Tässä vaiheessa viittaan noihin PMMP:n biisin sanoihin: "Oletko jo tottunut kuoreen - sinua ei tunnista sieltä". Parisuhdedynamiikka on kummallinen asia. Ihan niin kuin ainoa tapa olla suhteessa olisi jatkuva julma valtataistelu. Ihan niin kuin kaksi ihmistä, joiden olisi tarkoitus rakastaa toisiaan, muuttuisivatkin aina toistensa seurassa sisäänpäin kääntyneiksi manipuloiviksi psykopaateiksi, joiden ainoa päämäärä on omista oikeuksistaan kiinni pitäminen toisen kustannuksella. Se kierre vain ruokkii itseään, jos jompi kumpi ei ymmärrä sitä katkaista. Harvoin rakastuminen tuo ihmisessä esille niitä parhaita luonteenpiirteitä ("OLKAA YKSIN JA JUOSKAA KARKUUN - RAKKAUS MURSKAA JA RAKKAUS TURTUU!"). Molemminpuolinen vilpittömyys ja nöyryys on harvinaista niin sodassa kuin rakkaudessakin. Vaikka onhan niitä onnistuneitakin parisuhteita, joissa yhdessä ollaan vahvempia ja parempia ihmisiä kuin yksin. Totta kai jokaisella on joskus huonoja päiviä ja joskus on heikko ja vihainen ja kaipaa tukea, mutta hyviin tapoihin kuuluu, ettei sitä kaikkea kaadeta toisen niskaan.
En tiedä pitääkö paikkaansa, että "harvoin rakastuminen tuo ihmisessä esille niitä parhaita luonteenpiirteitä", mutta noin muuten tässäkin suhteessa aikanaan tuo valtataistelu tuli tutuksi. En muistellut tuota kirjoitusta silloin, mutta näin jälkikäteen sanoisin että tilanteen kehittyminen liittyi kulisseihin, puhumattomuuteen ja juuri siihen, että sattui huonoja päiviä ja heikkoutta liian moneksi päiväksi peräkkäin. Toisen pahaa oloa lievittääkseen sitä tuli venyttyä hiljaa, ja kun sitten tulikin se päivä, jolloin olisi tarvinnut tai ainakin toivonut enemmän takaisin, eikä toinen ollutkaan sen valmiimpi, joutui pettymään ja joko kohtaamaan ongelman, tai jatkamaan venymistä. Ja koska oli jo jonkin aikaa venynyt, niin olisihan se ollut hölmöä alkaa siinä vaiheessa riitelemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti