Tiedättekö, miten joskus veret seisauttavan silmänräpäyksen ajan luulee näkevänsä maailman selvemmin? Sen, miten pienestä kaikki on kiinni, miten asiat ja ihmiskohtalot liittyvät toisiinsa...
Pääsiäisen aikoihin tuli telkkarista sota-ajasta kertovia dokumentteja, mm. Elisenvaaran pommituksista. Katselin mustavalkoisia filminpätkiä, joissa evakot lähtivät kodeistaan, joissa junat kuljettivat siviilejä ja sotilaita paikasta A paikkaan B, joissa lentokoneet lensivät muodostelmissa ja sitten näytettiin tuhoutunutta asemaa ja listaa iskussa kuolleista. Lista oli pitkä. Dokumentti oli minusta ihan hyvä, sellainen koskettava muttei mitenkään erikoinen. Katsoin kuitenkin, samalla tavalla kuin dokumenttejä nyt katsotaan: kiinnostuneena mutta en kovin eläytyen.
Kävin äidin kanssa tässä joku aika sitten tervehtimässä ukkini veljeä (eli siis isäni setää). Hän alkoi (niin kuin aina) kertoa sodasta ja jonkun kylän piirityksestä (Grim, Krim..?) ja siitä miten hän ei vieläkään ymmärrä miten selvisi hengissä, kun niin moni kaatui aivan hänen vierestään. Saikin siitä sitten jonkun kunniaristin tai jonkun, en millään muista sitäkään tarkemmin. Puheeksi tuli myös ne pääsiäisen dokumentit, ja äiti sanoi ihan ohimennen äitinsä, siis minun mummini olleen siinä junassa, joka tuli viimeisenä Elisenvaaran asemalle ennen pommituksen alkamista. Mummini oli silloin kolmetoistavuotias, ja matkusti äitinsä kanssa. Juna oli hänen mukaansa ollut myöhässä seistyään jollain aikaisemmalla asemalla monta tuntia, ehkä yön ylikin. Mummin mielestä heidän junansa saapuminen asemalle laukaisi hyökkäyksen - hän uskoo venäläisten luulleen sitä joukkojenkuljetusjunaksi, vaikka siellä oli pelkkiä siviilejä (sotilaskuljetukset kuitenkin tulivat eri suunnasta kuin evakkojunat, joten tästä en olisi niinkään varma). Muistin samantien - se oli se veret pysäyttävä hetki - mummini joskus vuosia sitten kertoneen, miten evakkomatkan aikana heidän oli pitänyt lähteä junasta ja juosta koivumetsään ilmahyökkäystä pakoon. Ja miten kauhuissaan hän oli ollut. Ja miten taivaalta satoi metallia. Olin kuvitellut sen olleen ihan arkipäivää evakkojunien kanssa, että vähän väliä pysähdytään ja juostaan metsään... Mutta Elisenvaaran rautatieaseman pommitus oli kuitenkin Suomen tuhoisin yksittäinen ilmapommitus. Noin tuhannesta asemalla olleesta ihmisestä kuoli ainakin 134, tarkkaa lukua ei varmaankaan koskaan saada selville. Haavoittuneita suurin piirtein saman verran. Ja koko isku kesti vain vartin. Venäläisiä koneita oli kolme laivuetta, kolme pommitusaaltoa. Ilmatorjuntaa ei juuri ollut. Eivätkä junissa olleet ihmiset päässeet juuri ratapihaa kauemmas.
Pääsiäisen aikoihin tuli telkkarista sota-ajasta kertovia dokumentteja, mm. Elisenvaaran pommituksista. Katselin mustavalkoisia filminpätkiä, joissa evakot lähtivät kodeistaan, joissa junat kuljettivat siviilejä ja sotilaita paikasta A paikkaan B, joissa lentokoneet lensivät muodostelmissa ja sitten näytettiin tuhoutunutta asemaa ja listaa iskussa kuolleista. Lista oli pitkä. Dokumentti oli minusta ihan hyvä, sellainen koskettava muttei mitenkään erikoinen. Katsoin kuitenkin, samalla tavalla kuin dokumenttejä nyt katsotaan: kiinnostuneena mutta en kovin eläytyen.
Kävin äidin kanssa tässä joku aika sitten tervehtimässä ukkini veljeä (eli siis isäni setää). Hän alkoi (niin kuin aina) kertoa sodasta ja jonkun kylän piirityksestä (Grim, Krim..?) ja siitä miten hän ei vieläkään ymmärrä miten selvisi hengissä, kun niin moni kaatui aivan hänen vierestään. Saikin siitä sitten jonkun kunniaristin tai jonkun, en millään muista sitäkään tarkemmin. Puheeksi tuli myös ne pääsiäisen dokumentit, ja äiti sanoi ihan ohimennen äitinsä, siis minun mummini olleen siinä junassa, joka tuli viimeisenä Elisenvaaran asemalle ennen pommituksen alkamista. Mummini oli silloin kolmetoistavuotias, ja matkusti äitinsä kanssa. Juna oli hänen mukaansa ollut myöhässä seistyään jollain aikaisemmalla asemalla monta tuntia, ehkä yön ylikin. Mummin mielestä heidän junansa saapuminen asemalle laukaisi hyökkäyksen - hän uskoo venäläisten luulleen sitä joukkojenkuljetusjunaksi, vaikka siellä oli pelkkiä siviilejä (sotilaskuljetukset kuitenkin tulivat eri suunnasta kuin evakkojunat, joten tästä en olisi niinkään varma). Muistin samantien - se oli se veret pysäyttävä hetki - mummini joskus vuosia sitten kertoneen, miten evakkomatkan aikana heidän oli pitänyt lähteä junasta ja juosta koivumetsään ilmahyökkäystä pakoon. Ja miten kauhuissaan hän oli ollut. Ja miten taivaalta satoi metallia. Olin kuvitellut sen olleen ihan arkipäivää evakkojunien kanssa, että vähän väliä pysähdytään ja juostaan metsään... Mutta Elisenvaaran rautatieaseman pommitus oli kuitenkin Suomen tuhoisin yksittäinen ilmapommitus. Noin tuhannesta asemalla olleesta ihmisestä kuoli ainakin 134, tarkkaa lukua ei varmaankaan koskaan saada selville. Haavoittuneita suurin piirtein saman verran. Ja koko isku kesti vain vartin. Venäläisiä koneita oli kolme laivuetta, kolme pommitusaaltoa. Ilmatorjuntaa ei juuri ollut. Eivätkä junissa olleet ihmiset päässeet juuri ratapihaa kauemmas.
Samana päivänä, 20.6. 1944, Suomi menetti Viipurin. Ja ukkini veli kertoi, miten oli ollut kello 16:45 Viipurin edustalla veneessä ja nähnyt kun Suomen lippu laskettiin ja Neuvostoliiton lippu nostettiin tilalle.
Kyllä meni kylmät väreet selkää pitkin kun tajusin, miten erilaista kaikki voisi nyt olla. Ukkini veli ei kuollut sodassa, kuten ei myöskään ukkini, eikä toinen mummini, joka oli lotta. Mummini ei kuollut Elisenvaaralla, eikä jäänyt orvoksi, ei "edes" loukkaantunut. Jos heidän junansa olisi ollut ajoissa, he olisivat ehkä selvinneet siitä läpi ennen pommituksen alkamista. Joka tapauksessa kaikki he selvisivät. Ja minä synnyin aika tarkkaan 41 vuotta myöhemmin. Ja niin sitä vaan ottaa elämänsä niin itsestään selvänä, että vuonna 2006 katsoo televisiosta dokumenttia siitä mitä omat sukulaiset ovat kokeneet, tietämättä ja uskomatta, että se liittyisi jotenkin myös minuun. Ja miten hyvä on joskus kokea tällaisia hetkiä, mutta onneksi niitä ei kovin usein tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti