Olin bussissa. Ihan tavallisessa, natisevassa, matalalattiaisessa bussissa, jossa istui ihan tavallisia bussimatkustajia. Ja mikä sinne seinälle kuskin paikan taakse olikaan ripustettu? Iso litteä näyttö! Taulu-TV siis. Katselin sitä hölmistyneenä, mitä ihmettä? Ruudussa näkyi lyhyitä uutissähkeitä, välillä mainoksia ja sponsorien logoja. JCDecaux tietysti mukana, mutta oli niitä muitakin.
Tuli jotenkin surrealistinen olo. Kenen idea tämä oikein on ollut? Se henkilö ei ainakaan paljoa busseilla matkustele. Bussi on niitä paikkoja, joissa on sellaista tiettyä arkista romantiikkaa. Bussiin kun menee, ei voi muuta kuin odottaa että on perillä. Sillä aikaa voi katsella ihmisiä tai maisemia (jossain aiemmassa postauksessa kerroin siitä, miten mukavaa on lukea ihmisiä kaupungilla, samaa harrastan bussimatkoilla). Minulle tulee bussissa usein jotenkin nostalginen olo, ja sellainen rauhallinen tunne, vaikka olisi ruuhka-aikakin. Bussissa on turvallista ja vähän jännittävääkin joskus. Bussissa tapahtuu kaikenlaista ja toisaalta ei mitään. Bussi on kuin Kaurismäen leffat (nukahdin kolme kertaa Laitakaupungin valoissa). Kaheksankytluvun lapsena minulle tulee 80-luku mieleen busseissa (niissä lähiliikenteen matalissa ja natisevissa, ei kaukoliikenteen isoissa ja hienoissa pitkänmatkanlinja-autoissa).
Ja nyt siellä on sitten televisio. "Bussit siirtyivät digiaikaan". Lapsuudessani meillä oli pieni valkoinen mustavalkotelevisio. Katsoin Pikku Kakkosta, Puoli Kuusi -lastenohjelmaa ja sitten sitä yhtä vanhaa parisuhdesarjaa, ei nyt tule mieleen nimeä. Kerran katsoin dinosaurusohjelmaa ja televisio räjähti kesken kaiken (no oikeasti se vaan sammui). Sellaisen telkkarin minä voisin hyväksyä bussiinkin. Mutta että taulu-TV... Ihan kuin jotain science fictionia.
Bussi itsessään on aika epäinhimillinen juttu: lauma toisilleen ihan vieraita ihmisiä pakkautuu yhteen metallitölkkiin, jokainen näyttää vuorollaan sellaista pientä korttia laitteelle joka sanoo piip tai sitten kuskille joka sanoo päivää, sitten kuski laittaa ovet kiinni, ja koko porukka huojuu ja horjahtelee ja torkkuu samaa reittiä pitkin samaan paikkaan. Ehkä jossain sopivassa kohtaa joku painaa nappia joka sanoo plimplom, PYSÄHTYY/STANNAR valo syttyy, ihminen kerää tavaransa ja lähtee tuolien selkämyksistä tai niistä tangoista kiinnipitäen etenemään ovea kohti, kuski ajaa tien sivuun, avaa ovet ja katsoo peilistä kun ihminen astuu ulos kadulle. Sitten ovet sulkeutuvat taas ja bussi jatkaa matkaansa. Ja muut ihmiset ajavat omilla autoillaan ohi eivätkä yleensä vilkuta, mutta bussimatkustajat katsovat ylhäältä alaspäin heidän autoihinsa. Ja samalla tavalla on istuttu vierekkäin vuosia, ihan hiljaa. Bussilla matkustaminen on oikein hyvä itseilmaisukeino suomalaisille. Ja nyt siihen seesteyteen on tuotu uutissähkeitä kertova taulu.
On vaikeaa istua samassa tilassa näytön kanssa ja katsoa jonnekin muualle. Aina tuntuu siltä, että menettää jotain oleellista informaatiota jos kääntää katseensa pois. Mikä sen tarkoitus edes on? Tuoda yksi uusi mainosmedia ihmisten "ulottuville"? Miksi minä haluaisin tietää bussissa istuessani mitä maailmassa tapahtuu juuri sillä hetkellä? Pitäisikö minun haluta tietää? Kaikkein vähiten haluan tietää, että Carmen Electralla on uusi levy (tai joku vastaava) kaupoissa. Ne mainostarrat busseissa oli ihan tarpeeksi mielenkiintoisia. Niissä on interaktiivisuutta, saattoi taittaa kulman ja sitten rämpyttää sitä sormella niin että kuului ärsyttävä ääni. Tai saattoi irrottaa tarran ja liimata sen uudestaan eri paikkaan. Tai sitten saattoi vain katsella ulos ikkunasta, eikä tarra huutanut että katso minua! Haloo mainospäättäjät, bussi-ihmiset haluaa tehdä tägejä ja olla luovia, ei kukaan jaksa katsoa telkkaria bussissa.
Bussin perusolemukseen kuuluu kiireettömyys. Jos joku on myöhässä, bussi ei kulje yhtään sen nopeampaa hänen takiaan. On pakko luopua kontrollista ja antaa bussin viedä. Samoin jos myöhästyy bussista niin kuin minä usein, eikä tiedä koska seuraava tulee, ei voi muuta kuin jäädä pysäkille odottamaan. Tietotekniikan maailmaan taas kuuluu kärsimättömyys. Ei millään jaksa odottaa että joku tiedosto latautuu kaksikymmentä sekuntia. Se on pieni ikuisuus. Näiden maailmojen yhdistäminen laittamalla telkkari bussiin on edesvastuutonta. Työ- ja koulupäiviin, joihin bussimatkakin kuuluu olennaisena osana, ei tarvita enää yhtään stressinpoikasta lisää. Toivottavasti tämä kokeilu päättyy pian.
Tuli jotenkin surrealistinen olo. Kenen idea tämä oikein on ollut? Se henkilö ei ainakaan paljoa busseilla matkustele. Bussi on niitä paikkoja, joissa on sellaista tiettyä arkista romantiikkaa. Bussiin kun menee, ei voi muuta kuin odottaa että on perillä. Sillä aikaa voi katsella ihmisiä tai maisemia (jossain aiemmassa postauksessa kerroin siitä, miten mukavaa on lukea ihmisiä kaupungilla, samaa harrastan bussimatkoilla). Minulle tulee bussissa usein jotenkin nostalginen olo, ja sellainen rauhallinen tunne, vaikka olisi ruuhka-aikakin. Bussissa on turvallista ja vähän jännittävääkin joskus. Bussissa tapahtuu kaikenlaista ja toisaalta ei mitään. Bussi on kuin Kaurismäen leffat (nukahdin kolme kertaa Laitakaupungin valoissa). Kaheksankytluvun lapsena minulle tulee 80-luku mieleen busseissa (niissä lähiliikenteen matalissa ja natisevissa, ei kaukoliikenteen isoissa ja hienoissa pitkänmatkanlinja-autoissa).
Ja nyt siellä on sitten televisio. "Bussit siirtyivät digiaikaan". Lapsuudessani meillä oli pieni valkoinen mustavalkotelevisio. Katsoin Pikku Kakkosta, Puoli Kuusi -lastenohjelmaa ja sitten sitä yhtä vanhaa parisuhdesarjaa, ei nyt tule mieleen nimeä. Kerran katsoin dinosaurusohjelmaa ja televisio räjähti kesken kaiken (no oikeasti se vaan sammui). Sellaisen telkkarin minä voisin hyväksyä bussiinkin. Mutta että taulu-TV... Ihan kuin jotain science fictionia.
Bussi itsessään on aika epäinhimillinen juttu: lauma toisilleen ihan vieraita ihmisiä pakkautuu yhteen metallitölkkiin, jokainen näyttää vuorollaan sellaista pientä korttia laitteelle joka sanoo piip tai sitten kuskille joka sanoo päivää, sitten kuski laittaa ovet kiinni, ja koko porukka huojuu ja horjahtelee ja torkkuu samaa reittiä pitkin samaan paikkaan. Ehkä jossain sopivassa kohtaa joku painaa nappia joka sanoo plimplom, PYSÄHTYY/STANNAR valo syttyy, ihminen kerää tavaransa ja lähtee tuolien selkämyksistä tai niistä tangoista kiinnipitäen etenemään ovea kohti, kuski ajaa tien sivuun, avaa ovet ja katsoo peilistä kun ihminen astuu ulos kadulle. Sitten ovet sulkeutuvat taas ja bussi jatkaa matkaansa. Ja muut ihmiset ajavat omilla autoillaan ohi eivätkä yleensä vilkuta, mutta bussimatkustajat katsovat ylhäältä alaspäin heidän autoihinsa. Ja samalla tavalla on istuttu vierekkäin vuosia, ihan hiljaa. Bussilla matkustaminen on oikein hyvä itseilmaisukeino suomalaisille. Ja nyt siihen seesteyteen on tuotu uutissähkeitä kertova taulu.
On vaikeaa istua samassa tilassa näytön kanssa ja katsoa jonnekin muualle. Aina tuntuu siltä, että menettää jotain oleellista informaatiota jos kääntää katseensa pois. Mikä sen tarkoitus edes on? Tuoda yksi uusi mainosmedia ihmisten "ulottuville"? Miksi minä haluaisin tietää bussissa istuessani mitä maailmassa tapahtuu juuri sillä hetkellä? Pitäisikö minun haluta tietää? Kaikkein vähiten haluan tietää, että Carmen Electralla on uusi levy (tai joku vastaava) kaupoissa. Ne mainostarrat busseissa oli ihan tarpeeksi mielenkiintoisia. Niissä on interaktiivisuutta, saattoi taittaa kulman ja sitten rämpyttää sitä sormella niin että kuului ärsyttävä ääni. Tai saattoi irrottaa tarran ja liimata sen uudestaan eri paikkaan. Tai sitten saattoi vain katsella ulos ikkunasta, eikä tarra huutanut että katso minua! Haloo mainospäättäjät, bussi-ihmiset haluaa tehdä tägejä ja olla luovia, ei kukaan jaksa katsoa telkkaria bussissa.
Bussin perusolemukseen kuuluu kiireettömyys. Jos joku on myöhässä, bussi ei kulje yhtään sen nopeampaa hänen takiaan. On pakko luopua kontrollista ja antaa bussin viedä. Samoin jos myöhästyy bussista niin kuin minä usein, eikä tiedä koska seuraava tulee, ei voi muuta kuin jäädä pysäkille odottamaan. Tietotekniikan maailmaan taas kuuluu kärsimättömyys. Ei millään jaksa odottaa että joku tiedosto latautuu kaksikymmentä sekuntia. Se on pieni ikuisuus. Näiden maailmojen yhdistäminen laittamalla telkkari bussiin on edesvastuutonta. Työ- ja koulupäiviin, joihin bussimatkakin kuuluu olennaisena osana, ei tarvita enää yhtään stressinpoikasta lisää. Toivottavasti tämä kokeilu päättyy pian.
3 kommenttia:
Laskujeni mukaan käytin sanaa "bussi" jossain muodossa 27 kertaa tässä merkinnässä.
Hehee... Oli ihan pakko siis tuon edellisen kommentin takia kuukkeltaa hakusanat: "bussi 27". Näemmä Tampesterissa pääsee tuolla dösällä Amurin aikuisneuvolaan. Tämä lienee kosminen viesti suoraan alitajunnastanne: "Nyt reippaasti neuvolakäynnille! Niin niin, Amuriinpa hyvinkin."
...Ei minulla ole liikaa ylimääräistä aikaa, kuinka niin muka?
Heh heh, kiitos vinkistä.
Lähetä kommentti