Tämän yön soundtrack superkuun kunniaksi

Radiohead - Sail to the moon


I sucked the moon
I spoke too soon
And how much did it cost
I was dropped from
The moonbeam
And sailed on shooting stars

Maybe you'll
Be president
But know right from wrong
Or in the flood
You'll build an Ark

And sail us to the moon
Sail us to the moon
Sail us to the moon
Sail us to the moon

Hail to the thief on ainoa Radioheadin levy jota voin kuunnella, ja sitä voisinkin sitten kuunnella vaikka koko ajan. Ja niin, ensin ei nukuttanut ennen kahta, ja sitten kun nukahdin niin puhelin soi tunti sitten.

Tyhjää

Mies on taas reissussa. Öisin on vähän ikävä. Päivisin oikeastaan ei. Viime aikoina mies on ollut niin kiireinen, että ei päivisaikaan tavallisestikaan paljon nähdä. Selviän näistä arkihommista ihan itsekseni kyllä, kiristämisvaraakin olisi. Yritän välillä auttaa miestä hänen hommissaan sen minkä voin, laitan lapsen nukkumaan ja koitan imuroida silloin kun mies ei ole kotona. Mutta se vähän kieltämättä rassaa, että ei ole sitä kuuluisaa yhteistä aikaa, ei meillä kahdestaan eikä edes perheenä. Mitä se yhteinen aika sitten olisikin, en tiedä edes. Jos jotain joskus, niin mies on väsynyt ja kaikki ylimääräinen ohjelma häiritsee muita aikatauluja. Joku ravintolalahjakorttikin olisi käyttämättä, mutta jos edes kotona pääsisi saman pöydän ääreen. Ehkä siitä yhdessä vietetystä ajasta ihan vaan kotonakin jotain jäisi käteen vaikka hitaasti viriävien keskustelujen muodossa. Nyt on aina joko tietokone tai puhelin tai telkkari päällä, ei edes mikään leffa tai musiikki, joissa sentään olisi joku sosiaalinen ulottuvuus mahdollinen.

Kumpikaan meistä ei haluaisi tätä, mutta miksi ne - nämä - koneet aina aukeaa. Mies sanoo että sillä saa pään nollattua, ja minä varmaankin vain sitten väistelen lattian moppausta netissä, kuvitellen että tässä vietän sitä laatuaikaa, vaikka oikeasti se vain passivoi.

Ja miksi sitä on niin helppo sitten kuitenkin olla kotonakin vaan niin, ettei oikeastaan sano mitään, helposti ei edes katso silmiin. Mies sanoi ennen lähtöä sovittelevasti, että hän on nyt ollut kireä ja aivan lukossa töittensä kanssa. Minä vastasin että tiedän, ei se mitään. Tämähän on vain väliaikaista. Jotain muuta olisi pitänyt sanoa tai tehdä, mutta jäi sanomatta ja tekemättä.

Jaa niin, ei ole tarkoitus valittaa. Kuten sanoin minulla on tässä vielä kiristämisen varaa, en ole lopussa. Blogiin puran nyt vain tätä ikävintä osuutta. Mieskin on onnistunut enimmäkseen pitämään ahdistuksensa itsellään, purkaa sen sitten ehkä lenkille, mikä on jo iso asia. Juuri mistään ei riidellä, sinänsä kaikki on hyvin ja ymmärränhän minä tämän tilanteen ja sen väliaikaisuuden. Toivon että tämä rutistus nyt oikeasti materialisoituisi helpompana elämänä jo loppuvuodesta.

24/7

Kun lapsi meni päivähoitoon, valittelin toisaalla miten nyt tuntuu kuin elettäisiin pelkästään sitä hoidossa käymistä varten. Että koko ajan oltaisiin joko valmistautumassa lapsen hoitopäivään, menossa hoitoon, tulossa hoidosta tai nukkumassa. Nukkuminenkin oikeastaan kuuluu siihen valmistautumiseen, koska itse kunkin pitää nukkua sopiva määrä tunteja sopivaan aikaan, jotta seuraavana päivänä hoitoon suoriutuminen on realististen vaihtoehtojen joukossa. Aamulla herätään minuuttiaikatauluun, että ehditään hoitoon, iltapäivällä hoitopäivän jälkeen käydään kaupassa ja tehdään ruokaa ja pestään vaatteita ja syödään iltapuuroa ja käydään iltapesulla ja pannaan lapsi nukkumaan ja katsotaan säätiedotusta ja etsitään seuraavalle päivälle sopivat vaatteet ja pakataan hoitolaukku, jotta lapsi saadaan aamulla hoitoon ajoissa. Koko ajan eletään sen mukaan, että lapsi pärjää sen päivän siellä hoidossa. Itse ei välttämättä moneen päivään käy lapsen kanssa pihalla, silti täytyy yrittää valita vaatteita ja pakata hoitolaukku niin, että lapselta ei puutu päivän aikana aurinkolaseja tai villasukkia, että kaikki vaatteet on puhtaina ja kuivina ja ennen kaikkea mahtuvat päälle. Missä vaiheessa se elämä oikein tapahtuu.

Sittemmin olen ymmärtänyt, että sitähän tämä elämä laajemminkin on. Ei lapsen hoitoon viemistä tietenkään, mutta enimmäkseen tehdään asioita, joilla päästään seuraavaan päivään tekemään uudestaan asioita, joilla päästään taas seuraavaan päivään jne.. Enimmän aikaa tekee asioita, joita ei välttämättä niin hirveästi haluaisi tehdä. Jos joskus huomaa tekevänsä ei-mitään tai jotakin hyödytöntä, mitä erityisen kovasti haluaa juuri sillä hetkellä tehdä, niin se on bonusta ja sitä ei kuulukaan kestää kuin joitakin minuutteja. Ehkä aikuista on hyväksyä tämä asianlaita. Että elämänlaatua ei mittaa se paljonko on vapaa-aikaa, laatuaikaa, omaa aikaa. Vaan elämä on tätä pyörittämistä, vuorokausi toisensa jälkeen, ja luultavasti aika monta vuotta, ehkä loppuun asti. Elämää ylläpitävät huoltotoimet on vain tapa olla, ei jotain jota tehdään että päästään olemaan. Elämä on sitä ja siinä ohessa toki myös niitä pienempiä ohikiitäviä hetkiä, jotka pitäisi muistaa.

Onnellista tässä rutiinien toistamisessa on että ensinnäkin pääsee siihen seuraavaan päivään hengissä, eihän sekään ole itsestäänselvyys. Toisekseen monilla muilla ihmisillä maailmassa elämä on yhtälailla pyörittämistä päivästä toiseen, mutta paljon ikävämmissä ja epävarmemmissa olosuhteissa. Itsellä on kuitenkin niitä töitä, joita tehdä, on perhe, jonka kanssa elää ja olla, ja on säänkestävä koti, jossa asua. On hoitopaikka lapselle, on ruokakauppa kotimatkan varrella ja kotona jääkaappi, pesukoneet ja liesi, autokin on, on goretexiä ja hepa-suodatinta ja keraamisia kattiloita. Voiko tässä oikeastaan mistään kotitöistä puhuakaan, ei ainakaan raskaista ja itseä varten niitä vähiäkin kuitenkin tekee. On myös sen verran rahaa, että voi käydä ostamassa vaikka sen välikausihaalarin lapselle, jos tuntuu että sellaista nyt tarvitaan. On kivannäköisiä säilytyslaatikoita, joihin voi viikata pieneksi jääneitä vaatteita ja aikanaan kantaa ne vaikka kirpparille. Ei ole edes mitään erityisiä sairauksia hidastamassa, ja jos joskus sattuu flunssa iskemään, voi jäädä kotiin ja ottaa ibuprofeenia. Kaapissa on kauniita kahvikuppeja joista juoda kahvia oikeastaan milloin tahansa sattuu huvittamaan. On pehmeä sänky ja yhteensopivia lakanoita. Jos haluaa niin voi vaihtaa puhtaat lakanat vaikka kaksi kertaa viikossa. Saunakin on, ja piha, johon paistaa aurinko. Jos nyt ei materiasta sitä elämänlaadun avainta etsikään, niin kyllähän hyvät ratkaisut helpottaa arkea huomattavasti, huomaamattakin tosin. Ja jos on vielä saanut vähän valita omaa silmää miellyttäviä asioita ympärilleen, niin arkirutiinit tuntuu kevyemmiltä. Silloin on helpompaa myös huolehtia siitä, että ne kivat asiat pysyvät kunnossa, mistä taas päästään siihen kotitöiden tekemiseen.

Rutiinien toistamisen toinen hienous on siinä, että ne tuppaa tulemaan helpommiksi sitä mukaa mitä enemmän niitä tekee. Palkitsevammiksikin. Kääntöpuoli on se, että jos ei tee, niin aloittaminen on raskainta ja välttely palkitsevinta.Välillä voi joitain asioita jättää tekemättäkin kyllä. Ei siihen maailma kaadu, mutta harva näistä rutiineista sitten kuitenkaan on niin raskaita, etteikö niitä kannattaisi vaan hoitaa pois alta. Yleensä viivyttely on sama asia kuin rahanmeno, ja vaikka siitäkin selviää, niin onhan se kivempi olla reipas, jotta pyörä pysyy pyörimässä, ja säästää samalla rahaa, jolla saa sitten joitakin hyviä asioita elämään. Vaikka kesäkukkia. Tosin se kesäkukkienkin hankkiminen tarkoittaa taas yhtä hommaa lisää, niitähän pitää hoitaa ja kastella ja tarkkailla. Jos ostaisikin sellaisia, jotka pärjäisi omillaan?

Nyt pitää mennä nukkumaan, herätys on kuudelta. Paitsi että olen unohtanut pestä huomiset vaatteet ja koiratkin pitää vielä ulkoiluttaa.

Maalarinvalkoista

Meillä on tällainen kiva, uusi talo. On asuttu tässä nyt vuosi. Sisällä kaikki seinät on valkoisia, ja muodin mukaisesti vastapainona on tietenkin mustaa ja harmaata, niin kuin varmaan kaikissa uusissa asunnoissa tällä vuosikymmenellä. Aika kolkko tunnelma niistä tietenkin tietenkin tulee, tai ainakin tuli silloin kun uutuuttaan kiiltelivät.

Nyt kun täällä on jo jonkun aikaa asuttu ja eletty, alkaa kaikenlaiset alkuperäiset tunnelmat ja suunnitelmatkin unohtua. Tavarat on aikanaan kannettu sisään, väliaikaisia ratkaisuja on tehty ja nehän sitten tietenkin on enimmäkseen jääneet. Sisustus on funktionaalista ja tarpeen sanelemaa. Sitten on tietysti tämä iänikuinen sotku, joka aina palaa samanlaisena takaisin kaikesta siivoamisesta huolimatta. Tavaraa kertyy nurkkiin ja pöydille, lattiallekin näköjään.

Nyt en enää näe tätä asuntoa samalla tavalla kuin silloin kun tähän muutettiin. On kivoja näkymiä, jotka huomaan, sitten on sellaisia unohdettuja nurkkia, paljaita tai täyteen ahdettuja, joihin en edes enää katso. Ne kivatkin näkymät on silti keskeneräisiä, verhoja puuttuu ja tauluja ei ole ainakaan oikeilla paikoillaan. En tiedä onko ne valkoiset seinät yhä kolkot, on kai ne kun ei niille ole paljon mitään tehty, mutten silti niitä näe enää samalla tavalla. Tumma takka on hävinnyt ahdistamasta keskeltä olohuonetta johonkin, minne lie. Samaan paikkaan varmaan mihin ripustamattomat pyyhekoukut ja vessapaperirullatelineetkin.

Meillä on onneksi jonkin verran vanhoja esineitä. No, toki useimmat esineet meillä on nimenomaan käytettyjä, mutta on joitain ihan oikeasti vanhoja ja oikeasti patinoituneitakin. On mummojen tekemiä räsymattoja ja ryijyjäkin on, ne on taas muotia kuulemma. Näistä vanhoista tavaroista tulee omanlaisensa tunnelma. Uusista asioista, kuten tauluteeveestä, huurretuista lasiovista ja valkoisesta melamiinista taas sitten omanlaisensa.

Sisustusinspiraatiota tulee aina pienissä erissä sitä mukaa, kun hetken koti pysyy siistinä. Nyt en jaksa, olen ollut flunssassa ja kaikenlaista kiirettä on ollut. Jos sitä nyt pyykkikasat viikkaisi pois ja veisi nurkista pyörimästä kierrätäyspaperit, pahvit, tölkit ja tyhjät pullot. Mutta jospa jo sitten ensi viikonloppuna jaksaisi jotain suurempaa raivausta tehdä ja pestä vaikka ikkunat. Sitten voisikin ihmetellä sitä verhojen puutetta ja miettiä mihin niitä muutamia vielä paikkaansa odottavia tauluja laittaisi.

Ja ehkä pääsiäisvitsatkin jo joutavat mennä... Ja jouluvalot...



 

Ilmaisusta

En tiedä onko tämä fiksua, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos kerran kirjoitan blogia, niin en voi olla kirjoittamatta myös tästä parisuhteesta ja sitä myöten myös miehestä. Varmaankin kirjoitan tässä ajan kuluessa enemmän niistä asioista, jotka jollain tasolla tökkii, jokaisessa suhteessahan sellaisia on, mutta toivottavasti en tule luoneeksi liian negatiivista kuvaa. Koitan olla rehellinen ja käsitellä näitä asioita ei valitusmielessä, vaan löytääkseni jotain, jos ei ratkaisua niin erilaista näkökulmaa. En tiedä oikeuttaako se silti tällaista minun mielestäni kyseenalaista toimintaa toisen selän takana. Jos koitan kuitenkin rajata ulkopuolelle sellaiset häntä koskevat asiat, jotka miestä luultavasti loukkaisivat. On ihan mahdollista sitä paitsi, näin tarkemmin ajatellen, että mies sattuu jonkin linkin kautta tänne osumaan. En vain osaa kirjoittaa kovin yleisesti nyt parisuhteista tai muusta, kun kerran minulla nyt on tämä SUHE tässä reaalielämässä.

Olen miettinyt lisää myös sitä, miksi minä tulen taas tänne blogiin kirjoittamaan asioista, miksen juttele näistä kaikenmaailman hajatuksista juuri tämän mieheni kanssa. Se johtuu varmaankin siitä, että blogin kanssa voi keskustella eri asioista kuin miehen kanssa, ja ihan millä tavalla itse haluaa. Meidän keskustelut ajankohtaisista aiheista menee kotona yleensä niin, että minä kysyn jotain, mies luennoi (hitaasti, mahdollisesti aloittaa ajankohtaisen asian käsittelyn noin vuodesta 1912) ja minä kuuntelen, enkä osaa oikein sanoa mitään siihen, paitsi ehkä kysyä jotain lisäkysymyksiä, koska oma mielipiteeni on siinä vaiheessa edelleen niin hajanainen. Ei se oikein ole keskustelua, se on vähän sama asia kuin jos haluaisin jonkun asian selvittää, voisin googlettaa tai sitten kysyä mieheltä.

Toki meillä on vähän toisenkin tyyppisiä keskusteluja, mutta en muista että olisi mitään erityisiä syvällisempiä yhteisiä pohdiskeluj, tai jotain sellaista mitä voisin kuvitella kaipaavani. Tekstin kirjoittaminen on tietenkin erilaista kuin keskustelu. Jos tänne pystynkin suht selkeästi ajatuksiani ilmaisemaan (ja nehän toki myös järjestyvät sitä mukaa kun niitä kirjoittaa),  ei se tarkoita että osaisin samalla tavalla kommunikoida kasvotusten. Olenkin miettinyt, millaista olisi jos minun pitäisi olla tällä tavalla aktiivisessa, ajattelevassa roolissa kotonakin. Jos kotona olisi joku, joka En ehkä jaksaisi. Nyt voin ainakin olla miehen kanssa keskustellessa juuri niin tyhmä ja passiivinen kuin sattuu huvittamaan. Toki joissain asioissa voin taas sitten ottaa kantaa, mutta silloin minun taas pitäisi tietää mistä puhun...

Jos olisin alun alkaenkin kertonut hänelle tästä blogista, meillä varmaan olisi vähän erilainen keskustelusuhde, jos niin voi sanoa. Kumpikin meistä varmaankin kirjoittaa (ja lukee) selkeämmin kuin puhuu (tai kuuntelee). Mutta nyt tuntuu, että se on myöhäistä. Ehkä pitäisi perustaa ihan uusi blogi sitä varten.

INDIE FOLK

Huomasinpa Spotifyssa sellaisenkin toiminnon, kuin RELATED ARTISTS... Kauanpa siinä kestikin.

Toinen hakua helpottava asia on ottaa selvää (-> englannin kielinen wikipedia) millaista musiikkia kuuntelee, haa. Onneksi siellä on kivasti kaikki bändit saatu lokeroitua, niin että jos haluan jonkin tietyn bändin tyyppistä muusiikkia, voin sieltä sen bändin sivulta pienestä laatikosta lukea että INDIE FOLK. Sitten voin näpytellä saman Spotifyihin, tai jopa klikata genre-linkkiä Wikipediassa ja katsoa suoraan jonkun asiaankuuluvan indiefolk-artistin nimen.

Tai sitten voin sinne hakuun kirjoittaa vaan jonkun vähän-sinne-päin sanan, kuten AFRICA. Vähän aikaa ainakin lapsi suostuu kuuntelemaan afrikkalaisia rytmejä muumilaulujen sijaan. Ja tanssii silmät kiinni kädet sivuilla pyörien.

Selvästikin olen nyt yksinäinen.

Ja siksi kaivoin nämä SY:n tunnukset pitkästä aikaa esille. En tiedä vieläkään silti että mitä minä täältä etsin. Tai miksi minä kuuntelen vain niitä vanhoja lempibiisejäni. Blogi ja se musiikki muistuttaa ajasta ennen tätä kaikkea mitä minulla nyt on, mutta mitä minä sieltä ajasta haluan. Välillä kuvittelen palaavani ajassa taaksepäin ja huvittelen keksimällä mitä olisi voinut tapahtua toisin ja missä nyt olisin. Blogiin palaamalla ehkä palaan viitisen vuotta taakse päin, ja kuvittelen tänne kirjoittaessani, että mitä jos olisin vain pysynyt siellä ja jatkanut samalla tavalla. Pelkään vähän, että ajattelen että okei, tämä on nyt nähty, rewind ja toinen leffa pyörimään.

Ensin ei tapahtunut mitään. Sitten tapahtui paljon asioita lyhyessä ajassa, turhan kiireestikin, oli myös erinäisiä kriisejä, jos niin voi sanoa. Nytkin on edelleen se tyypillinen iänikuinen pikkulapsiperheen talous- ja kotityö- ja ajankäyttö- ja janiinedelleenkriisi päällä, mutta mielestäni meillä on silti kaikki ihan hyvin. Ei ole mitään syytä miksei me ihan tässä kohta alettaisi päästä täältä älyttömästä tuloluokasta taloudellisesti ihan kivasti toimeentulevaan luokkaan. Toisaalta on tullut totuttua rahattomuuteen, joten kaikki ylimääräinen olisi luksusta. Tuntuu myös, että ei meiltä mitään oikeasti puutu nytkään. Meillä on talo ja on piha. Autokin on, ja ne koirat. Ystäviä ja sukulaisia. Meillä on ihana lapsi, joka näyttäisi toistaiseksi välttyneen saamasta mitään vanhempiensa huonoja ominaisuuksia. Parisuhteessa on ollut alusta asti vähän outoa tuttuutta, joka on toki hyvä sikäli että kotona ja yhdessä on helppo olla. On myös pieniä viitteitä siitä, että aiemmista vaikeammista vaiheista olisi vähän opittu jotain.

Tässä vaiheessa silti uhkaa elämän piiri vähän liiaksi supistua. En tiedä enää olenko muuta kuin joku joka siivoaa. Päivät pyörivät samaa rataa, koko ajan täytyy kylläkin ponnistella, että pysyy niiden pienten arkisten asioiden edellä, mutta ei se ole sitten lopulta niin raskasta, kun asennoituu oikein, eikä kuvittele että elämä on jotain muuta. Aiemmassa elämässä oli aikaa loputtomasti, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Kyllä minä varmaan tarvitsin tämän oman perheen tuoman loikan eteenpäin, en ehkä olisi siitä oman itseni ympärillä pyörivästä ajasta päässyt ikinä muuten pois. En olisi yhtäkkiä vain ruvennut proaktiiviseksi.

Kyllä minä silti välillä mietin, että mitä jos tätä ei olisi. En voi sanoa että katuisin mitään. Enkä halua mistään tästä luopua, enkä varsinkaan aiheuttaa lapselle tuskaa, mutta silti mietin että mitä jos. Tunnen syyllisyyttä siitä, että haaveilen joistain pinnallisista itsekkäistä asioista, joita perheettömänä voisin periaatteessa tehdä. Periaatteessa, tuskin tekisin tai olisin tehnyt ikinä. Tiedän ettei voi syödä ja säästää kakkua. Blogin aktiiviaikaan moni muu asia elämässäni oli aika huonosti. Nyt hyviä asioita on enemmän. Etenkin tuo lapsi on tuonut niin paljon iloa, naurua ja lämpöä elämään, että ei sitä oikein voi edes käsittää. Ja siinä hän nyt sitten on, toivottavasti lopun ikääni.

Ennen lapsen syntymää juttelimme siitä, että yhteinen lapsi sitoo vanhemmat yhteen loppuelämäksi, vaikka tulisi erokin. En tiedä ajattelinko silloin, että katsotaan nyt miten tässä käy. Toivottavasti ei käy niin, että huomataan liian pian, ettei olekaan lapsen lisäksi juuri muuta yhteistä. Kahdenkymmenen vuoden päästä ehkä se olisi ihan ok, mutta ei vielä. Vielä pahempaa olisi, jos toinen huomaisi että jonkun muun kanssa olisikin vähän enemmän yhteistä. Mutta kyllähän pitkissä parisuhteissa on ihan mahdollista, että ihastutaan. Ja ääritapauksessa onhan erokin ihan tavallista nykyisin. Jos niin huonoksi joskus pääsisi tilanne. Ei näytä nyt tokikaan siltä. Silti pelkään, etten ole tässä ihan täysillä mukana. Vaikka toisaalta tuntuu, että minähän tässä kaiken teen. No en tee, mutta oma napa on lähinnä, niin kai se on.

Ehkä on mahdollista hakea sieltä menneestä ajasta edes joitakin ajatuksia omasta itsestäni, joista voisin pitää kiinni ilman että se kampeaisi minua poispäin tästä nykyhetken todellisuudesta. En tiedä onko oikein kuvitella, että voisin täällä tai muualla kehittää itseäni johonkin suuntaan, ja tuoda sitä sitten uutena asiana reaalielämään ja parisuhteeseen. Keskustelut miehen kanssa on kuitenkin niin erilaisia. Johtuuko se minusta vai hänestä vai jostain alusta alkaen määrittyneistä rooleista. Meidän musiikkimaku on erilainen. Ehkä klassista voidaan kuunnella yhdessä, vaikka ei se kummallekaan ihan ominta ole. Toisaalta eikö joku musiikkimaku ja muutamat kiinnostuksen kohteet ole todella triviaaleja asioita. Meillä on paljon yhteistä, ja eroavaisuudet on myös mahdollisuuksia tai haasteita. Jos nyt tuntuukin, että ristiriita käytännön elämän ja oman itsen välillä on suuri, ei se välttämättä ikuisesti ole niin, vaan se voi johtua vain tästä rajoittavasta elämäntilanteesta. Elämänpiiri laajenee vielä uudelleen, ja silloin on varmaan ihan hyvä että on jotain omaa.

Töistä

Olen miettinyt että mitä se työmoraali oikein on. Ajatellaan, että suomalaiset on ahkeria, tunnollisia, huolellisia ja rehellisiä etenkin ansiotyössään. Työ ja työnlaatu otetaan vakavasti. Puhutaan luterilaisesta työmoraalista.

Jos tuo rehellisyyden unelma nyt onkin vähän turhan romanttinen mielikuva noin niin kuin kollektiivisesti jonkin maan kansalaisiin yleistettynä, niin silti yllättävän monta kertaa on tässä lyhyen ajan sisällä tullut vastaan tilanteita, joissa jossakin yksityisessä tai kunnallisessa palveluja tuottavassa yrityksessä on tehty työ järjestelmällisesti tosi, tosi huonosti. Osa asiakkaista ehkä ei ole välittänyt tai ovat hyväksyneet asian, mikä sinänsä on ihan se ja sama, mitä se muille sitten kuuluu, mutta osa ”uhreista” on myös sellaisia, etteivät pysty asiaan vaikuttamaan. Esimerkiksi lapsia, sairaita tai vanhuksia.

Mietin, että miksi samassa tilanteessa (samalla palkallakin) yksi tekee niin hyvin kuin pystyy, ja toinen sitten ilmeisesti joko ei kiinnitä huomiota, tai tietoisesti lintsaa sen minkä vaan voi. Onko niin että tilaisuus tekee varkaan, ensimmäistä valvotaan ja henkilökohtaista palautetta tulee, ja toisen työtä taas ei valvo kukaan. Kyllähän sitä itsekin vähän huolellisemmin tarkkailee liikenteessä ajonopeutta, kun tietää että sakot voi rapsahtaa. Niin tai kai nämä koskee palkkatyöläisen lisäksi myös yrittäjiä ja työnjohtoa, yksi painottaa ammattiylpeyttä ja hyvää työnjälkeä, toinen taas ehkä ei.

Huonosti työnsä tekevä ehkä tietää, että hän ei joudu henkilökohtaisesti vastuuseen laiminlyönnistä. Joku ehkä harmistuu ja joku toinen saa kuunnella valitukset, mutta kukaan ei tiedä että se oli juuri hän itse, jonka syytä ne valitukset on. Tai sitten toiseen suuntaan, ei ole ketään yhtä ihmistä, jota huonosti tehty työ henkilökohtaisesti haittaisi, joten kukaan ei ehkä välitä. (Ehkä jokainen lintsaa, jos uskoo että siitä ei ole kenellekään mitään haittaa eikä se tule ilmi. Sellainen lintsaaminen ei taida edes ole lintsaamista, vaan työn järkeistämistä, tai sen yritystä, riippuen realiteettien ja oman tietotaidon kohtaamisesta.)

Vai onko ero siinä, että jotkut valitukset ei oikeasti joitain ihmisiä hetkauta, ei edes potkujen mahdollisuus. Velvollisuudentuntoinen työntekijä ehkä pelkää ihan tosissaan, että joku suuttuu hänelle. Sillä ei sitten välttämättä ole väliä, onko se suuttuja pomo, asiakas, poliisi, perheenjäsen vai kaupan kassa, ja onko sillä suuttumisella muuta seurausta kuin se hetkellinen konflikti.

Mutta nuo tunnolliset työntekijät tuntuvat tekevät työnsä hyvin silloinkin, kun tietävät, että kukaan muu ei tiedä eikä näe mitä he tekevät. Ajatellaanko silloin, että on silti pieni mahdollisuus että huonosti tehty työ vielä tulee ilmi, vai mietitäänkö siinä sitä asiakasta, tai kuka se huonosti tehdystä työstä kärsivä ja hyvästä työnjäljestä nauttiva olento sitten onkin. Ehkä molempia. Vai jääkö se itse eloton objekti kummittelemaan mieleen, mikäli jonkin konkreettisen asian on tehnyt huolimattomasti, riippumatta siitä koskeeko se ketään ihmistä vai ei. Mistä se omantunnon kolkutus alkujaan tulee, lapsuudesta kai.

Eräs lähipiirini sairaanhoitajana sairaalasuunnittelussa mukana oleva (hyvin tunnollinen, burnoutin partaalla oleva) sanoo ajattelevansa LVI-piirustuksista potilashuoneiden ilmanvaihtoventtiilien paikkoja insinöörien jäljiltä tarkastaessaan aina sitä mummoa, joka kesäkuumalla siinä nimenomaisessa huoneessa sitten kärsii, jos ilmanvaihto on tehty huonosti. Toisaalta hän myös ajattelee, että sairaanhoitopiiri joutuu isolla rahalla korjaamaan suunnitteluvaiheen virheet jälkikäteen, mikäli hän antaa niiden (muiden, asiantuntijoiden tekemien) suunnitelmien lähteä huonolla tarkastuksella pöydältään, ja se raha taas pitää säästää jostain muualta, ja lopulta se on taas pois siltä mummolta, joka joutuu odottamaan hoitojonossa tai makaamaan käytäväpaikalla. Ehkä sairaanhoitajan koulutuksessa on aikanaan painotettu enemmän tuota vastuuta ihmisistä, kuin insinööreillä. Toisaalta ehkä alkujaankin vähemmän tunnollinen ihminen ei mielessään kehittele noin pitkiä syy-seuraus-suhteita, vaan huolehtii vain siitä pienestä lohkostaan ajatellen ennemmin että ”olen vain töissä täällä”.

Ehkä se tunnollisuus lähtee lapsuudesta ja sieltä syntyneestä auktoriteettien pelosta. Vai onko se empatia ja lähimmäisenrakkaus sittenkin suurempi tekijä. Jos voimakkaasti samaistuu asiakkaan tai hoidettavan tai kenen tahansa vieraankin ihmisen osaan, niin tuntee suurempaa tuskaa siitä tiedosta tai luulosta, että tämä ihminen kärsii. Myös se tieto, että asiakas on tyytyväinen, tuottaa voimakkaan palkitsevan tunteen.

Toisaalta on myös maine ja itsetunto. Maine on muiden ihmisten luomista mielikuvista kiinni. Mutta jos mielikuva itsestä on hyvä, tunnollinen työntekijä, sitä kontrolloi tekemisiään silloinkin kun ei ole ulkoista pakkoa, eikö niin?

Ps. 2012 (2), wuhuu!

Constellations stay the same

Niin. Kyllähän tämä alkaa jo olla aika surullista. 2008 (1), 2009 (0), 2010 (5) (ohhoh), 2011 (2)... Tästä tulisi sitten 2012 (1). Eikö olisi jo parempi antaa olla. Pitäisikö kirjoittaa loppumispostaus, että tämä blogi on nyt lopetettu, kiitos kaikille, vai voisiko vaan jatkaa tällä tavalla, passiivisella eutanasialla, mutta ei vain enää palaisi paikalle ensi keväänä elvyttämään.

Olen kotona hämärässä olohuoneessa, lapsi on nukkumassa ja koirat lojuu lattialla. Mies on taas viikon reissussa, kuten melkein joka kuussa, mutta ei siinä mitään, ihan mukavaa olla rauhassa. Kuuntelen vanhoja tuttuja biisejä Spotifyn kautta. Samankaltaisissa tunnelmissa olen ollut monesti ennenkin, joskus olen myös kirjoittanut blogiin samaan aikaan, kuten nyt.

Nyt ulkona on jo ihan pimeää. Voisin vielä käydä vähän sytyttelemässä tunnelmallisia valoja, ehkä kynttilöitäkin, ja hakemassa juomista tähän iltapalaksi. Vaikka oikein viinilasiin, vaikken edelleenkään juo viiniä. Voisin ottaa vichya. Pitäisikö ladata pesukoneet, viedä pikaisesti koirat ulos, käydä suihkussa ja mennä aikaisin nukkumaan? Pitäisi, nämä ehkä saisi hoidettua puolessa tunnissa. Jos yhdeltätoista on nukkumassa, eikö se ole ihan hyvin? Puoli tuntia vielä aikaa kirjoittaa.

Olin aika pitkään kuuntelematta musiikkia, kun ei ollut kunnollisia äänentoistovälineitä ja levytkin olen saanut aika hajalle. Olen säilyttänyt niitä lähinnä nostalgiasyistä, sikäli mikäli säilyttämiseksi voi sanoa sitä että nakkelee kalliit levyt kaapin perälle naarmuuntumaan. Sattumoisin mies tuli kuitenkin maininneeksi, että telkkarin kaiuttimet muuten saa läppäriin kiinni, ja kas, olen ruvennut kuuntelemaan musiikkia iltaisin Spotifyn kautta. En kyllä juurikaan mitään uutta, en löydä Spotifysta mitään mitä en osaa etsiä.

Tämän blogin nimi, Silkkaa Yksinkertaisuutta, tuli aikanaan sellaisen bändin kuin Kings of Conveniencen biisistä nimeltä Know-How. Kuuntelin sitä äsken, samalla kun taas kerran koitin muistella salasanoja Bloggeriin. En tykkää näistä Google-tileistä sun muista. Varmaan pitäisi olla näppärää löytää kaikki yhdestä paikasta, mutta en haluaisi, vaan haluaisin kaiken erikseen omissa lokeroissaan. Voi tulla yllätyksiä muuten.

No mutta, Know-How'n sanoitus alkaa näin:

Riding on this know-how.
Never been here before.
Peculiarly entrusted,
possibly that's all.
Is history recorded,
does someone have a tape?
Surely, I'm no pioneer,
constellations stay the same.

Minulle tulee tästä hauskasti mieleen tänne blogiin palaaminen, ainakin jos säkeet irrottaa asiayhteydestään. Eihän tätä unohda vaikka yrittäisi, toisaalta tuntuu taas ja näköjään joka vuosi siltä kuin olisin täällä ensimmäistä kertaa. Ja miksi taas olen täällä? Päiväkirjaan kirjoittamisen motiivina on jonkinlainen itsetutkiskelu. Päiväkirja on eri asia kuin blogi, blogi on peculiarly entrusted. Blogi voisi olla anonyymi, mutta tämähän ei ihan ole. Siksi tänne kirjoittaminen on vähän ristiriitaista. Kenen kanssa tässä keskustelen? Nouseeko blogiin kirjoittamisen motiiviksi se jännite, etten tiedä kuka tätä lukee. Tai tiedän, ettei varmaankaan ainakaan perheenjäsenet tai ystävät lue. Juttelenko tässä itselleni, vai kenelle? Kuka se minä on, joka täällä esiintyy? Ehkä meitä on monta. Niin ja onhan tämä myös joka tapauksessa oman historian kirjoittamista, täältä se löytyy, tai osa siitä. Aika monta vuotta joku minä on täällä käynyt. Constellations stay the same, siltikin.

Ja jatkuu:

Just a little bit of danger,
when intriguingly, our little secret,
trusts that you trust me.
'Cause no one will ever know,
that this was happening,
so tell me why you listen,
when nobody's talking.

What is there to know?
All this is what it is.
Oh... You and me alone,
sheer simplicity...

Vaaran momentti tulee siitä, että en ole tarkoittanut tätä lähipiirille luettavaksi. Mutta mistä näistä googletileistäkään ikinä tietää. Voihan olla, että olen johonkin mennyt kommentoimaan jotain kirjautuneena tälle tilille, ja linkki tänne blogiin nyt sitten loistaa siellä jossain tuntemattomassa osoitteessa iänkaikkisesti. Ja kuka vain voi sen huomata, ja sitten --- . Blogia en voisi kuitenkaan kirjoittaa, jos en luottaisi. Facebookissa näkyvää blogia kirjoittaisin aivan eri tavalla.

Nykyisin kun elämäni on vähemmän itsekeskeistä, onko minulla mitään kirjoitettavaa. Enhän minä voi täällä kirjoittaa muiden ihmisten (miehen) tekemisistä, kun eivät tästä tiedä eivätkä voi kommentoida. Mutta kai sitä saa olla jotain omaakin, vaikka olisikin parisuhteessa. Voinko kirjoittaa siitä parisuhteesta sitten. Jos kirjoitan täällä itsekseni, itselleni, niin eikö se silloin ole ihan hyvä ja oikein. Onko sillä väliä, kohtaako tämä reaalimaailmaa ikinä? Silti tuntuu että onhan tämä aika intiimiä, vaikka kirjoittaisin vain jotenkin yleisesti. Ei ole mitään syytä miksen voisi pitää blogia nimimerkillä. Jos joku oikeasta elämästä tuttu tähän joskus osuu, niin mitä sitten. Miksi toisaalta olen parisuhteessa, jossa en meinaa kertoa edes yhdestä blogista. Edes. Edes?

Miksi kirjoitan blogia, jos en aio kertoa siitä miehelle. Eikö pitäisi suuntautua parisuhdetta kohti eikä siitä poispäin, ja jakaa nämä asiat miehen kanssa. Nämä asiat, en tiedä mitkä nämä. Ei kai nyt kukaan ihan kaikkea viitsi jakaa. Ja eihän tämä ole poispäin suuntautumista, jos suuntaudun itseeni päin. On tässä kuitenkin se sosiaalinen elementti vahvasti mukana, vai liekö toiveajattelua. Voiko olla sosiaalisia elementtejä elämässä, vaikka pienessäkin roolissa, joista ei kerro puolisolleen. Eikö ole ihan älytöntä pohtia tällaista asiaa. Enhän minäkään hänen kaikkia tuttavuuksiaan tai some-käyttäytymistään tiedä. Mutten usko että hän toisaalta erityisesti mitään salaakaan. Ja missä tilanteissa olen ennen kirjoittanut blogiin. Onko blogiin kirjoittaminen minulle oikeasti hyväksi. Eikö olisi tärkeämpääkin tekemistä ihan riittämiin.

"So tell me why you listen, when nobody's talking", heh.

Vartti vielä aikaa. Etenen Spotifyssa käsikopelolla, koitan muistella mikä sen yhden bändin nimi olikaan ja jos en sitä muista, niin mitä siinä yhdessä niiden biisissä laulettiinkaan. Biisien nimiä en muista ikinä, koska en edes omien levyjen (omistamieni levyjen) takakansia ole juurikaan ikinä lukenut levyjä kuunnellessani, mutta jos muistan kertosäkeen, löytyy sanat googlaamalla ja sitten tiedänkin jo mikä se bändi taas olikaan. Röyksoppista pääsin Sigur Rosiin, mutta Hoppípolla kuulostaa tänään meteliltä.

Haen nyt sitä vichya, vähennän siihen käytetyn ajan blogiinkirjoittamisajasta. Löysin myös pähkinäsuklaata. Nyt soi Johnny Cashin One ja Hurt. Kuuntelen vielä ne ja sitten menen ulos. Näkyyköhän tähtiä.

Jos en kirjoita parisuhteesta täällä, niin missä muualla sitä voisin käsitellä. Ei sillä että mitään erityisen dramaattista prosessoitavaa olisi, mutta ainahan sitä jotain on. Kaikesta ei voi puhua miehen kanssa. Ehkä tänne voi ajatuksensa purkaa ikään kuin ystävälle, mutta vähän suodatettuna. On helpompi kerrata omia ajatuskulkuja, jos ne on kirjoittanut ylös. Oikeassa keskustelussa oikeiden ihmisten kanssa tulee sanottua ihan mitä sattuu. Keskustelen paremmin itseni kanssa, kuin muiden kanssa.

Huomaan, että blogiin kirjoittaminen on nyt helpompaa kuin tunti sitten. Hurt loppui. Suklaa alkaa loppua. Juomaa on vielä jäljellä. Esikatselu ja sitten postaan tämän. Aika loppuu, kohta pitäisi jo olla nukkumassa. Kiitos ja näkemiin taas, ehkä ensi kevääseen?

JK. Keksin yhden tavan löytää uutta musiikkia Spotifysta. Tähän loppuun sopisi joku rauhallinen biisi. Kirjoitin hakusanaksi quiet, ja nyt kuuntelen bändiä jonka nimi on This Will Destroy You ja jolla on juuri sopiva biisi nimeltä Quiet. Seuraavaksi varmaan menen Wikipediaan katsomaan mikä tämä bändi on, ja sitten en pääsekään nukkumaan.

JK2. Paitsi ei tämä ollutkaan ihan niin hiljainen. Äänekäs hiljaisuus ennemminkin.