Universaaleja asioita

Silkkaa Yksinkertaisuutta on näköjään haamupäivitellyt itseään Blogilistalla jo muutamana päivänä. En tiedä mistä se johtuu, voiko lista ottaa uudet kommentit päivityksinä...? Syvimmät pahoitteluni kuitenkin, jos olet moneen kertaan joutunut pahasti pettymään, kun et olekaan päässyt viihdyttämään itseäsi uskomattoman mielenkiintoisilla ja taitavasti kirjoitetuilla tarinoilla tapahtumarikkaasta elämästäni.

Tänään olin koiran kanssa nauttimassa kesästä (kyllä, nyt on kesä) metsässä, ja ajattelin siinä aurinkoa ottaessani kaikenlaisia ajatuksia. Useimmat koskivat koiria, kuten tavallista nykyään, ja yhtä moni ajatus ei edes ehtinyt alkaa ennen häviämistään, mutta oli siinä sivussa pari suhteellisen kunnollistakin ajatusta. En enää kyllä muista niistä kunnollisista ajatuksista yhtäkään.

Viikonlopun yövuorojen jälkeen vuorokausirytmini on mennyt taas kerran täydellisen sekaisin. Kun tulin sunnuntai-aamuna töistä, vein koiran ulos, kaaduin sänkyyn ja nukuin iltaan asti, vein koiran taas ulos, söin leipää, katsoin vähän telkkaria, menin takaisin nukkumaan ja heräsin seuraavan kerran vasta maanantaiaamupäivällä. Nukuin käytännössä yhtä soittoa yli 24 tuntia. Se ei voi olla terveellistä. Tosin, en ollut ensimmäisen yövuoron (pe-la) jälkeen nukkunut kuin pari tuntia, kun piti herätä ukin 91-vuotissyntymäpäiville, joten sunnuntai-aamuna olin periaatteessa valvonutkin yhtä soittoa perjantaiaamusta asti... Minusta tulee varmaan tosi huono pienen lapsen äiti joskus, yhden huonosti nukutun yön jälkeen olen unten mailla seuraavan vuorokauden. Ihmeellistä, että koirakaan ei ollut herättänyt minua missään vaiheessa, vaan oli itse keksinyt itselleen viihdykettä silppuamalla uutta rottinkista mattopiiskaani. Mattopiiskan ostaminen oli yritykseni lisätä mattojen tuuletusaktiivisuutta. Selvästikin universumi koittaa kertoa minulle jotain koiran välityksellä.

Universumi koittaa kertoa minulle jotain muutakin. Viime aikoina (eli vuodesta 2004 alkaen) on tuntunut, että Jeesus-juttua tulee joka puolelta. USAssa ollessani tutustuin yhteen tyttöön/naiseen nimeltä Laura, joka oli hyvin uskonnollinen, ja joka halusi viedä minua mukaansa joka Raamattupiiriin ja jumalanpalvelukseen. Yleensä kieltäydyin kohteliaasti, mutta en tiedä ymmärsikö hän missään vaiheessa, etten ole erityisen uskonnollinen ihminen eikä tapanani tosiaan ole ikinä ollut herätä sunnuntaiaamulla kirkkoon. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut ihan mielenkiintoista mennä kuuntelemaan, miten Floridan kristityt Raamattua tulkitsevat. Ei sillä, ettäkö olisin mitään oleellista tai mielenkiintoista osannut heille sanoa, mutta olisihan se nyt ollut avartava kokemus. Ja nyt täällä koto-Suomessa on se yksi tyttö, jonka mielestä on ihan yhtä naurettava ajatus, että koirat ja kissat voisivat olla sukua, kuin että hänellä olisi jotain tekemistä Myöhempien Aikojen Pyhien kanssa, jotka siis ovat aivan vääräuskoisia (minähän en tietenkään väittänyt että hänellä olisi mitään tekemistä MAP-kirkon kanssa, hän itse halusi sen tehdä minulle selväksi). Ja sitten tässä talossa vielä asuu sellainen Jehovan todistaja -mummo, joka tänään oli työntänyt postiluukustani kutsun maailman merkittävimmän ihmisen muistojuhlaan, omalla allekirjoituksellaan varustettuna. Tuskin menen.

En tiedä mitä nämä kaikki ihmiset sanoisivat seuraavasta: Sunnuntaina sain silmäni sen verran auki, että näin Arto Nybergin ohjelman. Siinä oli viimeisenä vieraana Rauni-Leena Luukanen-Klinke, joka kertoi ufoista ja ties mistä. Se kiehtoi oudosti mieltäni. Hänhän on lääkäri, eikä mikä tahansa eksentrinen hihhuli. Tuon lauseen kirjoitettuani luin Wikipediasta R-L L-K: n nimeä kantavan artikkelin, ja on mahdollista, ettei tuo lause kestä kriittisempää tarkastelua, mutta kuitenkin, minusta Rauni-Leena esiintyi ohjelmassa ihan asiallisesti, vaikkakin välillä meinasi mopo vähän karata käsistä mikrosirujen ja norjalaisten ääniä kuulevien päiväkotilasten kanssa. Olisi pysynyt vain niissä ruumiista irtautumis -kokemuksissaan. Niistä olisin halunnut kuulla vielä lisää. Koitin nimittäin sunnuntai-illalla, josko onnistuisin astraalimatkailemaan. Siinä pitää Rauni-Leenan mukaan rentoutua täysin, jonka jälkeen tuntuu niin kuin 5-6 radioaaltoa löisi ruumiin läpi, ja sitten huomaakin leijailevansa ruumiinsa yläpuolella. Sen jälkeen riittää, että ajattelee jotain paikkaa tai henkilöä - ja *puf* löytää itsensä sieltä. En ihan onnistunut tässä. Harjoituksen puutetta?

Voisin kertoa miten kävi, kun harhailin high end -äänentoistoliikkeeseen. Tästä on jo aikaa, tämä tapahtui samana päivänä kun harhailin Apple Storeen.

Minulla on kotona äitini aikanaan ostama radio-kasetti-älpee-soitinsysteemi. Se on hieno, harjatulla teräksellä (tmv.) päällystetty vanha systeemi jossa on isot, raskaat pyörittimet (eli ne nappulat millä säädetään äänen voimakkuutta ja radiokanavaa). Äiti on ostanut sen joskus seitkytluvulla, ehkä. Se meni kuitenkin rikki. Kaiuttimet luullakseni hajosivat, vanhuuttaan ehkä tai sitten muuten vaan. Tästäkin on jo kauan.

Minun piti ostaa siihen uudet kajarit. Olin matkalla sinne, missä luulin, että Apple Store on, mutta satuinkin kävelemään jonkun radiokaupan ohi. Ikkunassa oli Tivolin radioita. Menin sisälle. Hämärässä liikkeessä oli kalliin näköisiä laitteita ja kaksi punaista nojatuolia, joissa istui kaksi miestä. Toinen oli myyjä, toinen joku sen spurgukaveri. Ehkä myyjä oli niin onneton ja yksinäinen kalliiden radioiden keskellä, että oli iloinen jo siitä, että spurgu tulee istumaan punaiseen nojatuoliin ja kuuntelee musiikkia ilmaiseksi.

Selitin, että tarvitsisin uudet kaiuttimet vanhaan radiooni. En ihan tarkkaan muistanut kaikkia teknisiä yksityiskohtia. Myyjä kysyi minkä merkkinen radio minulla on. Sanoin että Sharp*. Kysyin, onko sellaista merkkiä olemassa. Myyjä sanoi, että on. Myyjä kysyi millaiset kaiuttimet siinä on, onko ne isot. Näytin jotain niistä kaiuttimista mitä siellä oli esillä, ja sanoin että niissä mun kaiuttimissa on sellainen haarukkaliitin**, onko sellaista olemassa. Myyjä sanoi, että on, ja näytti. Melkein kaikissa niissä kaiuttimissa mitä siellä oli, oli haarukkaliitin. Olin yllättynyt, luulin että se olisi ollut harvinaista ja myyjä ei olisi ollenkaan ymmärtänyt että mitä tuo tyttö nyt selittää jostain haarukkaliittimistä. Myyjä vielä varmuuden vuoksi selitti miten haarukkaliitin toimii, vaikka kyllä minä sen tiesin. Sanoin kuitenkin, että minun radiossa ne haarukat on ihan pienet, sellaiset että ne vaatii sorminäppäryyttä. Ja ne johdotkin on ihan ohuet verrattuna niihin sentin paksuisiin vaijereihin mitä niissä kaupan kaiuttimissa oli. Siitä myyjä oli vähän ihmeissään, että miten voi olla niin pieni haarukka. Kysyin sitten, että voiko sitä minun radiotani korjata. Se oli vähän tyhmä kysymys, koska en tarkkaan tiennyt oliko se edes rikki, mutta epäilin (ja sanoin tämän myyjälle), että vika ei ehkä olekaan kaiuttimissa vaan siinä itse laitteessa. Myyjä oli samaa mieltä, ja sanoi että vanhat laitteet eivät kestä iänkaikkisesti, eikä niiden korjaus yleensä kannata. Sanoin, että ne kaiuttimet taitaa olla aika halvat muutenkin. Myyjä neuvoi kyllä, että voisin koittaa hinkata niitä kaiuttimen haarukoita hiekkapaperilla, jos siinä onkin vain joku kosketushäiriö.

Noh, koska näytti siltä, että radiosysteemini joutaa kaatopaikalle, ja koska tykkään niistä Tivoli Audion radioista ja koska minulla on muutama älppäri, joita en voi ilman soitinta tietenkään kuunnella, tulin kysyneeksi myyjältä olisiko heillä sattumalta jotain vastaavaa laitetta, sillä olimmehan radiolaitekaupassa. Totta kai heillä oli, tässäkin olisi nyt esimerkiksi tällainen laite, parempaa ei tällä rahalla saa, kyse on vain sitten siitä haluaako ostaa paskan vai hyvän, tämä on varmasti hyvä, ja kuuntele miten äänenlaatu on erinomainen ja seisopa tässä kohtaa, vähän vasemmalle vielä, noin, eikö kuulu hyvin, ja jos kuuntelet ihan tuosta vierestä, niin kuulet ettei varmasti kuulu mitään rahinoita, pelkkää musiikkia, ja vaikka lisäisi volyymia, niin äänenlaatu on ihan täydellinen, sanoi myyjä. Jos ihan totta puhutaan, en erottanut siinä mitään hirveän erikoista, mutta kyllä se sitten, kun levy vaihdettiin suomirokista jazziin, alkoi kuulostaa kieltämättä siltä kuin bändi olisi soittanut ihan vieressä. Kysyin hintaa, joka "erikoistarjouksenakin" oli lähellä puoltatoistatuhatta, jonka jälkeen katsoin parhaaksi siirtyä takaisin sinne ikkunalle ja ulko-oven läheisyyteen katsomaan niitä Tivolin parin sadan laitteita. Sellainenkin olisi ihan kiva. Mutta niissä ei kyllä ole lp-soitinta, ja sitähän tulin täältä oikeastaan hakemaan. Myyjä kirjoitti A4:n täyteen erilaisia laiteyhdistelmiä ja hinta-arvioita, esitteli vielä kolmen kuukauden korotonta luottoa (ei mitään kuuden vuoden luottoa olis?), lupasin miettiä ja tulla seuraavalla viikolla ja paremmalla ajalla takaisin (niin aina) ja niin jatkoin matkaa Apple Storeen.

Radioliikkeen jäljiltä olin ihan sokea rahalle, jonka tuloksena minulla nyt siis on varattuna liian kallis Mac, joka onneksi ei vielä ole tullut. Pari viikkoa radioliikkeessä vierailun jälkeen isäni soitti, ja sanoi löytäneensä kirpparilta uudet kaiuttimet mulle. Hinta 10 e.

*) Oikeasti se merkki oli Sanyo.

**) Oikeasti se haarukkaliitin, jota minä ajattelin, olikin radion antennin johto. Kaiuttimien liitin on über-yksinkertainen: kuorittu johdon pää vain nipistetään paikoilleen radion taakse kiinni. Ja se johtokin on itse asiassa kiinteästi kiinni kaiuttimissa, eikä millään haarukkasysteemillä...

Lupaan laittaa kohta uuden kuvan tuon keltasävyisen tilalle. En jaksa sitä enää.

Olen taas töissä. Olen väsynyt ja tärisevä. Kahvi voisi auttaa, muttei jälkimmäiseen.

Työt on kyllä hyvä juttu, nimittäin minulla ei ole varaa siihen kauan odotettuun macciin. Typerä vauhtisokeus.

Jos joku tietää wire transfer -jutuista, niin ilmoittautukoon. Tarkoitan rahan siirtämistä ulkomaalaiselta pankkitililtä kotimaiselle.

Nyt kun tuli ihana kevät, tuli taas entistä suurempi kaipaus tallille. Huvittelen kuvittelemalla, miten joskus asun sellasessa talossa, että omassa pihassa voi pitää muutamaa hevosta, joista yksi ainakin on koulutettava nuori hevonen, jonka olen ostanut maitovarsana ja jota pidän muutaman vuoden kuin kukkaa kämmenellä, ja myyn sitten hyvään kotiin ja luen lehdistä mitä kaikkea se on taas voittanut. Tietenkin tekisin näiden hevosten kanssa kaiken oikein, niille ei ikinä tulisi mitään rasitusvammoja tai muutakaan tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä johtuvaa, aina olisi hyvä ilma ja tallissa erikseen kuivatushuone märille loimille. Hanasta tulisi lämmintä vettä, heinä olisi aina ykkösluokkaista ja varusteet hyvässä kunnossa. Tarhat olisivat aina kuivia, aidat olisivat aina valkoisia, kengittäjä olisi taitava ja tulisi ajallaan, eikä tallinpiha olisi ikinä luistinrata. Talli olisi iso, karsinat olisivat valoisat, hevoset juttelisivat ystävällisesti ovien yli. Varpaat eivät ikinä olisi jäässä, eivätkä mäkäräiset söisi kesäisin elävältä. Vesi ei jäätyisi kuppeihin eikä putkiin. Maastot olisivat upeita ja turvallisia. Kenttä ei ikinä pölyäisi, eikä laitumien juoma-astioissa kasvaisi levää. Hevoset olisivat järkeviä ja persoonallisia, kauniita ja terveitä, hyvärakenteisia ja hyväliikkeisiä, hyväsukuisia ja arvokkaita. Ihmiset kautta maan toivoisivat, että osaisivat hoitaa hevosensa yhtä hyvin kuin minä, ja unelmoisivat siitä päivästä, kun heidän hevosensa pääsisi minun talliini asumaan. Aina olisi varaa ostaa uusi kuljetusauto ja ajaa hienolla maasturilla, ei tulisi ilmastonmuutosta eikä öljykriisiä, eikä susilauma muuttaisi lähimetsään.

Tämä suunnitelma vaatii onnistuakseen aika paljon rahaa. Tämän vuoden ensimmäisen kvartaalin talouskatsaus ei lupaa hyvää.

Talouskatsaus

Kahta edellistä postausta kirjoittaessani huomasin, että olen tullut tyhmemmäksi. Se on epäilemättä intelligent design -kirjojen ja hiusten vaalennuksen sivuvaikutusta.

Vietin eilen aamulla tunnin penkoen meikkilaukkuja, korurasioita, talvitakkien taskuja ja teepurkkeja, ja sain kasaan 4 euroa 20 senttiä ja yhden neljänkymmenen sentin ja puolentoista litran palautuspullon. Viimeiset rahani, taas kerran. Iloitsin jokaisesta viiden sentin kolikosta erikseen. Sitten menin kauppaan, sitä ennen kuitenkin Otolle, jossa huomasin, että tilille oli tullut vakuutusyhtiöltä 649 euroa. Viisi senttiset menettivät merkityksensä, en olisi välittänyt vaikka ne olisivat kaikki tippuneet lattialle ja maahanmuuttajalapset olisivat keränneet ne ja ostaneet niillä irtokarkkeja (maahanmuuttajalapsethan tunnetusti kärkkyvät joka hetki huolimattoman alkuperäisväestön rahoja).

Vakuutusyhtiön 649 euroa ei kuitenkaan ole lähelläkään sitä, mitä niiltä toivoin. Sen siitä saa, kun ei säästä kuitteja. Toivottavasti opin läksyni. Turha luulo. Mac ei ole sitä paitsi vieläkään tullut. Vielä on aikaa kerätä toiset 649 euroa sen maksamiseen.

Iideetä

Olen nyt lukenut noin puoleen väliin sitä toista ID-kirjaa. Kirjoittaja on William Dembski, ja tämä ei ole se kirja, jossa lehtikalaa väitettiin itä-afrikkalaiseksi kirjoahveneksi. Tämän kirjan nimi taitaa olla Älykkään suunnittelun idea. Ihan mielenkiintoinen se minusta on ollut. Mielenkiintoisinta on ollut lukea omia ajatuksia kirjasta, jossa siis välillä kerrotaan länsimaisen ajattelun historiasta. Vaikka tiedän, että "omat" ajatukseni eivät alunperin 99,9999% ole omiani, tuntuu kuitenkin jännältä kuulla, että niillä ajatuksilla on nimet.

Tosi-TV boikottiin

Tosi-TV on tunnetusti mitä on, mutta kaikkein pahinta saastetta on tosi-kauneusleikkaus-tv-ohjelmat, in my humble opinion. Koska mitä se ketään haittaa, jos joku haluaa riskeerata olemassaolevan parisuhteensa ja mennä jonnekin paratiisisaarelle tai luksustaloon tekemään itsestään idioottia kameroiden edessä, siitä vaan. Paljon vakavampaa on se, että mennään telkkariin leikeltäväksi! Siellä sitä sitten ollaan, ensin tehdään uhrin kärsimysten täyttämästä elämästä musta-valkoinen traileri, jossa keinutaan tyhjällä leikkikentällä tai katsellaan kaihoisasti ikkunasta ulos. Katsojille tehdään selväksi, kuinka uhrilla on aina ollut niin vaikeaa, koska häntä on hänen kammottavan nenänsä tähden pienestä asti pilkattu, tai koska hänen valtavat kolmoisleukansa ovat olleet onnellistumisen tiellä. Kuinka hänen itsetuntonsa on aivan murskana, ja kuinka vain ammattilaistiimi voi hänet siitä pelastaa. Sitten piirretään sotasuunnitelma ja ruvetaan reippaasti hommiin. Hampaiden valkaisu ja suoristaminen näin alkuun, sen jälkeen rasvaimu mahasta, reisistä ja käsivarsista, nahan kiristys, happokuorinta iholle, karvojen poisto laserilla, silmäluomien ja kulmien kohotus, kasvojen kiristys, rhinoplastia (nenän korjausleikkaus), silikonit rintoihin ja huuliin ja poskipäihin, suonikohjujen poisto sääristä, botoksia otsaan, laserleikkauksella silmät kuntoon, ja lopuksi kampaajan, kosmetologin ja vaatekaupan kautta lavalle. Ja katso: näin meillä on täydellinen ruumis, joka vihdoin vastaa sitä ihmistä, joka sen sisässä on koko ikänsä kärvistellyt.Oman ruumiinsa vajaavaisuuksien vanki on vihdoin vapaa toteuttamaan itseään.

Ei minulla mitään pieniä kauneusleikkauksia vastaan ole. En vaan usko, että kukaan voi selvitä tuollaisesta suuren luokan uudelleen rakentamisesta hengissä. Ei ihme, etteivät ne Swanien sun muiden naiset meinaa uskoa peilikuvaansa todeksi. Katsojalle sanotaan, että voi, hänhän on aivan itsensä näköinen, parempi vaan. Ei hän kylläkään ole, hän ei ole ollenkaan itsensä näköinen. Ihme, että hänen lapsensa edes tunnistavat häntä (ehkä niille on sanottu, että menette sitten halaamaan sitä tätiä, joka tuosta ovesta kohta kävelee). Eikä niissä ohjelmissa tietenkään ikinä näytetä, että mitä näille joutsenille kuuluu vuoden päästä. Ovatko he tottuneet uuteen olomuotoonsa, onko heidän elämänsä todella parantunut? Onko botoxin kiristämä vitivalkoinen hymy laimennut?

Entä mitä sanoo kauneusleikkauskoneiston läpikäynyt ihminen lapsilleen tai lapsenlapsilleen, jotka ehkä joskus perivät hänen kammottavan nenänsä tai olemattoman leukansa? Onko hän silloinkin vielä ylpeä itsestään, kun kävi leikkauksessa poistattamassa omansa? Sanooko hän ehkä lapsilleen, että älä huoli, lääkärisetä voi leikata sen pois, niin sinustakin tulee tällainen kaunis? Entä hävettääkö häntä valituksensa liian pienistä tai rumista rinnoista, jos hän joskus kohtaa rintasyöpään sairastuneen, jolta on toinen tai molemmat rinnat poistettu kokonaan?

Olisiko asiat paremmin, jos hän ei olisi käynyt leikkauksessa ollenkaan, vaan opetellut elämään itsensä kanssa ja hyväksymään puutteensa? Olisko parempi, jos meille ei näytettäisi kauneusleikkausohjelmia, vaan ohjelmia ihmisistä, joissa ehkä on joku vika ja jotka ovat sen takia joutuneet elämässään kärsimään, mutta jotka siitä huolimatta pystyvät elämään elämänsä omana itsenään? Miten paljon parempi olisi nähdä ohjelmissa naisia, jotka pitävät itseään kauniina, vaikka rintoja ei juuri olisikaan, tai jotka sanoisivat nenäänsä komeaksi, eivätkä kammottavaksi.

Tässä on tavallaan oma lehmä ojassa. Katsoin joskus, aikaa sitten jo, yhtä amerikkalaista kauneusleikkausohjelmaa, jossa jollekin melko nuorelle naiselle tehtiin toki paljon muutakin (niin kuin näissä ohjelmissa aina), mutta jonka ehkä vakavin ongelma oli hänen eripariset rintansa. Harvalla naisella tietenkään on täydellisen symmetriset rinnat, mutta tämä ilmeisesti koki omansa erityisen hävettäviksi. Hän pyysi lääkäriä "tekemään itsestään normaali". Muistaakseni korjaukseksi pantiin molempiin tisseihin silikonia, toiseen vain vähän enemmän kuin toiseen. Ajattelin silloin, että miten voikin ihminen tehdä jostain noin epäoleellisesta asiasta elämää suuremman ongelman. Ketä edes kiinnostaa, kuka edes huomaa, jos toinen rinta nyt on vähän erimallinen kuin toinen. Miksei voi vain ajatella, että kellään ei ole ihan samankokoiset rinnat, ja olla tyytyväinen siihen, mitä on sattunut saamaan. Tietenkin menin tämän jälkeen ihailemaan omiani peilistä. Mietin, olivatkohan ne sen ohjelman naisen rinnat oikeasti tosi pahan näköiset, vai kuvitteliko se vain (siveysyistä ohjelmassa ei tietenkään suoraan näytetty, miten paha "tilanne" oli). Mistä sen edes tietää, milloin tissit on liian eripariset? Ei mennyt kauaa, kun olin siirtynyt huvittuneesta miten-toiset-voikin-pilata-elämänsä-epäoleellisuuksilla -mielentilasta järkyttyneeseen uskomatonta-mun-rinnat-on-hirveen-erikokoiset -mielentilaan. En ollut huomannut sitä ennen. Toinen on selvästi suurempi kuin toinen (ajattelen mieluummin, että toinen on suurempi kuin että se toinen olisi pienempi, syy lienee ilmiselvä), eikä se ole mitään kuvitelmaa. Huoh. Ilman tosi-tv:tä olisin voinut elää elämäni onnellisen tietämättömänä tästä viasta.

Onhan niissä tavallaan ihan hyvä tarkoitus. Että otetaan joku raukka, ja hankitaan sille apua, kun sillä ei kuitenkaan itse ole siihen mahdollisuuksia. Ja onhan niissä ohjelmissa psykologeja ja ties mitä terapeutteja. Mutta ei se yhden ihmisen mahdollinen auttaminen ole mitään verrattuna siihen, että samalla luodaan lukemattomia uusia ulkonäkönsä takia onnettomia ihmisiä.

Mulla oli tuossa viime kuussa erikoislaatuinen yhteenotto äidin kanssa. Se olisi tietenkin pitänyt käsitellä loppuun asti niin kuin aikuiset ihmiset, mutta käsittely jäi tekemättä. Sen jälkeen äiti on ollut koko ajan suorastaan epäilyttävän ystävällinen. Tuonut kukkia kahteen kertaan, tosin toisella kerralla kukat oli ukin naistenpäivän kunniaksi ostamia, tarjoutunut maksamaan kaikenlaista ja muutenkin aina puhunut ystävällisesti. Kaneistakaan ei ole mitään sanonut, vaikka niitä nyt on kaksi (sanoin, että se toinen on vaan ihan väliaikaisesti ihan vähän aikaa vaan...). Nyt se sitten pyysi mua lomalle. Joskus tässä keväällä, ihan vaan viikonlopuksi, hän maksaa. Saan itse vielä valita kohteen. Pietari-Rooma-akselilta. Vähän pelottaa.

We're not in Kansas anymore

Värjäsin kuluneella viikolla hiukseni ensimmäistä kertaa ikinä. Tai noh... Ei niitä värjätty, vaan vaalennettiin, eikä se ollut edes mikään kunnon käsittely, vähän raitoja vaan. Eli ihan pikkaisen raotin suuren hiustenvärjäysuniversumin raskasta verhoa. Silti tuntuu siltä, kuin olisi isonkin rajan ylittänyt. Tästä ei ole enää paluuta.

I heart mikrokuituliinas

Tulin tuossa joku aika sitten mietiskelleeksi, että blogi on kohta vuotias, eikä mikään tunnu tässä vuoden sisään juuri muuttuneen. Mutta kas, miten kävikään! Olen löytänyt sisäisen kotihengettäreni! Ongelmahan oli alunperin se, että arvostin joutilaisuutta liian korkealle, jopa mukavuuden kustannuksella. Toisaalta sain kuitenkin jonkin näköisiä kiksejä viime tipan suursiivouksista ja ihmeellisistä pikkuseikkoihin takertumisista. Tyyliin kaakeleiden saumojen puhdistus hammastikulla.... Tavallinen siivoaminen oli tylsää, ja sitä tuli välttää viimeiseen asti.

Nyt olen mennyt jotenkin sekaisin. Osatekijä saattaa olla se sveitsiläinen kahvipannu, jonka takia veren kofeiinipitoisuus on noussut epätavallisen korkealle. Tai sitten tämä on maanis-depressiivisyyden maanista osuutta. Olen viimeisen 15 päivän aikana siivonnut ainakin kolme kertaa! Siis silleen kunnolla: imuroinut, luutunnut lattiat, pyyhkinyt pölyt ja pessyt kaikki pestävät pinnat, siivonnut akvaarion, siivonnut kanien häkit säännöllisesti, pessyt koiran, tuulettanut vuodevaatteita, pessyt sijauspatjan päällisen, pessyt kaikki muutkin pyykit, siivonnut ja kiillottanut kylpyhuonetta, puhdistanut peilit, pyyhkinyt seiniä, pyyhkinyt ovia, pessyt ikkunoita, siirrellyt huonekaluja, järjestellyt kirjoja (värien mukaan), kerännyt lehtiä, vienyt roskia, vienyt sanomalehtiä, avannut kirjekuoria, maksanut laskuja, tiskannut astioita, puhdistanut lämpöpattereita, pessyt uunin, siivonnut jääkaapin ja ruokakaapit, järjestellyt kaappeja, siivonnut parveketta, päällystänyt runkopatjasohvan, tehnyt siihen tyynyt, maalannut taulun olohuoneeseen, vaihtanut huonekasvien mullat, kastellut huonekasveja, nyppinyt kuolleita lehtiä pois... Nyt on matto pesulassa peseytymässä. Suunnitelmissa on vielä ainakin pesukoneen pesu, kaikkien jäljellä olevien kaappien järjestely ja uusien taulujen maalaus. Niin ja taulujen seinille ripustus.

En tiedä, onko tämä vain ohimenevää. Kuitenkin nyt ennen nukahtamista käyn mielessäni läpi asioita jotka olen jo siivonnut/järjestellyt/pessyt/imuroinut/kiillottanut, ja mietin vielä mitä kaikkea muuta täytyy tehdä. Mutta onneksi en sillä tavalla hysteerisesti mieti, vaan aika rauhallisesti. Olen ihan tyytyväinen nyt. Ja kuten sanoin joskus aiemmassa postauksessa, askareiden tekeminen rauhoittaa. Nyt olen siinä pisteessä, että illalla, sillä aikaa kun tee hautuu, mietin kannattaisiko ruveta luuttuamaan lattiaa...

Tehkää ny ees kirjanne kunnolla...

En mennyt sen yhden kaverin kanssa alfa-kurssille. Olin kuitenkin niillä käymässä eilen, leikkasin koirien kynnet ja katselin kirjahyllyä. Sain lainaan kaksi "kriittistä" evoluutioteoriaa käsittelevää kirjaa. Toisessa huomasin heti yhden virheen, jonka voin kyllä antaa anteeksi ihan puhtaana virheenä, mutta aika alkeellinen juttu se oli silti. Kirjassa oli puhetta itä-afrikkalaisista kirjoahvenista, joita elää Victoria-, Tanganjika- ja Malawi-järvissä. Esitettiin, miten niitä kaloja on paljon erilaisia ja miten kanta on monipuolistunut poikkeuksellisen räjähdysmäisesti. No, kuvassa oli sitten kiekkokala, lehtikala ja joku muu kirjoahven. Lukija ajatteli, että ohhoh, onpa monen näköisiä kaloja yhdessä järvessä, ja todellakin, miten muka mutaatioiden kautta tämä eriytyminen olisi voinut tapahtua näin nopeasti... Harmi vaan, että kiekkokala ja lehtikala on ihan eri mantereelta kotoisin. Etelä-Amerikasta nääs.

Ostin taas uuden kirjan. Zadie Smithin On Beautyn. Siinä oli kauniit kannet. Sen pitäisi olla hieno kirja ainakin arvostelujen mukaan.


Kirja alkaa kuitenkin sähköpostilainauksilla. Inhottavaa. Ei kirjoissa kuulu olla sähköpostilainauksia sillä tavalla, että niissä lukee niin kuin oikeissa sähköposteissa vastaanottaja ja lähettäjä ja aihe. Kirjoissa voidaan viitata teknisiin laitteisiin, jos se on kerronnallisesti välttämätöntä, mutta mieluummin oltaisiin vaan niin että puhelimen voisi kuvitella sellaiseksi esihistorialliseksi missä on pyöritettävä numerolevyvalitsinmikälie. Ja junien pitäisi aina olla vanhoja.



Kuten sanottu, kanit syövät paljon heinää. Avasin eilen uuden heinäpussin, ja heinä tuoksui ihanalta. Olin jo unohtanut miltä kuiva heinä tuoksuu. Olen ollut liian kauan pois tallilta.