Olin vähän aikaa sitten yötä ystäväpariskunnan luona. He ovat minua kymmenisen vuotta vanhempia ja asuvat pienessä omakotitalossa tässä melko lähellä. Huomasin, että olen kaivannut kotielämää. Koti-iltoja tarkemmin ottaen. Telkkarin katsomista muiden kanssa, iltapalan laittamista, hämärää ja pehmeitä valoja... Sitä, että on ihmisiä ympärillä. Siitä on nyt aika tarkkaan kolme vuotta, kun muutin ensimmäisen kerran pois kotoa. Viimeisen kerran muutin sieltä pois noin vuosi sitten, ja siinä välissä vietin joitakin kuukausia kotona. Alun perin ei ollut tarkoitus lähteä pitkäksi aikaa, mutta katson kuitenkin, että silloin kolme vuotta sitten jokin muuttui. Sen jälkeen tiesin, ettei koti ole enää sama asia, se ei löydy enää sieltä missä se ennen oli. Enkä minä ole enää sama.
Nyt kun olen saanut elää niin kuin parhaaksi näen ja tehdä mitä haluan milloin haluan, kaipaankin kotiin. Joskus viisitoistavuotiaana en olisi varmaan voinut kuvitella suurempaa onnea, kuin saada elää itsenäisesti ja päättää omista asioista ilman, että kukaan tulee määräilemään. Enkä minä kai vieläkään haluaisi, että täällä olisi ketään komentelemassa. Eikä tämä lievä koti-ikävä ole ikävää perheeni pariin (koska tiedän, etten kestäisi enempää kuin pari päivää rakkaan perheeni seurassa). Minä kaipaan rutiineja. Olen varmaan sanonut tämän moneen kertaan ennenkin, mutta niin se vain on. Tämä vapaa elämä ei sovi minulle. Tässä ei ole mitään hohtoa, jos ei vastapainoksi ole arkea.
En tiedä miksen paljonkaan katso televisiota täällä, kun olen yksin. Enkä tiedä miksi se tuntuu niin rentouttavalta kotona (eli lapsuuden kodissa). Vaikka telkasta tulisi Sinkkuelämien uusintoja, jo sen pelkän tunnusmusiikin kuuleminen saa jonkinlaisen hyvän reaktion aikaan. Täällä taas silloin harvoin kun katson televisiota, katson sitä kärsimättömästi, en jaksa keskittyä, eikä mikään ohjelma ole hyvä. En seuraa enää mitään sarjoja, vaikka aina joskus huomaan lehdestä, että joku kiinnostava ohjelma olisi tulossa. Ei sillä että se välttämättä olisi huono asia, ettei tuhlaa aikaansa töllön edessä, mutta tuntuu niin kuin jotain puuttuisi.
Minulla olisi hyvät edellytykset luoda hyviä kotirutiineja. Lehti tulee joka aamu, televisio, radio ja tietokone löytyy, kirjoja on hyllyssä ja kirjasto ihan vieressä, minulla on koira ja akvaario, minulla on huonekasveja ja parvekekasveja, minulla on imuri ja pesukone, minulla ei ole tiskikonetta, minulla on teetä kaapit pullollaan, kahvinkeittimenkin voisin hankkia, ruokaa täytyy syödä joka päivä, siivotakin täytyy... Ja kuten tuolla joskus aikaisemmin sanoin, kotitöistä tulee jotenkin kummallisen hyvä olo, kun vain saa aikaiseksi. Rutiinien hienous on siinä, että ei tarvitse erikseen saada aikaiseksi, kun tietää aina etukäteen mitä pitää milloinkin tehdä. Ja toinenkin hienous on, eli se että tietää milloin ei tarvitse tehdä mitään, ja voi vain olla. Tai viettää sitä vapaata elämää... Ihmisiähän minä en tänne saa asumaan, eikä tänne oikein mahtuisikaan, mutta rutiinitkin riittäisivät. Pitäisiköhän tehdä lista siitä mitä minäkin viikonpäivänä pitää tehdä mihinkin aikaan. Tai sitten voisin kuvitella että täällä on joku muu, jonka takia täytyy herätä aina samaan aikaan, jolle täytyy laittaa aamupalaa, jonka takia täytyy tiskata astiat kun on syöty, jonka takia täytyy siivota ja pestä pyykkiä... (How low can I go, kysynpä vaan :D?) Mitäköhän tästä vielä tulee. En ole ikinä kuullut kenestäkään tervepäisestä aikuisesta, joka olisi joutunut tekemään itselleen lukujärjestystä päivärutiineja varten.
Eilen netissä seikkaillessani löysin hauskat sivut. Tai no, en tiedä kuinka monen mielestä ne on hauskat, mutta ainakin siellä oli kivoja testejä. BBC:n Science&Nature hyöty ja huvi -sivut. En tiedä minkä ikäisille se on suunnattu (varmaankin 8-14-vuotiaille), mutta löysinpä sieltä brain mapin, jossa selitettiin miksi kotityöt vaikuttaa minuun niin kuin ne vaikuttaa: "Working on a non-emotional mental tasks inhibits the amygdala, which is why keeping yourself busy can cheer you up when you're feeling miserable." Amygdala = mantelitumake. On kummallista ajatella, miten aivot toimivat itsestään. Silloinkin kun illalla väsyttää ja nukahtaa, niin eihän se ole muuta kuin että aivot tuudittavat "minän" uneen ja jatkavat hommia yksinään. Tämä liittyy nyt tietenkin yhteen linkkiin, jonka sain Mikolta. Mutta nyt riittää tämä, jatkan mantelitumakkeen toiminnan häirintää. Ehkä voisin vaikka lukea lehteä.
Nyt kun olen saanut elää niin kuin parhaaksi näen ja tehdä mitä haluan milloin haluan, kaipaankin kotiin. Joskus viisitoistavuotiaana en olisi varmaan voinut kuvitella suurempaa onnea, kuin saada elää itsenäisesti ja päättää omista asioista ilman, että kukaan tulee määräilemään. Enkä minä kai vieläkään haluaisi, että täällä olisi ketään komentelemassa. Eikä tämä lievä koti-ikävä ole ikävää perheeni pariin (koska tiedän, etten kestäisi enempää kuin pari päivää rakkaan perheeni seurassa). Minä kaipaan rutiineja. Olen varmaan sanonut tämän moneen kertaan ennenkin, mutta niin se vain on. Tämä vapaa elämä ei sovi minulle. Tässä ei ole mitään hohtoa, jos ei vastapainoksi ole arkea.
En tiedä miksen paljonkaan katso televisiota täällä, kun olen yksin. Enkä tiedä miksi se tuntuu niin rentouttavalta kotona (eli lapsuuden kodissa). Vaikka telkasta tulisi Sinkkuelämien uusintoja, jo sen pelkän tunnusmusiikin kuuleminen saa jonkinlaisen hyvän reaktion aikaan. Täällä taas silloin harvoin kun katson televisiota, katson sitä kärsimättömästi, en jaksa keskittyä, eikä mikään ohjelma ole hyvä. En seuraa enää mitään sarjoja, vaikka aina joskus huomaan lehdestä, että joku kiinnostava ohjelma olisi tulossa. Ei sillä että se välttämättä olisi huono asia, ettei tuhlaa aikaansa töllön edessä, mutta tuntuu niin kuin jotain puuttuisi.
Minulla olisi hyvät edellytykset luoda hyviä kotirutiineja. Lehti tulee joka aamu, televisio, radio ja tietokone löytyy, kirjoja on hyllyssä ja kirjasto ihan vieressä, minulla on koira ja akvaario, minulla on huonekasveja ja parvekekasveja, minulla on imuri ja pesukone, minulla ei ole tiskikonetta, minulla on teetä kaapit pullollaan, kahvinkeittimenkin voisin hankkia, ruokaa täytyy syödä joka päivä, siivotakin täytyy... Ja kuten tuolla joskus aikaisemmin sanoin, kotitöistä tulee jotenkin kummallisen hyvä olo, kun vain saa aikaiseksi. Rutiinien hienous on siinä, että ei tarvitse erikseen saada aikaiseksi, kun tietää aina etukäteen mitä pitää milloinkin tehdä. Ja toinenkin hienous on, eli se että tietää milloin ei tarvitse tehdä mitään, ja voi vain olla. Tai viettää sitä vapaata elämää... Ihmisiähän minä en tänne saa asumaan, eikä tänne oikein mahtuisikaan, mutta rutiinitkin riittäisivät. Pitäisiköhän tehdä lista siitä mitä minäkin viikonpäivänä pitää tehdä mihinkin aikaan. Tai sitten voisin kuvitella että täällä on joku muu, jonka takia täytyy herätä aina samaan aikaan, jolle täytyy laittaa aamupalaa, jonka takia täytyy tiskata astiat kun on syöty, jonka takia täytyy siivota ja pestä pyykkiä... (How low can I go, kysynpä vaan :D?) Mitäköhän tästä vielä tulee. En ole ikinä kuullut kenestäkään tervepäisestä aikuisesta, joka olisi joutunut tekemään itselleen lukujärjestystä päivärutiineja varten.
Eilen netissä seikkaillessani löysin hauskat sivut. Tai no, en tiedä kuinka monen mielestä ne on hauskat, mutta ainakin siellä oli kivoja testejä. BBC:n Science&Nature hyöty ja huvi -sivut. En tiedä minkä ikäisille se on suunnattu (varmaankin 8-14-vuotiaille), mutta löysinpä sieltä brain mapin, jossa selitettiin miksi kotityöt vaikuttaa minuun niin kuin ne vaikuttaa: "Working on a non-emotional mental tasks inhibits the amygdala, which is why keeping yourself busy can cheer you up when you're feeling miserable." Amygdala = mantelitumake. On kummallista ajatella, miten aivot toimivat itsestään. Silloinkin kun illalla väsyttää ja nukahtaa, niin eihän se ole muuta kuin että aivot tuudittavat "minän" uneen ja jatkavat hommia yksinään. Tämä liittyy nyt tietenkin yhteen linkkiin, jonka sain Mikolta. Mutta nyt riittää tämä, jatkan mantelitumakkeen toiminnan häirintää. Ehkä voisin vaikka lukea lehteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti