Säälittävää vuodatusta

Vanhempien ja lasten suhteet ei ole aina kaikkein yksinkertaisimpia. En tiedä onko kaikkein eniten ongelmia lapsen ja samaa sukupuolta olevan vanhemman kanssa, ainakin meidän perheessä niin tuntuu olevan. Vaikka sitä kuvittelee olevansa aikuinen, niin silti omilla vanhemmilla on aina tietty statusasema. En väitä olevani aina oikeassa, mutta silloin kun olen ja äitini on väärässä, asia ei ikinä selviä asiallisesti niin kuin normaalien aikuisten välillä. Ei, vaan riitaan sekoittuu kaikkia ihme rooleja. Toisaalta tiedän, että äiti on väärässä, toisaalta taas äidin sanomisilla ja mielipiteillä on aina paljon (liikaa?) vaikutusta. Ja heti kun huomaan, että toinen on ollut epäreilu, alan puolustautua, tulkitsen kaiken hyökkäykseksi ja itsemääräämisoikeuteni viemiseksi. Ei siinäkään vielä mitään, jos äiti olisi senkin jälkeen järkevä ja johdonmukainen, mutta kun se on vielä minuakin epävakaampi. Ja kyllähän se hyökkääkin, liioittelee, valehtelee, tekee virheitä ja ylittää valtuutensa ja vaikka mitä. Eikä edes halua ymmärtää, koska on aina oikeassa. Hämmentävintä, mutta toisaalta helpottavaa, onkin niinä hetkinä huomata että äitikin on vain ihminen. Eikä se ei ole kummankaan vika jos ollaan eri mieltä asioista, me voimme nähdä maailman eri tavalla, eikä kumpikaan välttämättä tule ikinä muuttamaan mieltään.

Äiti ei ole aina oikeassa, piste. Harmi ettei äiti vaan tajua sitä.