Kuumehoureissa

Silloin kun on sairaana, on hyvä haaveilla "paremmasta elämästä", eli siitä mitä tekisi jos olisi terve. Joku ihmeellinen kesäkuumetauti siis vaivaa jo viidettä päivää, vähän lämpöä ja flunssaa, ei mitään vakavaa. Paitsi että eilen ruokakaupan kassalla nenästä alkoi vuotaa verta ihan valtoimenaan... Onneksi kassatädillä oli paperirulla (tiesin sen koska muutama päivä sitten tiputin ja särjin kassalla viilipurkin, ja sain siitä samasta rullasta paperia silloinkin), josta hän hyvin huolestuneen näköisenä rullasi minulle noin viisi metriä paperia mukaan.

Taudin takia koiran lenkittäminenkin on jäänyt vähemmälle, vaikka pariin kertaan kuumeesta huolimatta hortoilinkin sen kanssa muutaman kilometrin päähän, ja vasta siinä vaiheessa kun alkoi pyörryttää, muistin että takaisinkin pitäisi vielä päästä... Nyt olen ihan suosiolla pysynyt lähimaisemissa. Ja totta kai, samalla hirveä himo alkaa kehittää itseään kuntoilijana. Se on sama asia, kuin silloin kun on oksennustaudissa, eikä mikään pysy sisällä ja se, mitä eniten kaipaa maailmassa, on lasillinen vettä. Ja sitten sitä vannoo itselleen, että mitään muuta en enää juo jos tästä paranen, pelkkää raikasta vettä loppuikä, monta litraa päivässä, mutta kuinkas sitten käykään. Nyt pitäisi sitten päästä juoksemaan ja pyöräilemään ja uimaan ja pilatesoimaan ja salille. Ja tanssimaan ja ratsastamaan ja vaikka mitä. Oi kun olisikin siinä kunnossa, että juoksisi kymmenen kilsan lenkkejä ihan rutiinina, kalliit ja tyylikkäät juoksuvermeet päällä tietenkin, tai pyöräilisi hienolla matkapyörällään tsiljoona kilometriä saaristoon ja takaisin ihan huvikseen, tai rullaluistelisi aurinkoisilla asfalttiteillä poppi ipodissa pauhaten. Ja mistä on kiinni, ettei se kuitenkaan ole aivan ole realistista tällä hetkellä? Laiskuudesta, huonoista geeneistä, mukavuudenhalusta, ajan puutteesta, rahan puutteesta, siitä ettei minulla ole ipodia vai siitä etten osaa rullaluistella? Ei tietenkään, vaan tästä saatanan taudista...