Soundtrack: José González - Heartbeats

Tulipa tuosta edellisestä pitkä postaus. Ei tosiaan mikään kovin lukijaystävällinen. Mutta piti saada ajatukset kirjattua ylös, ja mikäpä olisi parempi paikka kuin blogi...

Tänään oli hieno päivä. Koiran kanssa meni monta tuntia metsässä. Olen ollut vähän arka lähtemään mihinkään kauemmas, suurin piirtein kilometrin säteellä ollaan pyöritty noissa lähimetsissä. Nyt huomasin että kun uskaltautuu hieman kauemmas, löytyy paljon hienoja maastoja eikä täällä oikein voi eksyäkään. Kunhan jaksaa vaan kävellä, niin johonkin tutulle alueelle päätyy ennen pitkää.

Tuosta ärsytyslistasta meinasi unohtua yksi olennaisimmista. Ärsyttää, kun ihmiset ei pidä koiriaan ohitustilanteessa lyhyemmällä narulla. Ohitustilanne on siis sellainen, että kadulla on kaksi koirakkoa (=koira+ohjaaja eli ihminen) joiden olisi tarkoitus mahdollisimman siististi ja ilman veren vuodatusta ohittaa toisensa. Minulla on nuori uroskoira, jonka en anna haukkua tai murista vastaantulijoille. Kiellän sitä jo tuijottamasta muita koiria (koiralle tuijotus on haaste). Otan sen aina lyhyeen hihnaan sivulle silloin kun kuljetaan toisen koirakon ohi ja pyrin asettumaan niin, että minä jään oman ja vieraan koiran väliin. Mutta mitä tekevät lähes kaikki muut koiran omistajat?!

Jo kaukaa näkee, miten Fifi tai Nakki valpastuu ja alkaa tuijottaa silmä kovana ja omistaja vaan kulkee käsi pitkänä perässä. Kun välimatka lyhenee, Bella tai Sulo aloittaa uhkaavan murinan ja nojaa jo täydellä voimallaan pantaansa. Ja omistaja vain myhäilee jossain kaukana koiran takana. Kun välimatkaa on enää sen verran, että muutaman askeleen päästä Roosa tai Aapo olisi koirani kimpussa ja minä olen jo koirineni siirtymässä ojan penkan puolelle, Murun tai Pomon taluttaja alkaa kerätä hihnaa ja jutella koiralleen (jolta alkaa silmät pullistua päästä ja henkikään ei meinaa enää kulkea ja joka varmastikaan ei kuule sanaakaan siitä mitä sille sanotaan) rauhoittavaan sävyyn "No mitäs sinä Imppu/Jesse kun toinen on noin pieni vielä, äläpä nyt jaksa...". Ohituksen aikana toivottavasti ei satu mitään, mutta heti kun ollaan päästy hieman ohi, Vilman tai Rexin omistaja löysää hihnaa niin että koiransa varmasti saa sanoa viimeisen ruman sanansa meidän perään. Pari kertaa on käynyt niin, että kun minä jo luulen selvinneeni ohituksesta, oma koirani hypähtääkin äkkiä eteenpäin kun Olga tai Peku on päästetty lähtemään perään! Silloin tekisi mieli potkaista ensin koiraa ja sitten omistajaa. Sitten on niitä, jotka eivät korvaansa lotkauta, vaikka Minni tai Ressu haukkuu kaikki vieraat koirat. Tai niitä, jotka kyllä koittavat kieltää, mutta eivät ole edes lähellä onnistumista. Ihannetilanne olisi, että kaksi koiraa voisivat ohittaa toisensa löysässä hihnassa, ilman tervehtimisiä tai uhkailuja, ihan niin kuin toisilleen vieraat ihmiset ohittavat toisensa kadulla. Koiratuttuja voi moikata sitten vaikka koirapuistossa, mutta hihnassa ei pitäisi päästää koiria tutustumaan toisiinsa. Siinä tulee helposti hammasta.