Maalarinvalkoista

Meillä on tällainen kiva, uusi talo. On asuttu tässä nyt vuosi. Sisällä kaikki seinät on valkoisia, ja muodin mukaisesti vastapainona on tietenkin mustaa ja harmaata, niin kuin varmaan kaikissa uusissa asunnoissa tällä vuosikymmenellä. Aika kolkko tunnelma niistä tietenkin tietenkin tulee, tai ainakin tuli silloin kun uutuuttaan kiiltelivät.

Nyt kun täällä on jo jonkun aikaa asuttu ja eletty, alkaa kaikenlaiset alkuperäiset tunnelmat ja suunnitelmatkin unohtua. Tavarat on aikanaan kannettu sisään, väliaikaisia ratkaisuja on tehty ja nehän sitten tietenkin on enimmäkseen jääneet. Sisustus on funktionaalista ja tarpeen sanelemaa. Sitten on tietysti tämä iänikuinen sotku, joka aina palaa samanlaisena takaisin kaikesta siivoamisesta huolimatta. Tavaraa kertyy nurkkiin ja pöydille, lattiallekin näköjään.

Nyt en enää näe tätä asuntoa samalla tavalla kuin silloin kun tähän muutettiin. On kivoja näkymiä, jotka huomaan, sitten on sellaisia unohdettuja nurkkia, paljaita tai täyteen ahdettuja, joihin en edes enää katso. Ne kivatkin näkymät on silti keskeneräisiä, verhoja puuttuu ja tauluja ei ole ainakaan oikeilla paikoillaan. En tiedä onko ne valkoiset seinät yhä kolkot, on kai ne kun ei niille ole paljon mitään tehty, mutten silti niitä näe enää samalla tavalla. Tumma takka on hävinnyt ahdistamasta keskeltä olohuonetta johonkin, minne lie. Samaan paikkaan varmaan mihin ripustamattomat pyyhekoukut ja vessapaperirullatelineetkin.

Meillä on onneksi jonkin verran vanhoja esineitä. No, toki useimmat esineet meillä on nimenomaan käytettyjä, mutta on joitain ihan oikeasti vanhoja ja oikeasti patinoituneitakin. On mummojen tekemiä räsymattoja ja ryijyjäkin on, ne on taas muotia kuulemma. Näistä vanhoista tavaroista tulee omanlaisensa tunnelma. Uusista asioista, kuten tauluteeveestä, huurretuista lasiovista ja valkoisesta melamiinista taas sitten omanlaisensa.

Sisustusinspiraatiota tulee aina pienissä erissä sitä mukaa, kun hetken koti pysyy siistinä. Nyt en jaksa, olen ollut flunssassa ja kaikenlaista kiirettä on ollut. Jos sitä nyt pyykkikasat viikkaisi pois ja veisi nurkista pyörimästä kierrätäyspaperit, pahvit, tölkit ja tyhjät pullot. Mutta jospa jo sitten ensi viikonloppuna jaksaisi jotain suurempaa raivausta tehdä ja pestä vaikka ikkunat. Sitten voisikin ihmetellä sitä verhojen puutetta ja miettiä mihin niitä muutamia vielä paikkaansa odottavia tauluja laittaisi.

Ja ehkä pääsiäisvitsatkin jo joutavat mennä... Ja jouluvalot...



 

Ilmaisusta

En tiedä onko tämä fiksua, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos kerran kirjoitan blogia, niin en voi olla kirjoittamatta myös tästä parisuhteesta ja sitä myöten myös miehestä. Varmaankin kirjoitan tässä ajan kuluessa enemmän niistä asioista, jotka jollain tasolla tökkii, jokaisessa suhteessahan sellaisia on, mutta toivottavasti en tule luoneeksi liian negatiivista kuvaa. Koitan olla rehellinen ja käsitellä näitä asioita ei valitusmielessä, vaan löytääkseni jotain, jos ei ratkaisua niin erilaista näkökulmaa. En tiedä oikeuttaako se silti tällaista minun mielestäni kyseenalaista toimintaa toisen selän takana. Jos koitan kuitenkin rajata ulkopuolelle sellaiset häntä koskevat asiat, jotka miestä luultavasti loukkaisivat. On ihan mahdollista sitä paitsi, näin tarkemmin ajatellen, että mies sattuu jonkin linkin kautta tänne osumaan. En vain osaa kirjoittaa kovin yleisesti nyt parisuhteista tai muusta, kun kerran minulla nyt on tämä SUHE tässä reaalielämässä.

Olen miettinyt lisää myös sitä, miksi minä tulen taas tänne blogiin kirjoittamaan asioista, miksen juttele näistä kaikenmaailman hajatuksista juuri tämän mieheni kanssa. Se johtuu varmaankin siitä, että blogin kanssa voi keskustella eri asioista kuin miehen kanssa, ja ihan millä tavalla itse haluaa. Meidän keskustelut ajankohtaisista aiheista menee kotona yleensä niin, että minä kysyn jotain, mies luennoi (hitaasti, mahdollisesti aloittaa ajankohtaisen asian käsittelyn noin vuodesta 1912) ja minä kuuntelen, enkä osaa oikein sanoa mitään siihen, paitsi ehkä kysyä jotain lisäkysymyksiä, koska oma mielipiteeni on siinä vaiheessa edelleen niin hajanainen. Ei se oikein ole keskustelua, se on vähän sama asia kuin jos haluaisin jonkun asian selvittää, voisin googlettaa tai sitten kysyä mieheltä.

Toki meillä on vähän toisenkin tyyppisiä keskusteluja, mutta en muista että olisi mitään erityisiä syvällisempiä yhteisiä pohdiskeluj, tai jotain sellaista mitä voisin kuvitella kaipaavani. Tekstin kirjoittaminen on tietenkin erilaista kuin keskustelu. Jos tänne pystynkin suht selkeästi ajatuksiani ilmaisemaan (ja nehän toki myös järjestyvät sitä mukaa kun niitä kirjoittaa),  ei se tarkoita että osaisin samalla tavalla kommunikoida kasvotusten. Olenkin miettinyt, millaista olisi jos minun pitäisi olla tällä tavalla aktiivisessa, ajattelevassa roolissa kotonakin. Jos kotona olisi joku, joka En ehkä jaksaisi. Nyt voin ainakin olla miehen kanssa keskustellessa juuri niin tyhmä ja passiivinen kuin sattuu huvittamaan. Toki joissain asioissa voin taas sitten ottaa kantaa, mutta silloin minun taas pitäisi tietää mistä puhun...

Jos olisin alun alkaenkin kertonut hänelle tästä blogista, meillä varmaan olisi vähän erilainen keskustelusuhde, jos niin voi sanoa. Kumpikin meistä varmaankin kirjoittaa (ja lukee) selkeämmin kuin puhuu (tai kuuntelee). Mutta nyt tuntuu, että se on myöhäistä. Ehkä pitäisi perustaa ihan uusi blogi sitä varten.

INDIE FOLK

Huomasinpa Spotifyssa sellaisenkin toiminnon, kuin RELATED ARTISTS... Kauanpa siinä kestikin.

Toinen hakua helpottava asia on ottaa selvää (-> englannin kielinen wikipedia) millaista musiikkia kuuntelee, haa. Onneksi siellä on kivasti kaikki bändit saatu lokeroitua, niin että jos haluan jonkin tietyn bändin tyyppistä muusiikkia, voin sieltä sen bändin sivulta pienestä laatikosta lukea että INDIE FOLK. Sitten voin näpytellä saman Spotifyihin, tai jopa klikata genre-linkkiä Wikipediassa ja katsoa suoraan jonkun asiaankuuluvan indiefolk-artistin nimen.

Tai sitten voin sinne hakuun kirjoittaa vaan jonkun vähän-sinne-päin sanan, kuten AFRICA. Vähän aikaa ainakin lapsi suostuu kuuntelemaan afrikkalaisia rytmejä muumilaulujen sijaan. Ja tanssii silmät kiinni kädet sivuilla pyörien.

Selvästikin olen nyt yksinäinen.

Ja siksi kaivoin nämä SY:n tunnukset pitkästä aikaa esille. En tiedä vieläkään silti että mitä minä täältä etsin. Tai miksi minä kuuntelen vain niitä vanhoja lempibiisejäni. Blogi ja se musiikki muistuttaa ajasta ennen tätä kaikkea mitä minulla nyt on, mutta mitä minä sieltä ajasta haluan. Välillä kuvittelen palaavani ajassa taaksepäin ja huvittelen keksimällä mitä olisi voinut tapahtua toisin ja missä nyt olisin. Blogiin palaamalla ehkä palaan viitisen vuotta taakse päin, ja kuvittelen tänne kirjoittaessani, että mitä jos olisin vain pysynyt siellä ja jatkanut samalla tavalla. Pelkään vähän, että ajattelen että okei, tämä on nyt nähty, rewind ja toinen leffa pyörimään.

Ensin ei tapahtunut mitään. Sitten tapahtui paljon asioita lyhyessä ajassa, turhan kiireestikin, oli myös erinäisiä kriisejä, jos niin voi sanoa. Nytkin on edelleen se tyypillinen iänikuinen pikkulapsiperheen talous- ja kotityö- ja ajankäyttö- ja janiinedelleenkriisi päällä, mutta mielestäni meillä on silti kaikki ihan hyvin. Ei ole mitään syytä miksei me ihan tässä kohta alettaisi päästä täältä älyttömästä tuloluokasta taloudellisesti ihan kivasti toimeentulevaan luokkaan. Toisaalta on tullut totuttua rahattomuuteen, joten kaikki ylimääräinen olisi luksusta. Tuntuu myös, että ei meiltä mitään oikeasti puutu nytkään. Meillä on talo ja on piha. Autokin on, ja ne koirat. Ystäviä ja sukulaisia. Meillä on ihana lapsi, joka näyttäisi toistaiseksi välttyneen saamasta mitään vanhempiensa huonoja ominaisuuksia. Parisuhteessa on ollut alusta asti vähän outoa tuttuutta, joka on toki hyvä sikäli että kotona ja yhdessä on helppo olla. On myös pieniä viitteitä siitä, että aiemmista vaikeammista vaiheista olisi vähän opittu jotain.

Tässä vaiheessa silti uhkaa elämän piiri vähän liiaksi supistua. En tiedä enää olenko muuta kuin joku joka siivoaa. Päivät pyörivät samaa rataa, koko ajan täytyy kylläkin ponnistella, että pysyy niiden pienten arkisten asioiden edellä, mutta ei se ole sitten lopulta niin raskasta, kun asennoituu oikein, eikä kuvittele että elämä on jotain muuta. Aiemmassa elämässä oli aikaa loputtomasti, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Kyllä minä varmaan tarvitsin tämän oman perheen tuoman loikan eteenpäin, en ehkä olisi siitä oman itseni ympärillä pyörivästä ajasta päässyt ikinä muuten pois. En olisi yhtäkkiä vain ruvennut proaktiiviseksi.

Kyllä minä silti välillä mietin, että mitä jos tätä ei olisi. En voi sanoa että katuisin mitään. Enkä halua mistään tästä luopua, enkä varsinkaan aiheuttaa lapselle tuskaa, mutta silti mietin että mitä jos. Tunnen syyllisyyttä siitä, että haaveilen joistain pinnallisista itsekkäistä asioista, joita perheettömänä voisin periaatteessa tehdä. Periaatteessa, tuskin tekisin tai olisin tehnyt ikinä. Tiedän ettei voi syödä ja säästää kakkua. Blogin aktiiviaikaan moni muu asia elämässäni oli aika huonosti. Nyt hyviä asioita on enemmän. Etenkin tuo lapsi on tuonut niin paljon iloa, naurua ja lämpöä elämään, että ei sitä oikein voi edes käsittää. Ja siinä hän nyt sitten on, toivottavasti lopun ikääni.

Ennen lapsen syntymää juttelimme siitä, että yhteinen lapsi sitoo vanhemmat yhteen loppuelämäksi, vaikka tulisi erokin. En tiedä ajattelinko silloin, että katsotaan nyt miten tässä käy. Toivottavasti ei käy niin, että huomataan liian pian, ettei olekaan lapsen lisäksi juuri muuta yhteistä. Kahdenkymmenen vuoden päästä ehkä se olisi ihan ok, mutta ei vielä. Vielä pahempaa olisi, jos toinen huomaisi että jonkun muun kanssa olisikin vähän enemmän yhteistä. Mutta kyllähän pitkissä parisuhteissa on ihan mahdollista, että ihastutaan. Ja ääritapauksessa onhan erokin ihan tavallista nykyisin. Jos niin huonoksi joskus pääsisi tilanne. Ei näytä nyt tokikaan siltä. Silti pelkään, etten ole tässä ihan täysillä mukana. Vaikka toisaalta tuntuu, että minähän tässä kaiken teen. No en tee, mutta oma napa on lähinnä, niin kai se on.

Ehkä on mahdollista hakea sieltä menneestä ajasta edes joitakin ajatuksia omasta itsestäni, joista voisin pitää kiinni ilman että se kampeaisi minua poispäin tästä nykyhetken todellisuudesta. En tiedä onko oikein kuvitella, että voisin täällä tai muualla kehittää itseäni johonkin suuntaan, ja tuoda sitä sitten uutena asiana reaalielämään ja parisuhteeseen. Keskustelut miehen kanssa on kuitenkin niin erilaisia. Johtuuko se minusta vai hänestä vai jostain alusta alkaen määrittyneistä rooleista. Meidän musiikkimaku on erilainen. Ehkä klassista voidaan kuunnella yhdessä, vaikka ei se kummallekaan ihan ominta ole. Toisaalta eikö joku musiikkimaku ja muutamat kiinnostuksen kohteet ole todella triviaaleja asioita. Meillä on paljon yhteistä, ja eroavaisuudet on myös mahdollisuuksia tai haasteita. Jos nyt tuntuukin, että ristiriita käytännön elämän ja oman itsen välillä on suuri, ei se välttämättä ikuisesti ole niin, vaan se voi johtua vain tästä rajoittavasta elämäntilanteesta. Elämänpiiri laajenee vielä uudelleen, ja silloin on varmaan ihan hyvä että on jotain omaa.

Töistä

Olen miettinyt että mitä se työmoraali oikein on. Ajatellaan, että suomalaiset on ahkeria, tunnollisia, huolellisia ja rehellisiä etenkin ansiotyössään. Työ ja työnlaatu otetaan vakavasti. Puhutaan luterilaisesta työmoraalista.

Jos tuo rehellisyyden unelma nyt onkin vähän turhan romanttinen mielikuva noin niin kuin kollektiivisesti jonkin maan kansalaisiin yleistettynä, niin silti yllättävän monta kertaa on tässä lyhyen ajan sisällä tullut vastaan tilanteita, joissa jossakin yksityisessä tai kunnallisessa palveluja tuottavassa yrityksessä on tehty työ järjestelmällisesti tosi, tosi huonosti. Osa asiakkaista ehkä ei ole välittänyt tai ovat hyväksyneet asian, mikä sinänsä on ihan se ja sama, mitä se muille sitten kuuluu, mutta osa ”uhreista” on myös sellaisia, etteivät pysty asiaan vaikuttamaan. Esimerkiksi lapsia, sairaita tai vanhuksia.

Mietin, että miksi samassa tilanteessa (samalla palkallakin) yksi tekee niin hyvin kuin pystyy, ja toinen sitten ilmeisesti joko ei kiinnitä huomiota, tai tietoisesti lintsaa sen minkä vaan voi. Onko niin että tilaisuus tekee varkaan, ensimmäistä valvotaan ja henkilökohtaista palautetta tulee, ja toisen työtä taas ei valvo kukaan. Kyllähän sitä itsekin vähän huolellisemmin tarkkailee liikenteessä ajonopeutta, kun tietää että sakot voi rapsahtaa. Niin tai kai nämä koskee palkkatyöläisen lisäksi myös yrittäjiä ja työnjohtoa, yksi painottaa ammattiylpeyttä ja hyvää työnjälkeä, toinen taas ehkä ei.

Huonosti työnsä tekevä ehkä tietää, että hän ei joudu henkilökohtaisesti vastuuseen laiminlyönnistä. Joku ehkä harmistuu ja joku toinen saa kuunnella valitukset, mutta kukaan ei tiedä että se oli juuri hän itse, jonka syytä ne valitukset on. Tai sitten toiseen suuntaan, ei ole ketään yhtä ihmistä, jota huonosti tehty työ henkilökohtaisesti haittaisi, joten kukaan ei ehkä välitä. (Ehkä jokainen lintsaa, jos uskoo että siitä ei ole kenellekään mitään haittaa eikä se tule ilmi. Sellainen lintsaaminen ei taida edes ole lintsaamista, vaan työn järkeistämistä, tai sen yritystä, riippuen realiteettien ja oman tietotaidon kohtaamisesta.)

Vai onko ero siinä, että jotkut valitukset ei oikeasti joitain ihmisiä hetkauta, ei edes potkujen mahdollisuus. Velvollisuudentuntoinen työntekijä ehkä pelkää ihan tosissaan, että joku suuttuu hänelle. Sillä ei sitten välttämättä ole väliä, onko se suuttuja pomo, asiakas, poliisi, perheenjäsen vai kaupan kassa, ja onko sillä suuttumisella muuta seurausta kuin se hetkellinen konflikti.

Mutta nuo tunnolliset työntekijät tuntuvat tekevät työnsä hyvin silloinkin, kun tietävät, että kukaan muu ei tiedä eikä näe mitä he tekevät. Ajatellaanko silloin, että on silti pieni mahdollisuus että huonosti tehty työ vielä tulee ilmi, vai mietitäänkö siinä sitä asiakasta, tai kuka se huonosti tehdystä työstä kärsivä ja hyvästä työnjäljestä nauttiva olento sitten onkin. Ehkä molempia. Vai jääkö se itse eloton objekti kummittelemaan mieleen, mikäli jonkin konkreettisen asian on tehnyt huolimattomasti, riippumatta siitä koskeeko se ketään ihmistä vai ei. Mistä se omantunnon kolkutus alkujaan tulee, lapsuudesta kai.

Eräs lähipiirini sairaanhoitajana sairaalasuunnittelussa mukana oleva (hyvin tunnollinen, burnoutin partaalla oleva) sanoo ajattelevansa LVI-piirustuksista potilashuoneiden ilmanvaihtoventtiilien paikkoja insinöörien jäljiltä tarkastaessaan aina sitä mummoa, joka kesäkuumalla siinä nimenomaisessa huoneessa sitten kärsii, jos ilmanvaihto on tehty huonosti. Toisaalta hän myös ajattelee, että sairaanhoitopiiri joutuu isolla rahalla korjaamaan suunnitteluvaiheen virheet jälkikäteen, mikäli hän antaa niiden (muiden, asiantuntijoiden tekemien) suunnitelmien lähteä huonolla tarkastuksella pöydältään, ja se raha taas pitää säästää jostain muualta, ja lopulta se on taas pois siltä mummolta, joka joutuu odottamaan hoitojonossa tai makaamaan käytäväpaikalla. Ehkä sairaanhoitajan koulutuksessa on aikanaan painotettu enemmän tuota vastuuta ihmisistä, kuin insinööreillä. Toisaalta ehkä alkujaankin vähemmän tunnollinen ihminen ei mielessään kehittele noin pitkiä syy-seuraus-suhteita, vaan huolehtii vain siitä pienestä lohkostaan ajatellen ennemmin että ”olen vain töissä täällä”.

Ehkä se tunnollisuus lähtee lapsuudesta ja sieltä syntyneestä auktoriteettien pelosta. Vai onko se empatia ja lähimmäisenrakkaus sittenkin suurempi tekijä. Jos voimakkaasti samaistuu asiakkaan tai hoidettavan tai kenen tahansa vieraankin ihmisen osaan, niin tuntee suurempaa tuskaa siitä tiedosta tai luulosta, että tämä ihminen kärsii. Myös se tieto, että asiakas on tyytyväinen, tuottaa voimakkaan palkitsevan tunteen.

Toisaalta on myös maine ja itsetunto. Maine on muiden ihmisten luomista mielikuvista kiinni. Mutta jos mielikuva itsestä on hyvä, tunnollinen työntekijä, sitä kontrolloi tekemisiään silloinkin kun ei ole ulkoista pakkoa, eikö niin?

Ps. 2012 (2), wuhuu!

Constellations stay the same

Niin. Kyllähän tämä alkaa jo olla aika surullista. 2008 (1), 2009 (0), 2010 (5) (ohhoh), 2011 (2)... Tästä tulisi sitten 2012 (1). Eikö olisi jo parempi antaa olla. Pitäisikö kirjoittaa loppumispostaus, että tämä blogi on nyt lopetettu, kiitos kaikille, vai voisiko vaan jatkaa tällä tavalla, passiivisella eutanasialla, mutta ei vain enää palaisi paikalle ensi keväänä elvyttämään.

Olen kotona hämärässä olohuoneessa, lapsi on nukkumassa ja koirat lojuu lattialla. Mies on taas viikon reissussa, kuten melkein joka kuussa, mutta ei siinä mitään, ihan mukavaa olla rauhassa. Kuuntelen vanhoja tuttuja biisejä Spotifyn kautta. Samankaltaisissa tunnelmissa olen ollut monesti ennenkin, joskus olen myös kirjoittanut blogiin samaan aikaan, kuten nyt.

Nyt ulkona on jo ihan pimeää. Voisin vielä käydä vähän sytyttelemässä tunnelmallisia valoja, ehkä kynttilöitäkin, ja hakemassa juomista tähän iltapalaksi. Vaikka oikein viinilasiin, vaikken edelleenkään juo viiniä. Voisin ottaa vichya. Pitäisikö ladata pesukoneet, viedä pikaisesti koirat ulos, käydä suihkussa ja mennä aikaisin nukkumaan? Pitäisi, nämä ehkä saisi hoidettua puolessa tunnissa. Jos yhdeltätoista on nukkumassa, eikö se ole ihan hyvin? Puoli tuntia vielä aikaa kirjoittaa.

Olin aika pitkään kuuntelematta musiikkia, kun ei ollut kunnollisia äänentoistovälineitä ja levytkin olen saanut aika hajalle. Olen säilyttänyt niitä lähinnä nostalgiasyistä, sikäli mikäli säilyttämiseksi voi sanoa sitä että nakkelee kalliit levyt kaapin perälle naarmuuntumaan. Sattumoisin mies tuli kuitenkin maininneeksi, että telkkarin kaiuttimet muuten saa läppäriin kiinni, ja kas, olen ruvennut kuuntelemaan musiikkia iltaisin Spotifyn kautta. En kyllä juurikaan mitään uutta, en löydä Spotifysta mitään mitä en osaa etsiä.

Tämän blogin nimi, Silkkaa Yksinkertaisuutta, tuli aikanaan sellaisen bändin kuin Kings of Conveniencen biisistä nimeltä Know-How. Kuuntelin sitä äsken, samalla kun taas kerran koitin muistella salasanoja Bloggeriin. En tykkää näistä Google-tileistä sun muista. Varmaan pitäisi olla näppärää löytää kaikki yhdestä paikasta, mutta en haluaisi, vaan haluaisin kaiken erikseen omissa lokeroissaan. Voi tulla yllätyksiä muuten.

No mutta, Know-How'n sanoitus alkaa näin:

Riding on this know-how.
Never been here before.
Peculiarly entrusted,
possibly that's all.
Is history recorded,
does someone have a tape?
Surely, I'm no pioneer,
constellations stay the same.

Minulle tulee tästä hauskasti mieleen tänne blogiin palaaminen, ainakin jos säkeet irrottaa asiayhteydestään. Eihän tätä unohda vaikka yrittäisi, toisaalta tuntuu taas ja näköjään joka vuosi siltä kuin olisin täällä ensimmäistä kertaa. Ja miksi taas olen täällä? Päiväkirjaan kirjoittamisen motiivina on jonkinlainen itsetutkiskelu. Päiväkirja on eri asia kuin blogi, blogi on peculiarly entrusted. Blogi voisi olla anonyymi, mutta tämähän ei ihan ole. Siksi tänne kirjoittaminen on vähän ristiriitaista. Kenen kanssa tässä keskustelen? Nouseeko blogiin kirjoittamisen motiiviksi se jännite, etten tiedä kuka tätä lukee. Tai tiedän, ettei varmaankaan ainakaan perheenjäsenet tai ystävät lue. Juttelenko tässä itselleni, vai kenelle? Kuka se minä on, joka täällä esiintyy? Ehkä meitä on monta. Niin ja onhan tämä myös joka tapauksessa oman historian kirjoittamista, täältä se löytyy, tai osa siitä. Aika monta vuotta joku minä on täällä käynyt. Constellations stay the same, siltikin.

Ja jatkuu:

Just a little bit of danger,
when intriguingly, our little secret,
trusts that you trust me.
'Cause no one will ever know,
that this was happening,
so tell me why you listen,
when nobody's talking.

What is there to know?
All this is what it is.
Oh... You and me alone,
sheer simplicity...

Vaaran momentti tulee siitä, että en ole tarkoittanut tätä lähipiirille luettavaksi. Mutta mistä näistä googletileistäkään ikinä tietää. Voihan olla, että olen johonkin mennyt kommentoimaan jotain kirjautuneena tälle tilille, ja linkki tänne blogiin nyt sitten loistaa siellä jossain tuntemattomassa osoitteessa iänkaikkisesti. Ja kuka vain voi sen huomata, ja sitten --- . Blogia en voisi kuitenkaan kirjoittaa, jos en luottaisi. Facebookissa näkyvää blogia kirjoittaisin aivan eri tavalla.

Nykyisin kun elämäni on vähemmän itsekeskeistä, onko minulla mitään kirjoitettavaa. Enhän minä voi täällä kirjoittaa muiden ihmisten (miehen) tekemisistä, kun eivät tästä tiedä eivätkä voi kommentoida. Mutta kai sitä saa olla jotain omaakin, vaikka olisikin parisuhteessa. Voinko kirjoittaa siitä parisuhteesta sitten. Jos kirjoitan täällä itsekseni, itselleni, niin eikö se silloin ole ihan hyvä ja oikein. Onko sillä väliä, kohtaako tämä reaalimaailmaa ikinä? Silti tuntuu että onhan tämä aika intiimiä, vaikka kirjoittaisin vain jotenkin yleisesti. Ei ole mitään syytä miksen voisi pitää blogia nimimerkillä. Jos joku oikeasta elämästä tuttu tähän joskus osuu, niin mitä sitten. Miksi toisaalta olen parisuhteessa, jossa en meinaa kertoa edes yhdestä blogista. Edes. Edes?

Miksi kirjoitan blogia, jos en aio kertoa siitä miehelle. Eikö pitäisi suuntautua parisuhdetta kohti eikä siitä poispäin, ja jakaa nämä asiat miehen kanssa. Nämä asiat, en tiedä mitkä nämä. Ei kai nyt kukaan ihan kaikkea viitsi jakaa. Ja eihän tämä ole poispäin suuntautumista, jos suuntaudun itseeni päin. On tässä kuitenkin se sosiaalinen elementti vahvasti mukana, vai liekö toiveajattelua. Voiko olla sosiaalisia elementtejä elämässä, vaikka pienessäkin roolissa, joista ei kerro puolisolleen. Eikö ole ihan älytöntä pohtia tällaista asiaa. Enhän minäkään hänen kaikkia tuttavuuksiaan tai some-käyttäytymistään tiedä. Mutten usko että hän toisaalta erityisesti mitään salaakaan. Ja missä tilanteissa olen ennen kirjoittanut blogiin. Onko blogiin kirjoittaminen minulle oikeasti hyväksi. Eikö olisi tärkeämpääkin tekemistä ihan riittämiin.

"So tell me why you listen, when nobody's talking", heh.

Vartti vielä aikaa. Etenen Spotifyssa käsikopelolla, koitan muistella mikä sen yhden bändin nimi olikaan ja jos en sitä muista, niin mitä siinä yhdessä niiden biisissä laulettiinkaan. Biisien nimiä en muista ikinä, koska en edes omien levyjen (omistamieni levyjen) takakansia ole juurikaan ikinä lukenut levyjä kuunnellessani, mutta jos muistan kertosäkeen, löytyy sanat googlaamalla ja sitten tiedänkin jo mikä se bändi taas olikaan. Röyksoppista pääsin Sigur Rosiin, mutta Hoppípolla kuulostaa tänään meteliltä.

Haen nyt sitä vichya, vähennän siihen käytetyn ajan blogiinkirjoittamisajasta. Löysin myös pähkinäsuklaata. Nyt soi Johnny Cashin One ja Hurt. Kuuntelen vielä ne ja sitten menen ulos. Näkyyköhän tähtiä.

Jos en kirjoita parisuhteesta täällä, niin missä muualla sitä voisin käsitellä. Ei sillä että mitään erityisen dramaattista prosessoitavaa olisi, mutta ainahan sitä jotain on. Kaikesta ei voi puhua miehen kanssa. Ehkä tänne voi ajatuksensa purkaa ikään kuin ystävälle, mutta vähän suodatettuna. On helpompi kerrata omia ajatuskulkuja, jos ne on kirjoittanut ylös. Oikeassa keskustelussa oikeiden ihmisten kanssa tulee sanottua ihan mitä sattuu. Keskustelen paremmin itseni kanssa, kuin muiden kanssa.

Huomaan, että blogiin kirjoittaminen on nyt helpompaa kuin tunti sitten. Hurt loppui. Suklaa alkaa loppua. Juomaa on vielä jäljellä. Esikatselu ja sitten postaan tämän. Aika loppuu, kohta pitäisi jo olla nukkumassa. Kiitos ja näkemiin taas, ehkä ensi kevääseen?

JK. Keksin yhden tavan löytää uutta musiikkia Spotifysta. Tähän loppuun sopisi joku rauhallinen biisi. Kirjoitin hakusanaksi quiet, ja nyt kuuntelen bändiä jonka nimi on This Will Destroy You ja jolla on juuri sopiva biisi nimeltä Quiet. Seuraavaksi varmaan menen Wikipediaan katsomaan mikä tämä bändi on, ja sitten en pääsekään nukkumaan.

JK2. Paitsi ei tämä ollutkaan ihan niin hiljainen. Äänekäs hiljaisuus ennemminkin.

Taas kerran luin vanhat jutut ja kommentit läpi

Tuntuu kuin olisi avannut pitkän ajan jälkeen jonkin vanhan tutun kirjan, vaikka ei noista blogin aktiiviajoista niin kauan ole, eikä oikeastaan niin paljon ole muuttunut. Ja kuitenkin nuo ajat(ukset) tuntuvat aika kaukaisilta. Olen nykyisin 26-vuotias, pienen lapsen äiti ja yhden insinöörin avovaimo. Asun pienessä omakotitalossa, joka on kuitenkin kaksi kertaa edellisen kämpän kokoinen, meillä on oma tiskikone ja sauna. Rahatilanne ei ole muuttunut miksikään, enkä ole valmistunut. Koirat räyhää ohituksissa, vaikka ei pitänyt.

Blogin aktiivivaihe päättyi oikeastaan siihen, kun tapasin tämän nykyisen avomieheni, eli voisi kai sanoa siihen aikaan, kun reaalielämässä alkoi tapahtua jotakin. Jollain epämääräisellä tasolla pohdiskelin silloin sitä, että millä tavalla parisuhde määrittää ihmistä ja paljonko väliä sillä kumppanin ominaisuuksilla on suhteessa omiin ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin (tai sanotaanko omiin heikkouksiin, vahvuuksiin ja ihanteisiin) ja onko väärin olla tai kuvitella olevansa erilainen sen mukaan kenen kanssa on. Ihan konkreettisella tasolla se tarkoittaisi sitä, että jos on sellainen ihminen kuin minä, onko minun parempi olla sanotaanko vaikka tekniikkaan suuntautuneen vai ehkä taiteisiin suuntautuneen ihmisen kanssa. Kumpi tahansa veisi minua pois älyllisen alisuoriutumisen mukavuusalueeltani, mutta tiedänkö kumpaan suuntaan haluaisin päästä tai haluanko ollenkaan päästä mihinkään. Tai onko parempi olla laiskan vai ahkeran ihmisen kanssa, ahkeruus ja aamulla herääminen olisi sellainen asia, joka olisi hyvä tarttua minuunkin, toisaalta se voisi pidemmän päälle käydä raskaaksi, kolmannelta kantilta, jos kumppani olisi laiska, joutuisin minä olemaan se aktivoiva ja nalkuttavakin sitten lopulta. Tai politiikan alueelta, olisiko hyvä löytää joku aktiivinen vai passiivinen, vasemmisto- vai oikeistolinjalta, konservatiivinen vai liberaali. Entä vaikkapa sosiaalisen elämän puolelta, olisiko parempi löytää joku joka on aktiivisesti mukana kaikenlaisissa riennoissa, vai joku joka viihtyy kotona. Ihminen joka tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, vai millainen.

Ei tällainen kumppanin ominaisuuksien mielikuvashoppailu millään tavalla alunperinkään ollut realistista, mutta jostain täytyy lähteä. Löysin sitten kaljupäisen insinöörin, joka harrastaa salilla käymistä ja maanpuolustusta, inhoaa RKP:tä ja Vihreitä ja Reilua kauppaa, kuuntelee Klamydiaa, rentoutuu kalsarikännäämällä, jolla on asperger-kirjon piirteitä, ja joka ei koskaan imuroi tai tiskaa astioita, joka nukkuu iltapäivään asti... Tämän jälkeen lopetin pohtimisen, millä tavalla kumppanin ominaisuudet muokkaa minun elämääni. Keskityin siihen, että olen edelleen oma itsellinen itseni, samoin kuin tuo ukkoni, minun ei tarvitse olla samaa mieltä tai selitellä puolisoni mielipiteitä seurassa, eikä minun elämäni suunta millään tavalla tarvitse muuttua sen mukaan, miten puolisoni on sattunut mihinkin asiaan suuntautumaan.

Pääsin taas takaisin!

Googlen ja Bloggerin systeemit aiheutti vähän päänvaivaa (taas), kun en meinannut muistaa millaisilla tunnuksilla pitäisi kirjautua sisään, jotta pääsen muokkaamaan Silkkaa Yksinkertaisuutta. Sama homma Blogilistan kanssa. Onnistuin kuitenkin lopulta pääsemään sisään molempiin, ja siitä olkoon nyt vaikka todisteena tämä kirjoitus!

Edellisestä postauksesta on taas vierähtänyt noin yhdeksän kuukautta, joitakin asioita on tapahtunut tänä aikana. Olen edelleen samassa opiskelupaikassa, minulla on edelleen samat koirat, mutta meidän porukka on muuttanut ikään kuin maalle, ei fyysisesti kovin kauaksi edellisestä asuinpaikasta, mutta henkisesti vähän kuin mökkikuntaan muutaman sillan taakse saaristoon. Ei lossimatkan taakse sentään. Olemme kotiutuneet hyvin, ja savinen peltokin on alkanut asettua nurmikoksi ahkeralla ajamisella. Olohuoneen ikkunasta on mukava katsella vihreitä peltoja ja metsiä, ja koiria on kiva kävelyttää meren rantaan syreenin tuoksuisia hiekkateitä pitkin. Rahat on tietysti aivan loppu, mutta mitäs tuosta.

Nyt kun sain taas blogikirjoittamisen pään auki, vetäydyn vielä hetkeksi pyörittelemään ajatuksia toisaalla, ja palaan ihan pian asiaan täällä. Kirjoitan pian, vaikkei olisi paljon asiaakaan, ehkä se siitä rutiinin myötä taas lähtee.

Huoli ja rakkaus

Blogi päivittyy näköjään hyvin rauhalliseen tahtiin. Välillä tulee hetkiä, kun mietin että tää pitäis kirjoittaa blogiin, mutta jospa se alkaisi nyt syksyn rutiinien myötä siirtyä ihan käytäntöön.

Mietin että huolenpito kuulostaa lämpimältä sanalta. "Kiitos huolenpidosta!" Mutta sehän tietysti riippuu näkökulmasta. Huolenpito on huolen pitämistä, huolen kantamista. Pitää huolta jostakin, eli tekee mieleensä tilan, jossa joku ihminen tai asia on ja pysyy, vaikkei sitä koko ajan aktiivisesti ajattelisi. Huolen pitäminen on sitä, että vaikka keskittyisi johonkin muuhun, huolehdittava muistuu mieleen sopivan usein. Toisaalta vaikka ei haluaisikaan, voi se huoli olla mielessä kuitenkin. Muiden huolehdittavana oleminen on helppoa ja mukavaa, muista huolehtiminen voi olla vaikeaa, mutta toisaalta saattaa se käydä helpostikin. Mistäköhän sanasta "huoli" suomen kieleen tulee, en tiedä. Onkohan huoltaminen ja huolto samasta ajatuksesta lähtöisin? Jonkun asian kunnossa pitäminen vaatii säännöllistä huoltamista, ja huoltaminen taas vaatii huolehtimista. Huolestuminen on jo vakavampi tila, siinä taitaa huoli olla vallannut mielen kokonaan.

Kuulin että rakkaus on sanana lähtöisin muinaissuomen veneilytermistä. Rakka on ollut puomi, joka kahden veneen väliin asetettuna pitää veneet yhdessä ja saa ne kulkemaan samaan suuntaan. Vähän niin kuin katamaraani ehkä. Rakkaus on sitä kun se puomi pannaan paikoilleen. En tiedä onko totta, mutta hauska ajatus.

Blogimaailmakin on muuttunut

Blogilista on hieno palvelu, ilman sitä en olisi löytänyt montakaan vanhoista suosikeista. Osa niistä jatkuu edelleen, osa on hävinnyt tai hiipunut hitaasti kuten Silkkaa Yksinkertaisuutta. Monikaan blogi ei ole kahden vuoden jälkeen enää saman näköinen, ja muutamaa suosikkilistalta löytyvää, yhä elossa olevaa blogia en olekaan pystynyt uuden ilmiasun myötä enää ihan tunnistamaan. Onneksi oli niitä yhä tuttujakin. Muutin myös SY:n ulkomuotoa hieman. Takaisin on helppo palata, jos beige alkaa kyllästyttää, ennenhän se oli valkoista valkoisella perusasetuksin...

Pari vuotta sitten kirjoitin neuleblogien maailman valloituksesta. Niitä on edelleen, mutta nyt näyttää olevan muotia nuo muotiblogit. Täytyy koittaa kierrellä nuuskimassa blogipiireissä, jospa sitä taas löytäisi kiinnostavaa luettavaa. Nyt ei jostain syystä nuo Top-listan linkit sytytä.

Note to self II

Kahden vuoden raittiuden jälkeen yksi lasi kuivaa siideriä nousee yllättävästi päähän. Huomenna on varmaan krapula.

Inspiraatiota etsimässä

En huomannutkaan eilen, että blogitauko oli tosiaan päivälleen kaksi vuotta ja kaksi kuukautta pitkä. Edellisyönä tuli blogit yllättäen mieleen ja niinpä eilen tulin takaisin muistelemaan tunnuksia. Ensin löysin Blogilistalle, ja onneksi siellä oli vanhat suosikit vielä tallella. Siitä pääsin alkuun. Luin koko Silkkaa Yksinkertaisuutta läpi kommentteineen.

Oli jo vähän aikaa tuntunut siltä kuin kelluisin vain paikallani päivästä toiseen, ja hitaat päivät kertyivät nopeasti. Muistelen että samanlainen olo oli silloin, kun Silkkaa Yksinkertaisuutta alkoi, ja silloin blogin pitäminen auttoi. Vaikka päivärutiinit olivat samat, oli joku ihan oma väylä ajatuksille, niitä piti työstää, eivätkä ne jääneet päähän kiertämään kehää ja syömään toisiaan.

En tiedä onko hyvä palata takaisin päin tällä tavalla, menneeseen elämänvaiheeseen, hypätä takaisin tähän nimimerkkiin. Nyt tätä kirjoittaessani tunnen kuitenkin, että kahdessa vuodessa olen unohtanut suuren osan tästä "persoonasta", enkä siksi ole menossa menneeseen. Toivottavasti oleellisin olisi vielä tallella, ja tämä blogi voi taas toimia ajatusten ja luovuuden jäsentäjänä ja herättelijänä, niin että muistaisin taas mitä minun elämäni olikaan tai voikaan olla. Ainakin jo heti tänään on tuntunut siltä, kuin olisi paremmin ajassa kiinni. Ajatuksia kulkee ja huomaan niitä itsekin pyöritteleväni.

Mitäs tässä välillä on tapahtunut? Minulla on edelleen ne samat koirat kuin kaksi vuotta sitten, asun samassa paikassa, opiskelen (hitaasti) samaa alaa. Noin vuosi sitten yksi tällainen tapahtui:



Ja siinäpä minun elämäni tällä hetkellä lähinnä on, blogin ulkopuolella. Silkkaa Yksinkertaisuutta on toivottavasti se paikka, jossa olen enemmän oma itseni, mitä se sitten onkin. Nyt täytyy lähteä lenkille.

Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hiljaiseloa

Muistin kuin muistinkin yhä Bloggerin tunnukset. Onneksi blogi on säilynyt.

Alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että pitäisi oman älyllisen toiminnan vuoksi herätellä Silkkaa Yksinkertaisuutta taas eloon. Minulla on nämä kaksi vuotta ollut toinen blogi, mutta se on erilainen. Silkkaa Yksinkertaisuutta on salainen.

Kahden vuoden aikana on tapahtunut toisaalta paljon, toisaalta ei mitään. Luin vanhoja kirjoituksiani, ja aivan samoissa tunnelmissa joidenkin asioiden suhteen olen edelleen. Mikä on muuttunut, no ainakaan en osaa enää kirjoittaa. Ehkä en myöskään ajatella senkään vertaa mitä ennen. Vai enkö vain jaksa, siinä ehkä osaltaan selitys.

Katsotaan lähteekö tämä vielä käyntiin.

Hahaa

Viimeisimmästä tekstistä on näköjään kolmisen kuukautta! En tiedä pitäisikö blogiretriittiä vieläkään lopettaa, mutta eipä ole oikein muutakaan tekemistä juuri nyt. Kirjoitan siis mitä sattuu, mutta kello onkin jo paljon.

Olen lukenut netistä tuntemattomien ihmisten kertomuksia lemmikin menettämisestä ja itkenyt kolme nenäliinaa märäksi. Sitä ennen nostin pystyynkuolleen aralian altakasteluruukustaan, mylläsin kuivunutta multaa pitkin keittiötä ja kävin katsomassa netistä täytyykö altakasteluruukkuun laittaa kevytsoraa vai ei. Tuo linkki ei ehkä toimi iänkaikkea, mutta sieltä löytyy Suomi24:n keskustelu, jossa kerrotaan että pitää ja että ei. Sillä joka sanoo, että ei pidä laittaa kevytsoraa, on paremmat perustelut (koskeeko internet-keskustelujen referoimista sama sääntö kuin kirjojen ja vastaavien referoimista, eli se että aina puhutaan preesensissä tai perfektissä, koska se kirjan teksti on ikuista... onko referointi edes oikea sana tähän?), joten en laittanut kevytsoraa istuttaessani samaan ruukkuun hieman myöhemmin yhtä pientä peikonlehteä (Monstera deliciosa) ja kahta nukkumaijaa(Calathea makoyana), joista toisen ostin tänään vajaalla neljällä eurolla. Sitä paitsi ei minulla edes ole kevytsoraa. Raahasin ruukun rehuineen olohuoneen nurkkaan akvaarion viereen, ja ripustin peikonlehden verson roikkumaan Lundia-hyllystä. Typerää sinänsä, koska inhoan tuollaisia akvaarion viereen ripustettuja honteloita suikertavia viherkasveja. Kuten vaikka kultaköynnöksiä. Toivottavasti peikonlehti vahvistuu nopeasti. Peikonlehdellä ja nukkumaijalla on kauniit latinan kieliset nimet. Täytyy ostaa jonkun näköinen spottivalo kasvilampulla noille kasveille, sillä akvaarion vieressä on pimeää.

Onko sillä väliä, mitä ihmiset tietää? Ihmisethän tietää joka tapauksessa vaikka mitä asioita, vaikka niillä ei olisi mitään totuuspohjaa. Maailmanhistoriassa ei mitään muuta olekaan kuin esimerkkejä tästä. Tieto jalostuu pikkuhiljaa, niin. Miksi se jalostuu? Ovatko ne ihmiset onnellisempia, joiden tieto on todempaa kuin toisten? Ovat tietysti, tiedon jalostumisen myötä kehitys kehittyy ja syntyy sähköturbiineja ja päivänvalolamppuja. Onko oikeammassa olemisesta jotain sosiaalista hyötyä, vai täytyykö sitä varten olla olemassa akateeminen järjestelmä, jossa tietoa prosessoidaan jatkuvasti ja mitä enemmän ja parempia asioita siellä tietää, sitä arvostetumpi on? Ei kun... Sielläkin täytyy tietää ne oikeat asiat ollakseen arvostettu. Tai täytyy tietää oikeista asioista oikealla tavalla uusia asioita. Eikö eri mieltä oleminen, vaikka kuinka olisi oikeassa, ole aina ollut sosiaalisesti vaarallista? Miksi mikään laumaeläin haluaisi olla eri mieltä? En jaksa ajatella, menen ehkä nukkumaan vähäksi aikaa.

Hyvää yötä. Tänään tulee lumimyrsky.

Kaksonen

Kuuntelen taas Scandinavian Music Groupia ja PMMP:tä ja kuvittelen pystyväni laulamaan mukana.


Katu päättyy aurinkoon

moni laulu kertoi rakkaudesta
mutta usein portaikossa
pysähdyin pimeässä
aina askeleen jäljessä

maa oli kylmä marraskuussa
se kiipesi kylkeä ylös silmiin
tarttui jalkoihin
silloin värit menivät helposti sekaisin

meri nousi ja laski
ja kuu näytti aikaa
tänään puisto humisi ensimmäistä kertaa
maa suli ja virtasi kyyneleinä
kiven koloista kaulalle

SMG

Mitenkä se olikaan, pitikö miehen vältellä viimeiseen asti sitoutumista ja naisen käyttää kaikki keinonsa saadakseen miehen sitoutettua itseensä? (Mitä jos onkin toisin päin?) Vai pitäisikö vain uskaltaa. Uskon, melkeinpä tiedän kuitenkin, että sitoutumiskammo on urbaani legenda. Ei sellaista olekaan, on vain vääriä ihmisiä. (Miksi sitten pitäisi uskaltaa?) Kukakohan on tuon termin alunperin keksinyt? Joku nainen varmasti. Millainen itsetunto pitää olla, että uskoo, että jos joku ei halua olla kanssaan, niin siinä toisessa täytyy olla joku vika, sillä on sitoutumiskammo. Vääristynyt varmaan kuitenkin, en tiedä kumpaan suuntaan.

Ota minusta puolet

voin jäädä tänne
en vaadi juuri mitään
minulle riittää kumarat puut
tien toisella puolella järvi
johon voi halutessaan hukuttautua

jos tahdot herätä
viereltäni joka aamu
antaa silkkejä ja suudelman

en pane vastaan
hymyilen huulillani
mutta silmilläni en
mutta silmilläni en

ota minusta puolet
kokonaista et saa
ota korvalehteni läpi kuultava valo
verisuonet kaulallani
lempeät sanani niskassasi
ota, mutta sydämeni jää

---

se jää
sydämeni jää

SMG

Onko väärin kokeilla ihmisiä? Sovittaa niitä, ehkä joku on sopivampi kuin toinen. Toivon, etten näyttele tunteitani, tai toivon oikeastaan, ettei sitä tulkita niin. Sovitus ei ole ihan helppoa, merkittävät asiat eivät paljastu ihan heti. Minun ei pitäisi kuvitella, että tunnen jonkun ensivaikutelman saatuani. En yleensä kuvittelekaan, silti yllätyn. Se on hyvä.

Mitä se ihmisten tunteilla leikkiminen on? Onko se sitä, että vaatii toiselta paljon, eikä anna kuitenkaan itsestään mitään? Ehkä minä olen sellainen. Olen erilainen muiden kanssa, aina, kuin silloin kun olen yksin. Ehkä se on tietoista, ehkä defenssi. Miksi minun pitäisi tuntea toinen ennen kuin voin ajatella kertovani hänelle mitään. Häilyn ja karkaan. Se on varmaan turhauttavaa. Tai en oikein tiedä, mitä pitäisi edes kertoa. Onko rehellisyyttä vielä se, että jättää mainitsematta muttei suoraan valehtele, voiko olla rehellisempi eleillä kuin sanoilla? Silmiin katsominen on vaikeaa, se kertoo epärehellisyydestä. Tai ainakin epäluottamuksesta. Miksen luottaisi?

Päässäni tiedän mitä pitäisi sanoa, mutta sanon kuitenkin jotain muuta. Toisaalta ajattelen, että riittää, että on hetkessä rehellinen ja suora, ei tarvitse ajatella tulevaisuutta, mutta kai se pitäisi kommunikoida toisellekin. Ettei tarvitse tehdä X saadakseen Z. Päätän asiat hetkessä, tilanteen mukaan, ja teen sen mukaan mikä tuntuu hyvältä. Vai onko tämäkin sitä karkaamista ja epärehellisyyttä. Varmaan annan ymmärtää liikoja, jos toinen ei tiedä.

Kiitos

Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.

Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.

PMMP

Osaankohan ikinä. Mitä jos jään tähän rooliin jumiin. Näen jo mihin se johtaisi. Voin tietysti aliarvioida muita, ehkä hekään eivät ole täysin rehellisiä. Ehkä he ovatkin monimutkaisempia, melko varmasti he ovatkin.

Runoyllätys

Huomasin äsken, että Ultra Bran kappale Sinä päivänä kun synnyin, jonka sanat on totta kai Anni Sinnemäen kynästä, on mukaelma venäläisen, viime vuosisadalla eläneen runoilijattaren, Anna Ahmatovan runosta.

Anni Sinnemäen "sovitus":

Viikkoon en puhu kenenkään kanssa
viikkoon en puhu kenenkään kanssa
istun vain kivellä meren äärellä
iloitsen vihreistä hyrskyistä

Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin

Muistan aivan selvästi tien ja aidan
muistan aivan selvästi tien ja aidan
kuinka pehmeästi kiedoit
kätesi ympärilleni

Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin


Ja Anna Ahmatovan alkuperäinen runo:

Viikkoon en puhu kenenkään kanssa,
istun vain kivellä meren rannalla,
iloitsen vihreistä hyrskyistä,
suolaisista kuin kyyneleeni.
Vuodet ovat vierineet ohitseni,
mutta muistan niistä vain yhden kevään.
Yöt lämpenivät, lumi alkoi sulaa,
ja lähdin katsomaan kuuta.
Mäntyjen keksellä kohtasin miehen,
joka kysyi hiljaa: "Sinäkö se olet?
Kuin rakas sisar, jonka vuoksi
jo lapsena itkin ja iloitsin,
jota olen etsinyt kaikkialta?"
Minä vastasin muukalaiselle: "En!"
Mutta kun kuunvalo kirkasti hänet,
ojensin käteni,
ja hän lahjoitti salaisen sormuksen,
jotta varjeltuisin rakkaudelta.
Ja hän nimesi neljä paikkaa,
missä jälleen kohtaisimme:
meri, poukama, majakantorni
ja - tärkein kaikista - koiruoho...
Niin kuin elämä alkoi, päättyköön.
Olen puhunut kaiken minkä tiedän. Amen.

1916 Sevastopol

En pidä ihmisistä, joiden teksti mesessä vilisee hymiöitä ja muita härpäkkeitä niin, ettei siitä meinaa saada selvää. Lopettakaa se! Kirjottakaa normaalisti!

Koti-idylliä

Pikkusisko ja pikkuveli lähtivät juuri koteihinsa. Istun hämärässä olohuoneessa läppäri sylissä, taustalla soi leppoisia etelä-amerikkalaisia rytmejä. Lasissa on halpaa chileläistä valkoviiniä. Ikkunasta näkyy syksyisen auringonlaskun värjäämää taivasta ja koirat nukkuu jaloissa. Iso musta ja pieni ruskea vierekkäin identtisissä asennoissa, molemmat vasemmalla kyljellään pää etujalkojen päällä ja häntä samassa kulmassa. Katsoikohan pienempi isommalta mallia? Nyt iso koira huokaa ja painaa päänsä lämmittämään varpaitani, pikku koira vastaa unissaan "öm, öm..."

Kaikki on hyvin, paitsi etten osaa valita viinejä.

Koiria

En ole tänään juuri ajatellut mitään muuta. Olo ehkä muistuttaa etäisesti pikkulasten äitiä, sillä erotuksella että kumpikaan näistä huollettavista ei erityisemmin kilju. Mitä nyt pentu sylissään ollessaan ja tylsistyessään vinisee "Piip, iip, iih, mööh, möh, hmph...". Ja vanhempi koira on mustasukkainen tai huolestunut omasta asemastaan ja haluaisi koko ajan kiivetä syliin, mitä se ei juuri harrastanut aikaisemmin. Pienten lasten äidin elämää tämä muistuttaa sillä tavalla, että mekin nukutaan muutaman tunnin pätkissä ja minä ainakin olen ihan tokkurassa sen takia. Koirat sen sijaan vaikuttaa tyytyväisiltä tähän rytmiin. Pitää ennen pimeää mennä niiden kanssa hortoilemaan metsään, että nukkuisivat sitten yön kunnolla. Nyt vielä olen antanut itselleni luvan ulkoiluttaa niitä yhtä aikaa, vaikka pian täytyy ruveta huolehtimaan siitä, että molemmille riittää omaa aikaa. Pennusta saattaa muuten tulla koiran koira, eikä sitä silloin enempiä kiinnosta minun tekemiseni.

Kunhan tästä tokenen, alan taas ajatella ihmisjuttuja. Ei tästä ole kokonaan tulossa koirablogi...

Kotona taas

Nyt on uusi koira kotona, ja hyvin tuntuu rauhoittuneen nukkumaan. Laivamatkakin meni hyvin, pikkukoira oli reipas ja rauhallinen, eikä ihmetellyt oikein mitään. Iltapäivällä jätin sen kantokopassaan info-pisteeseen kun menin tax freehen ostamaan viinaksia. Kahden minuutin päästä kuulutettiin: "Henkilö, joka jätti koiranpennun infoon, ilmoittautukaa välittömästi info-pisteeseen!" Pentu oli alkanut kiljua eikä miehet saaneet sitä hiljaiseksi. Hiljeni kuitenkin heti kun koppa nostettiin ilmaan.

Nyt koirat nukkuu näennäisen sulassa sovussa keittiönpöydän alla. Vanhempi koira ei hirveäst nauti pikkupentujen seurasta, mutta näköjään on niin mustasukkainen huomiosta, että sietää sen epämukavuuden kunhan saa olla lähellä.