Taidan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Tai siis että kaikella tapahtuvalla on vaikutusta tulevaisuuteen, eikä nykyhetki voisi olla toisenlainen kuin mitä se on. Onko se kohtaloon uskomista? Toisaalta en osaa sanoa, miksi tapahtumilla pitäisi olla - tai edes voisi olla - joku tarkoitus. Jos niillä on joku tarkoitus, täytyisi olla joku tai jokin, joka jo tietää miten kaikki tulee tapahtumaan. Jos nyt rupeaa ajattelemaan evoluutiota (johon niinikään uskon), huomaa väkisinkin pienen sisäisen ristiriidan. Evoluutiohan on tavallaan sattumanvaraista, kehitys ei ole eteenpäin menemistä, vaan sopeutumista. Evoluutiota ei ohjaile tai rajoita mikään muu kuin ympäristö ja yksilöiden potentiaali muuttua.
Uskon myös (ja tämä on hullua), ettei voi tulla mitään, mistä en selviäisi. En tiedä miksi niin uskon. Jotenkin vaan en pysty kuvittelemaan sellaista tilannetta, jossa ei olisi jotain hyvääkin tai jotain opittavaa. Joulupöytäkeskusteluissa kävi ilmi, että äitini uskoo näin myös. Yhteistä meillä on ainakin se, että molemmat olemme muuttaneet suhteellisen nuorina yksin ulkomaille. Äidin mielestä siellä juuri oppii, että selviää mistä vaan. Moni muukin tuntuu uskovan näin. "Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa" ja "every cloud has a silver lining" ja "se mikä ei tapa, vahvistaa". En pysty käsittämään, mikä olisi sellainen umpikuja, ettei siitä olisi enää mitään keinoa selvitä. Se ei tarkoita sitä, etteikö mikään voisi järkyttää mielenrauhaa (tai mielenterveyttä), vaan sitä, että silloinkin, kun mieli on järkkynyt, on mahdollista jatkaa elämää. Kaikki on suhteellista ja subjektiivista ja vaikka mitä. Täytyy vaan osata muuttaa suhtautumistaan. Joskus se onkin ainoa, jota on mahdollista muuttaa.
Uskon myös (ja tämä on hullua), ettei voi tulla mitään, mistä en selviäisi. En tiedä miksi niin uskon. Jotenkin vaan en pysty kuvittelemaan sellaista tilannetta, jossa ei olisi jotain hyvääkin tai jotain opittavaa. Joulupöytäkeskusteluissa kävi ilmi, että äitini uskoo näin myös. Yhteistä meillä on ainakin se, että molemmat olemme muuttaneet suhteellisen nuorina yksin ulkomaille. Äidin mielestä siellä juuri oppii, että selviää mistä vaan. Moni muukin tuntuu uskovan näin. "Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa" ja "every cloud has a silver lining" ja "se mikä ei tapa, vahvistaa". En pysty käsittämään, mikä olisi sellainen umpikuja, ettei siitä olisi enää mitään keinoa selvitä. Se ei tarkoita sitä, etteikö mikään voisi järkyttää mielenrauhaa (tai mielenterveyttä), vaan sitä, että silloinkin, kun mieli on järkkynyt, on mahdollista jatkaa elämää. Kaikki on suhteellista ja subjektiivista ja vaikka mitä. Täytyy vaan osata muuttaa suhtautumistaan. Joskus se onkin ainoa, jota on mahdollista muuttaa.
14 kommenttia:
Olen osittain samaa mieltä. Maailma on suuri kausaaliketju. Tosin syitä ja seurauksia on joskus varsin vaikea ymmärtää.
Omaa suhtautumistaan ja tavoitteitaan täytyy tietenkin tarkistaa. Mutta auttaako se mitään, jos ympärillä ei mikään muutu?
Viulisti Warren Ellisiä lainatakseni: "If you have to live in a hole, you might as well decorate it."
Olen aika pitkälti samaa mieltä kuin sinä, jotenkin ei jaksa sellaisia ihmisiä jotka tekevät pienistä asioista isoja ongelmia. Kun loppujen lopuksi kaikki tulee menemään hyvin. Tai sitten jos ei, niin sitten mennään huolella alamäkeä. Kunhan ei stressata turhista.
j: Ei sillä oikeastaan ole väliä muuttuuko ympäristö. Suhde muuttuu joka tapauksessa, jos toinen osapuoli (minä) muuttuu. Sitä paitsi "ympärillä" tapahtuu koko ajan niin paljon, että sen samana pysyminen on vain harhaa.
Tämä ei kuitenkaan ole ihan täydellinen uskonto vielä :). Tässä on se vika, että jos todella ympäristössä on jokin tuhoava elementti, niin eihän se häviä pelkällä itsetutkiskelulla. Toisaalta, muuttamalla omaa suhtautumistaan/käyttäytymistään pystyy vaikuttamaan yllättävän paljon olosuhteisiin. Varsinkin jos ne ovat muita ihmisiä. Rikkinäiseen pesukoneeseen tms. voi olla vaikeampi vaikuttaa tahdon voimalla.
Tuomas: Se kai tässä onkin vaikea käsittää, että miksi kaikki tulisi loppujen lopuksi menemään hyvin. Ei ole mitään takeita, etteikö kaikki menisikin sen sijaan (tai jopa todennäköisemmin) huonosti. Mutta kuitenkin idea on kai juuri se, että jos menee, niin menee. Ja mikä on pahinta mitä voi tapahtua?
YUP:n biisissä Ihmisoikeuksien julistus lauletaan:
"Mietin miksi näitä mietin / kun kerran elää, kai elääkin vois / jos antaisi sen sen maineen mennä / ottaisi sen elämänvietin ja elelisi pois. / Enää välitä en kunniasta, en mammonasta, en muotiräteistä / otan sen mitä heti annetaan / paratiisikin on lupaus vaan / ja minä tahdon käteistä."
Ei siitä hyvin menemisestä olekaan takeita. Mutta jos nyt on hyvin, niin miksi pitäisi olla niin ahdistunut siitä, jos kaikki lähtisikin menemään päin prinkkalaa? Olisiko siitä huolestumisesta kummemmin hyötyä?
Tässä elämä on.
Kyllä joskus huolestumisesta on hyötyä, mutta ei aina. Ja oikeastaan, voihan vaarat käsittää ja niihin reagoida huolestumattakin. Eli siis hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä (sitten kun on pakko :D) ja jatkaa huoletonta elelemistä. Ja toisaalta, jos asioille ei ole mitään tehtävissä, turha niistä on huoltakaan kantaa. Silloin on vaan otettava se mitä annetaan, ja jatkettava sillä. Onnellisuus tai onnettomuus ei ole kiinni siitä mitä saa, vaan siitä, miten siihen saamaansa suhtautuu.
Jos tähän asenteeseen sotkee vielä sopivasti hedonismia ja toisaalta vähän myös aloitekykyä (mahdollisesti ripaus kunnianhimoakin?), pitäisi pystyä elämään elämänsä ainakin Suomen oloissa melko tyytyväisenä ilman turhaa stressiä ja samalla tulee välttyneeksi naiiviuden ja yltiöoptimismin haittapuolilta (eli siltä, että kuolee ennenaikaisesti nälkään tai pakkaseen, kun keskittyy vain suhtautumaan positiivisesti ja nauttimaan elämästä).
Se kunnianhimo kai voi tässäkin lopulta koitua kohtaloksi. Eli kun siinä onnellisuus-kuplassaan tulee ajatelleeksi vaikka Afrikan nälkää näkeviä lapsia tai muita hätääkärsiviä, voi tulla halu tehdä asioille jotain. Sitten sitä alkaa kuvitella, miten pelastaa maailman, tai ainakin osan. Ja kun siinä epäonnistuu (melko todennäköisesti), voi olla vaikea tyytyä siihen omaan kuplaansa, kun ei olekaan enää kyse pelkästään omasta itsestään ja omasta onnellisuudesta.
Tämä menee kyllä jo aika kauas alkuperäisestä ideasta. Kai yksi elämän perusominaisuus on se, että ristiriitoja joutuu kestämään.
Hemmetti, ajattelet aika vahvasti samalla tavalla kuin minä.
Olen törmännyt ongelmaan, jossa ihmiset osoittelevat idealismin ongelmia sormella ja sanovat apaattisesti että kato, et sä tohon pysty.
Ehkei vain pitäisi lannistua - ja ymmärtää, että apatialla ei loppujen lopuksi saavuta mitään. Mieluummin on kivempaa kuin tyhmempää.
Mistä se voima olla lannistumatta maailman vääryyksien edessä sitten mahtaa tulla? Itsensä kohdalta on helppo sanoa, että kestää mitä vaan (tai ainakin mitä vaan kuviteltavissa olevaa), jos on joskus kokeillut, eikä ole mitään hävittävää. Mutta sitten kun ajattelee jonkun viattoman kärsimyksiä (vaikka joku hyväksikäytetty ja hylätty lapsi), ei voi mennä sanomaan, että hei, ajattele positiivisesti, ehkä olet nyt parempi ja empaattisempi! Se ei poista eikä oikeuta sitä kärsimystä. Ja on sellaistakin kärsimystä, joka halvaannuttaa ja vammauttaa mielen. Sellaista, josta ei selviä positiivisuudella.
Ehkä tämä on vain rikkaiden ja terveiden ja ehjien filosofia. Ehkä tämä ei auta ketään muuta.
No sijaiskärsimyshän on ongelma sinänsä.
Eikä se toimikaan niin, että sitä menee ja sanoo että "ota rennosti ja oot virtuoosi", vaan toisten pitää ymmärtää se asia itse.
Muussa tapauksessa se vaikuttaa ylimielisyydeltä, sitä emme toki tässä hae. Vaan sitä, että asiat täytyy osata laittaa perspektiiviin. Itse kullakin on omat ongelmansa. Hyväksikäytetty ja hylätty lapsi varmasti on apaattinen - mutta jos jää tuleen makaamaan eikä edes yritä mitään ikinä, eikös se tarkoita sitä että pahat ihmiset ovat onnistuneet aikeissaan? Ja monta kertaahan sitä törmää jonkinlaiseen tuhkimotarinaan - kun on ottanut paljon turpaansa, tulee vahvempana takaisin, vähän kuin taottu teräs. Yläasteikäisenä olin todella kiusattu, jälkeen päin ajatellen huomaan että se on muokannut omaa ajattelumalliani.
Masennus on totta kai sellainen tauti, että sitä pitää hoitaa pitkäjänteisesti jne. Mutta jos puhutaan perusihmisestä jolla on perusongelmat, niin mielestäni suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu ihan liikaa se perhanana lannistuminen.
En ala.
Joo, mä vähän katosin sivu-urille tuossa (tuttua). Muistin itsekin sen postauksesi koulukiusaamisesta, ja sen miten sanoit, että eräänä kauniina päivänä vaan lopetit pelkäämisen. Et pelännyt enää. Siitä tässä on kysymys, enemmänkin kuin siitä, että selviytyisi kaikesta.
Tässä on se vaara, että vaikuttaa ylimieliseltä tai julmalta. Koska jotkut toiset ovat joskus olleet sitä mieltä, että lapsesta ei ikinä tule mitään jos se ei opi puolustamaan itteään. Tässä on helppo sotkeutua sellaiseen retoriikkaan, joka vaikuttaa hyvältä, mutta loppujen lopuksi johtaa ihan väärään lopputulokseen. Esimerkiksi voisi sanoa, että täytyy olla kiitollinen kokemistaan vaikeuksista, koska on niiden kautta vahvistunut. Oletko sinä kiitollinen siitä, että koulu oli helvettiä, ja toivoisitko samaa omille lapsillesi? En tiedä, mutta uskallan arvata, ettet. Ennemminkin voi olla kiitollinen siitä, että pystyi kääntämään sen tilanteen edukseen (tai jotain, länsimaiset termit ei tähän oikein istu). Sitä samaa oivallusta/kykyä voisi omille lapsilleen toivoa.
En saanut eilen illallakaan unta, joten luin Benjamin Hoffin Nalle puh ja Tao -teosta. Siinä heti alusta asti käsiteltiin tätä asiaa, vaikkakaan kaikki taolaisuuden hienoudet ei ehkä tavalliselle suomalaiselle käytännön tasolla avaudu. Käsittääkseni yksi perusajatus on hyväksyä ja elää sen kanssa, mitä ikinä maailmassa tapahtuukaan. Mitä enemmän yrittää pakottaa asioita toisiksi, sitä eenemmän joutuu hankaluuksiin. Onnellisuus on seurausta sopeutumisesta. Negatiiviset asiat muuttuvat positiivisiksi, kun osaa luopua oman mielensä luomista odotuksista ja hyväksyä ne asiat elämään kuuluvina. Katkeruus tulee mielestä, joka ei halua hyväksyä asioita sellaisena, kuin ne ovat.
Minun mielestäni ihminen suo itselleen paljon enemmän kärsimystä kuin muille. Sitä on rakkaus, haluaa että toinen ei kärsi kuten itse. Kas kun itse pystyy aina käsittelemään tilannetta siten kuten parhaaksi näkee, eikä toisen pään sisään voi koskaan OIKEASTI päästä. Ainoa asia, mitä voi tehdä, on yrittää puljata muksujen päähän jo pienestä pitäen sellaista mentaliteettia, että sellaista tilannetta ei tule, josta ei selviä - vaikka sitten ystävien ja perheen tuella. Tärkeintä on jotenkin ymmärtää se, ettei ole koskaan yksin taistelemassa.
Entäpä he, joilla ei oikeasti ole ketään? Tällaiset ihmiset hyvin usein katkeroituvatkin elämään ja saattavatpa luovuttaakin. Johtuen siitä, että koska ei ole muita ihmisiä ympärillä, joiden kanssa keskustella asioista, asiat kärjistyvät subjektiivisesta perspektiivistä ja pienistäkin ongelmista tulee ylitsepääsemättömiä.
Siinä mielessä kyseessä on ehkä hyväosaisten filosofia, että löytää ihmisiä ympäriltään, joista saada voimaa.
Tässä juuri yhtenä päivänä pohdin tyytymisen käsitettä. Että miten johonkin "tyytyminen" on aina automaattisesti huono asia, ja miten pitäisi pyrkiä parempaan.
Minun mielestäni pitää pyrkiä hyvään oloon. Jos tietää, että ei saavuta mitään sillä, että harmittelee ettei koskaan saanutkaan lottovoittoa, niin miksi pitäisi harmitella?
Ja materia nyt yleensäkin on onnen takeena vähän huono. Kun kukaan meistä ei täältä mitään mukaan saa. Siksi olisi ehkä hyvä, että keskittyisi siihen, että olisi itsellä ja toisilla hyvä. Vaikka joutuisikin silloin kunnianhimosta tinkimään.
Saattaapi saada jotain paljon suurempaa, silloin.
Joskus itse kukin joutuu siihen tilanteeseen, jossa ei ole ketään luotettavaa/tuttua lähellä ja silti joutuu tekemään vaikka mitä. Sekin on vain olosuhdekysymys. Tämä filosofia toimii silloinkin, sillä siitä yksinolostakin selviää, jos osaa. Siinäkin voi nähdä hyviä puolia: saan ehkä uusia ystäviä tällä tavalla, olen ehkä enemmän oma itseni ilman ystäväpiirin vaikutusta, opin tuntemaan itseni paremmin, opin tekemään itsenäisiä päätöksiä, on tilaa ja aikaa miettiä ystäväpiiriäni ja elämääni... Jos ei osaa, jää rypemään itsesääliin ("Kaik om munt hylänny!"). Mutta ystävättömyydestä selviäminen on varmaan joillekin ihmistyypeille helpompaa kuin toisille.
Luin Nalle Puh ja Taon loppuun. Se oli mielenkiintoinen. Se vastasi aika hyvin omia ajatuksiani, vaikka siinä toki ne oli selvemmin esitetty ja loppuun asti mietitty. Tuli hyvä mieli, kun tiesi, että on olemassa ohjeet siitä, miten elämä kannattaisi yrittää elää, ja ne ohjeet pystyy hyväksymään ilman, että pitää jotain uskonnollista sanomaa hyväksyä samalla.
Minä törmäsin tässä taannoin tilanteeseen, jossa en ollut kahteen viikkoon ollut interaktiossa yhdenkään kaverin kanssa. Aika vähän, väittäisin - mutta kaltaiselleni sosiaaliselle turbojyrälle se oli vähän samanlainen kokemus kuin nistiltä pistettäisiin hepo hetkeksi piiloon.
Hajoiltuani hetken aiheesta menin ja ostin Xboxin. Koska olin varoissani, tämä oli mahdollista. Vaihtoehtoisesti olisin voinut mennä kirjastoon ja ottaa sieltä luettavaa. Tai lähteä ulos tekemään jotain ihan spontaania.
Mutta ei näitä juttuja tietenkään voi suoraan käytännön esimerkeillä laittaa kenenkään päähän. Enemmänkin kyse on yleisestä asenteesta, siitä mistä kirjoitin myös siinä Yksin kaikkia vastaan -kirjoituksessani Bondista ja Die Hardista. Että joskus maailma mätkii vastaan, sitä voi joko kyyristyä sohvan taakse tai nousta esiin sieltä.
"Happy trails, Hans!"
Pitäisi ehkä itsekin lukea tuo kirja. Mutta elämänohjeenahan ihan perusmoraalikin on riittävä. Kohtele toisia kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan ja live long and prosper. Tai jotain.
Kultainen sääntö on ihan hyvä, mutta ei se yksinään riitä. Se ei niin kuin johda tasapainoon yksinään. Voi muille ihmisille antaa ja antaa ja antaa, eikä saa takaisin kuitenkaan mitään. Sitten ei jää mitään jäljelle. Myötätunto on tärkeä, mutta täytyy myös tuntea itsensä.
Puhutaan terveestä itsekkyydestä. Siinä ihminen ymmärtää, että oman mielenterveytensä säilyttämiseksi kannattaa myös pitää huolta siitä, ettei ole aina siellä antajapuolella.
Tämä on erityisen merkittävää esim. parisuhteessa. Ystäväni aikoinaan painotti, että parisuhteen pitäisi olla sellainen, että se antaa enemmän voimia kuin vie. Toisin sanoen ei saisi käydä niin, että toisen niskoille kasautuu kaikki se tukemisvastuu ja toinen taas on se henkilö, joka vain surkuttelee huonoa elämäänsä "eikä mua kukaan auta, snif".
Tässä taas nähdään se näkemysten ero. Toisella on periaatteessa kaikki hyvin, mutta silti hän surkuttelee ja sillä tavalla aiheuttaa suurta murhetta ja huolta sille toiselle - se toinen taas murheesta ja surusta huolimatta pyrkii miettimään että "kyllä tästä noustaan" ja sillä tapaa jaksaa tukea sitä toista tyyppiä.
No, ei se varmaan oikeasti mene näin mustavalkoisesti. Ja sitäpaitsi olen vaihteeksi(!) eksynyt ihan minne sattuu alkuperäisestä aiheesta.
Lähetä kommentti