, kuin silloin kun olen yksin. Ehkä se on tietoista, ehkä defenssi. Miksi minun pitäisi tuntea toinen ennen kuin voin ajatella kertovani hänelle mitään. Häilyn ja karkaan. Se on varmaan turhauttavaa. Tai en oikein tiedä, mitä pitäisi edes kertoa. Onko rehellisyyttä vielä se, että jättää mainitsematta muttei suoraan valehtele, voiko olla rehellisempi eleillä kuin sanoilla? Silmiin katsominen on vaikeaa, se kertoo epärehellisyydestä. Tai ainakin epäluottamuksesta. Miksen luottaisi?
Päässäni tiedän mitä pitäisi sanoa, mutta sanon kuitenkin jotain muuta. Toisaalta ajattelen, että riittää, että on hetkessä rehellinen ja suora, ei tarvitse ajatella tulevaisuutta, mutta kai se pitäisi kommunikoida toisellekin. Ettei tarvitse tehdä X saadakseen Z. Päätän asiat hetkessä, tilanteen mukaan, ja teen sen mukaan mikä tuntuu hyvältä. Vai onko tämäkin sitä karkaamista ja epärehellisyyttä. Varmaan annan ymmärtää liikoja, jos toinen ei tiedä.
Kiitos
Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.
Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.
PMMP
Osaankohan ikinä. Mitä jos jään tähän rooliin jumiin. Näen jo mihin se johtaisi. Voin tietysti aliarvioida muita, ehkä hekään eivät ole täysin rehellisiä. Ehkä he ovatkin monimutkaisempia, melko varmasti he ovatkin.
tiistai 23. lokakuuta 2007
Runoyllätys
Huomasin äsken, että Ultra Bran kappale Sinä päivänä kun synnyin, jonka sanat on totta kai Anni Sinnemäen kynästä, on mukaelma venäläisen, viime vuosisadalla eläneen runoilijattaren, Anna Ahmatovan runosta.
Anni Sinnemäen "sovitus":
Viikkoon en puhu kenenkään kanssa
viikkoon en puhu kenenkään kanssa
istun vain kivellä meren äärellä
iloitsen vihreistä hyrskyistä
Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin
Muistan aivan selvästi tien ja aidan
muistan aivan selvästi tien ja aidan
kuinka pehmeästi kiedoit
kätesi ympärilleni
Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin
Ja Anna Ahmatovan alkuperäinen runo:
Viikkoon en puhu kenenkään kanssa,
istun vain kivellä meren rannalla,
iloitsen vihreistä hyrskyistä,
suolaisista kuin kyyneleeni.
Vuodet ovat vierineet ohitseni,
mutta muistan niistä vain yhden kevään.
Yöt lämpenivät, lumi alkoi sulaa,
ja lähdin katsomaan kuuta.
Mäntyjen keksellä kohtasin miehen,
joka kysyi hiljaa: "Sinäkö se olet?
Kuin rakas sisar, jonka vuoksi
jo lapsena itkin ja iloitsin,
jota olen etsinyt kaikkialta?"
Minä vastasin muukalaiselle: "En!"
Mutta kun kuunvalo kirkasti hänet,
ojensin käteni,
ja hän lahjoitti salaisen sormuksen,
jotta varjeltuisin rakkaudelta.
Ja hän nimesi neljä paikkaa,
missä jälleen kohtaisimme:
meri, poukama, majakantorni
ja - tärkein kaikista - koiruoho...
Niin kuin elämä alkoi, päättyköön.
Olen puhunut kaiken minkä tiedän. Amen.
1916 Sevastopol
Anni Sinnemäen "sovitus":
Viikkoon en puhu kenenkään kanssa
viikkoon en puhu kenenkään kanssa
istun vain kivellä meren äärellä
iloitsen vihreistä hyrskyistä
Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin
Muistan aivan selvästi tien ja aidan
muistan aivan selvästi tien ja aidan
kuinka pehmeästi kiedoit
kätesi ympärilleni
Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin
Ja Anna Ahmatovan alkuperäinen runo:
Viikkoon en puhu kenenkään kanssa,
istun vain kivellä meren rannalla,
iloitsen vihreistä hyrskyistä,
suolaisista kuin kyyneleeni.
Vuodet ovat vierineet ohitseni,
mutta muistan niistä vain yhden kevään.
Yöt lämpenivät, lumi alkoi sulaa,
ja lähdin katsomaan kuuta.
Mäntyjen keksellä kohtasin miehen,
joka kysyi hiljaa: "Sinäkö se olet?
Kuin rakas sisar, jonka vuoksi
jo lapsena itkin ja iloitsin,
jota olen etsinyt kaikkialta?"
Minä vastasin muukalaiselle: "En!"
Mutta kun kuunvalo kirkasti hänet,
ojensin käteni,
ja hän lahjoitti salaisen sormuksen,
jotta varjeltuisin rakkaudelta.
Ja hän nimesi neljä paikkaa,
missä jälleen kohtaisimme:
meri, poukama, majakantorni
ja - tärkein kaikista - koiruoho...
Niin kuin elämä alkoi, päättyköön.
Olen puhunut kaiken minkä tiedän. Amen.
1916 Sevastopol
torstai 11. lokakuuta 2007
tiistai 9. lokakuuta 2007
Koti-idylliä
Pikkusisko ja pikkuveli lähtivät juuri koteihinsa. Istun hämärässä olohuoneessa läppäri sylissä, taustalla soi leppoisia etelä-amerikkalaisia rytmejä. Lasissa on halpaa chileläistä valkoviiniä. Ikkunasta näkyy syksyisen auringonlaskun värjäämää taivasta ja koirat nukkuu jaloissa. Iso musta ja pieni ruskea vierekkäin identtisissä asennoissa, molemmat vasemmalla kyljellään pää etujalkojen päällä ja häntä samassa kulmassa. Katsoikohan pienempi isommalta mallia? Nyt iso koira huokaa ja painaa päänsä lämmittämään varpaitani, pikku koira vastaa unissaan "öm, öm..."
Kaikki on hyvin, paitsi etten osaa valita viinejä.
Kaikki on hyvin, paitsi etten osaa valita viinejä.
maanantai 8. lokakuuta 2007
Koiria
En ole tänään juuri ajatellut mitään muuta. Olo ehkä muistuttaa etäisesti pikkulasten äitiä, sillä erotuksella että kumpikaan näistä huollettavista ei erityisemmin kilju. Mitä nyt pentu sylissään ollessaan ja tylsistyessään vinisee "Piip, iip, iih, mööh, möh, hmph...". Ja vanhempi koira on mustasukkainen tai huolestunut omasta asemastaan ja haluaisi koko ajan kiivetä syliin, mitä se ei juuri harrastanut aikaisemmin. Pienten lasten äidin elämää tämä muistuttaa sillä tavalla, että mekin nukutaan muutaman tunnin pätkissä ja minä ainakin olen ihan tokkurassa sen takia. Koirat sen sijaan vaikuttaa tyytyväisiltä tähän rytmiin. Pitää ennen pimeää mennä niiden kanssa hortoilemaan metsään, että nukkuisivat sitten yön kunnolla. Nyt vielä olen antanut itselleni luvan ulkoiluttaa niitä yhtä aikaa, vaikka pian täytyy ruveta huolehtimaan siitä, että molemmille riittää omaa aikaa. Pennusta saattaa muuten tulla koiran koira, eikä sitä silloin enempiä kiinnosta minun tekemiseni.
Kunhan tästä tokenen, alan taas ajatella ihmisjuttuja. Ei tästä ole kokonaan tulossa koirablogi...
Kunhan tästä tokenen, alan taas ajatella ihmisjuttuja. Ei tästä ole kokonaan tulossa koirablogi...
sunnuntai 7. lokakuuta 2007
Kotona taas
Nyt on uusi koira kotona, ja hyvin tuntuu rauhoittuneen nukkumaan. Laivamatkakin meni hyvin, pikkukoira oli reipas ja rauhallinen, eikä ihmetellyt oikein mitään. Iltapäivällä jätin sen kantokopassaan info-pisteeseen kun menin tax freehen ostamaan viinaksia. Kahden minuutin päästä kuulutettiin: "Henkilö, joka jätti koiranpennun infoon, ilmoittautukaa välittömästi info-pisteeseen!" Pentu oli alkanut kiljua eikä miehet saaneet sitä hiljaiseksi. Hiljeni kuitenkin heti kun koppa nostettiin ilmaan.
Nyt koirat nukkuu näennäisen sulassa sovussa keittiönpöydän alla. Vanhempi koira ei hirveäst nauti pikkupentujen seurasta, mutta näköjään on niin mustasukkainen huomiosta, että sietää sen epämukavuuden kunhan saa olla lähellä.
Nyt koirat nukkuu näennäisen sulassa sovussa keittiönpöydän alla. Vanhempi koira ei hirveäst nauti pikkupentujen seurasta, mutta näköjään on niin mustasukkainen huomiosta, että sietää sen epämukavuuden kunhan saa olla lähellä.
lauantai 6. lokakuuta 2007
Hysteerinen aamu...
... ja mitä minä teen? Blogaan!
Tänään minun pitäisi lähteä Ruotsiin hakemaan koiranpentua. Yöllä tajusin että laivalippua ei ole maksettu enkä löydä Solo-tunnuksia. Onneksi serkku oli hereillä ja mesessä, ja suostui ystävällisesti hoitamaan laskun puolestani, koska tililleen oli juuri naksahtanut edellisen asunnon takuuvuokra. Silti pelkäsin koko yön, että Viking Line ei päästä minua laivaan, koska en maksanut maksua eräpäivään mennessä. Noh, asiakaspalvelu aukesi 7:30 (tai oikeammin 7:35, puolelta ei vielä vastattu), ja sieltä sanottiin että kyllä hytti on tallella vaikka maksua ei vielä näykään heillä, sen voi hoitaa lähtöselvityksessä. Huh huh.
Seuraava ongelma. Missä kaikki puhtaat vaatteet?! Pyykkiä pyörimään kello 7:40 lauantaiaamuna. Yläkerran naapurin muksut ainakin olivat jo hereillä siihen aikaan, joten tuskin yksi pyykkikone pahasti enempää häiritsee.
Kolmas asia. Mihin tuo vanhempi koira matkan ajaksi? Muistin jostain kumman syystä vanhan yläasteaikaisen kaverin, jonka kanssa juttelin sattumalta viime viikolla ja ongin hänen numeronsa toisen kaverin kautta ja laitoin tekstiviestillä sydäntäraastavan pyynnön, josko hän voisi hoitaa koiraa lauantaista sunnuntai-iltaan. Ihmeen kaupalla hänkin suostui mielellään auttamaan, vaikka olikin krapulasta käheä. Hurraa!
Nyt täytyisi vielä koittaa siivota, pestä lisää pyykkiä, tiskata, ostaa ruokaa, ostaa pari Hesaria pentua varten tai sitten käydä dyykkaamassa lehtiroskiksia, ostaa pennulle jonkin näköinen hihna ja panta, toimittaa koira hoitajalle ajoissa ja selviytyä sinne laivaan kaikkien tarvittavien esineiden ja paperien ja puhelinnumeroiden kanssa. 6 tuntia 45 minuuttia aikaa laivan lähtöön, lähtöselvityksessä pitäisi olla jo kuudelta. Huh huh.
Tänään minun pitäisi lähteä Ruotsiin hakemaan koiranpentua. Yöllä tajusin että laivalippua ei ole maksettu enkä löydä Solo-tunnuksia. Onneksi serkku oli hereillä ja mesessä, ja suostui ystävällisesti hoitamaan laskun puolestani, koska tililleen oli juuri naksahtanut edellisen asunnon takuuvuokra. Silti pelkäsin koko yön, että Viking Line ei päästä minua laivaan, koska en maksanut maksua eräpäivään mennessä. Noh, asiakaspalvelu aukesi 7:30 (tai oikeammin 7:35, puolelta ei vielä vastattu), ja sieltä sanottiin että kyllä hytti on tallella vaikka maksua ei vielä näykään heillä, sen voi hoitaa lähtöselvityksessä. Huh huh.
Seuraava ongelma. Missä kaikki puhtaat vaatteet?! Pyykkiä pyörimään kello 7:40 lauantaiaamuna. Yläkerran naapurin muksut ainakin olivat jo hereillä siihen aikaan, joten tuskin yksi pyykkikone pahasti enempää häiritsee.
Kolmas asia. Mihin tuo vanhempi koira matkan ajaksi? Muistin jostain kumman syystä vanhan yläasteaikaisen kaverin, jonka kanssa juttelin sattumalta viime viikolla ja ongin hänen numeronsa toisen kaverin kautta ja laitoin tekstiviestillä sydäntäraastavan pyynnön, josko hän voisi hoitaa koiraa lauantaista sunnuntai-iltaan. Ihmeen kaupalla hänkin suostui mielellään auttamaan, vaikka olikin krapulasta käheä. Hurraa!
Nyt täytyisi vielä koittaa siivota, pestä lisää pyykkiä, tiskata, ostaa ruokaa, ostaa pari Hesaria pentua varten tai sitten käydä dyykkaamassa lehtiroskiksia, ostaa pennulle jonkin näköinen hihna ja panta, toimittaa koira hoitajalle ajoissa ja selviytyä sinne laivaan kaikkien tarvittavien esineiden ja paperien ja puhelinnumeroiden kanssa. 6 tuntia 45 minuuttia aikaa laivan lähtöön, lähtöselvityksessä pitäisi olla jo kuudelta. Huh huh.
keskiviikko 3. lokakuuta 2007
Green Wing
Ei ehkä ihan parasta laatua oleva klippi, mutta sarja on ihan loistava! Harmi vaan, etten meinaa muistaa katsoa.
BB
Ai niin, luulen nähneeni BB:stä tutun Henrin kadulla! Ja minähän en katso Big Brotheria, mitä ny muutaman jakson silloin tällöin... Telkkarissa Henkka oli dorka, mutta kadulla vaikutti ihan normaalilta. Annan siis hälle täten anteeksi idioottimaisuuden kansallisessa televisiolähetyksessä. Katson noin kahden sekunnin mittaisen ohitustilanteen liikennevaloissa olevan tässä tapauksessa täysin riittävä henkilön persoonan ja mielenterveyden arvioimiseksi.
Hoh hoh hoh hoh hoo!
No niin, tämähän on vanha juttu eikä kukaan minua edes haastanut, mutta oli muka niin hauskoja juttuja minusta, että olkoon.
"...Molla on..." by Google :
Molla on varsinainen ruokavaras, eikä ihan täysin sisäsiisti, tosin nyt ollaan jo parempaan päin.
Molla on suloinen tyttölapsi joka hoitaa kaikkia meitä innolla ja rakkaudella, haluttiin tai ei...
Vessanpöntön kansi joudutaan pitämään meillä myös aina kiinni , koska Molla on humpsahtanut sinne jo ainakin kolme kertaa ja edelleen se taiteilee pöntön reunoilla jos se on jäänyt auki...
Syystä x Molla on kuitenkin keksinyt parempaa ajanvietettä kuin nukkuminen yksinoloajakseen, joten eilen sitten kaivoin lopulta näiden tilanteiden varaksi hankitun lapsiportin.
Molla on söötti, pienikokoinen, hyvän pesukarhun alku.
Molla on näyttelykehiin turhankin nöyrä, joten esiintyminen ei ole oikein se Mollan juttu.
Hoidettaessa Molla on suht kiltti. Maastossa Molla on tapansa mukaan reipas ja virkeä.
Molla on tosiaankin kiltti, kuin nukke, jota tekisi mieli halata pitkään ja hartaasti.
Tänään Molla on jo aikuinen naaras, mutta niin monella tapaa vielä meidän vauva.
Minusta Molla on ihan parin viikon sisällä muuttunut jotenkin erilaiseksi ...
Molla on harjatessa ja käsitellessä todella kiltti, ja se rakastaa huomiota, ja herkkuja :)
Molla on vihainen myös minulle, se ei anna edes koskea itseensä ja tänään hyökkäsi jalkaani tosi kipeästi kiinni, tällaista se ei koskaan tee..
Molla on ihan mahdoton!
Heh, Molla on vaipunut uneen ja haaveillut lääkäristä...
"...Molla on..." by Google :
Molla on varsinainen ruokavaras, eikä ihan täysin sisäsiisti, tosin nyt ollaan jo parempaan päin.
Molla on suloinen tyttölapsi joka hoitaa kaikkia meitä innolla ja rakkaudella, haluttiin tai ei...
Vessanpöntön kansi joudutaan pitämään meillä myös aina kiinni , koska Molla on humpsahtanut sinne jo ainakin kolme kertaa ja edelleen se taiteilee pöntön reunoilla jos se on jäänyt auki...
Syystä x Molla on kuitenkin keksinyt parempaa ajanvietettä kuin nukkuminen yksinoloajakseen, joten eilen sitten kaivoin lopulta näiden tilanteiden varaksi hankitun lapsiportin.
Molla on söötti, pienikokoinen, hyvän pesukarhun alku.
Molla on näyttelykehiin turhankin nöyrä, joten esiintyminen ei ole oikein se Mollan juttu.
Hoidettaessa Molla on suht kiltti. Maastossa Molla on tapansa mukaan reipas ja virkeä.
Molla on tosiaankin kiltti, kuin nukke, jota tekisi mieli halata pitkään ja hartaasti.
Tänään Molla on jo aikuinen naaras, mutta niin monella tapaa vielä meidän vauva.
Minusta Molla on ihan parin viikon sisällä muuttunut jotenkin erilaiseksi ...
Molla on harjatessa ja käsitellessä todella kiltti, ja se rakastaa huomiota, ja herkkuja :)
Molla on vihainen myös minulle, se ei anna edes koskea itseensä ja tänään hyökkäsi jalkaani tosi kipeästi kiinni, tällaista se ei koskaan tee..
Molla on ihan mahdoton!
Heh, Molla on vaipunut uneen ja haaveillut lääkäristä...
tiistai 2. lokakuuta 2007
perjantai 28. syyskuuta 2007
Syksy
Kesä on kiva, mutta tykkään myös syksystä. Tällaisesta syksystä siis, kuin nyt on, eli suhteellisen lämmintä, aurinkoista, kirjavia lehtiä metsässä ja vielä vähän vihreääkin. Näillä leveysasteilla ei talven tulo muuten juuri houkuta, loskaa ja rapaa tiedossa. Se olisikin hienoa ainakin näin koiranulkoiluttajan kannalta, jos vesisateita ei juuri tulisi, vaan joku aamu maa olisi jäässä ja sitten sataisikin lunta kevääseen asti!
Minua pisti mehiläinen sormeen tällä viikolla. En olisi uskonut että niitä vielä on liikkeellä, mutta se mehiläinen olikin ihan kohmeessa. Se oli ehkä nukkumassa kepissä, jota heittelin koiralle, ja päätti sitten pelastautua iskemällä pistimensä etusormeeni. Siitä kiitokseksi ravistin sen maahan, mihin se jäi möllöttämään. Mutta se oli aika kaunis mehiläinen, samettinen. Ehkä ne kaikki mehiläiset on, pitäisi kysyä 8-vuotiaalta itseltäni. Se tietäisi.
Julkisivuremontti on edennyt parvekkeilta sivuseiniin. Ankkurointityöt ovat nyt käynnissä, ja aamupäivät koko talo tärisee kun seiniä jyskytetään kahdelta puolelta. Iltaisin olisi remonttimiesten puolesta hiljaista, mutta yläkerran naapurilla tuntuu olevan jatkuvia ilmavaivoja. Ei hetken rauhaa, siis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)