Olin menossa töihin. Olin myöhässä, mutta eipä sille enää bussissa mitään voi, joten olin ihan hyvällä tuulella. Istuin jonkun miehen viereen, vaikea sanoa minkä ikäinen hän oli. Jotain kahdenkymmenenviiden ja neljänkymmenen väliltä, veikkaisin villisti. Ihan normaalin näköinen suomalainen mies, ehkä vähän keskimääräistä siistimmin pukeutunut. Ainakin hällä oli melko uudet kengät, sellaset ruskeat mokkanahkaiset tennarit tai jotkut. Olin ihan omissa ajatuksissani ts. en ajatellut mitään. Taisin katsoa miehen käsiä. Hän siirsi kättään niin, että takin hiha vähän nousi. Hänen käsivartensa oli melko karvainen. Olin hyvin yllättynyt. Jotenkin se oli vaan odottamatonta, se karva. Olisin halunnut silittää hänen kättään, sormenpäillä ihan kevyesti ranteen sivusta. Kuvittelin jo miltä se tuntuisi. Se ajatus tuli melkein refleksinomaisesti. Onneksi sain itseni kiinni ennen kuin ehdin liikkua. Alkoi naurattaa. (Mua muutenkin naurattaa aika usein bussissa. En naura silloin muille ihmisille, vaan omille ajatuksilleni. Yleensä.) Oli niin lähellä, etten olisi kurottanut silittämään sitä miestä. Siihen olisin sitten havahtunut, että oho, eihän bussissa oikeasti hipelletä ihmisten karvoja. "Anteeksi. Se oli vahinko."
Olisikohan se mies sitten tullut kovin tietoiseksi omasta karvaisuudestaan ja kiusaantunut?
7 kommenttia:
Hihihii, ihan kihelmöi kun ajattelen tuota tilannetta. Käsinkosketeltavasti kuvailtu!
Tänään yritin itsekin taas junassa pidätellä nauruani. Se ei tosin johtunut omista ajatuksistani - onneksi, koska niitä on usein mahdotonta kontrolloida kun kerran alkaa joku hihityttämään - vaan Green wing -sarjan häröstä huumorista. Suosittelen.
"Rakas päiväkirja.
Matkustin tänään linja-autolla, kun viereen istui tyttö. Yhtäkkiä tunsin, kuinka yhteinen jännitteemme alkoi kasvaa. Aloin tuntea mitä omituisimpia asioita, ja siirsin kättäni vilkaistakseni kelloani aivan vaivihkaa. Mielessäni ajattelin, mitä tuo tyttö ajattelisi, jos kehottaisin meitä molempia poistumaan linja-autossa ja menemään yhdessä jonnekin.
Tyttö purskahti nauramaan.
En enää koskaan matkusta linja-autolla."
Tai sitten tapahtui jotain ihan muuta.
F: Kihelmöivä on oikea sana!
T: Näin elokuvissa. Elokuvissa tietenkin voi tehä mitä vaan. Vaikka ihmiset vois kyllä todellisessa elämässäkin enemmän olla impulsiivisia, mun mielestä. Mäkin olisin voinu vaan silittää sitä miestä ja sit olla vaan ihan niin kuin en olis mitään outoa tehnytkään. Ja jäädä pois bussista.
Onneksi en tehnyt niin, koska se mies sattui vielä jäämään pois samalla pysäkillä ja sit käveli mun edellä työpaikalle asti. Pokka ei olis pitäny niin kauaa.
Tietenkin on mahdollista, että se olis alkanu kirkua ja lyönyt mua. Sitten olisin saanut ahdistelusyytteen ja lähestymiskiellon. Haluaisin kuitenkin korostaa vielä, että kyse ei ollut mistään sellaisesta jännitteestä, kuhan olisin vaan halunnu koittaa miltä ne karvat tuntuu... Ihan tervettä.
Ps. Voi fxhyijq kun nää bloggerin sanapelit on vaikeita!
Impulsiivisuus on hienoa, ja aion korostaa sitä tulevissakin elämänvaiheissani kosolti.
Mutta nyt unohdat sen, että jos mies lähentelee naista, niin nainen soittaa poliisit. Jos nainen lähentelee miestä, mies soittaa kavereilleen. Koska elämä toimii aina kärjistysten mukaan, minun ei tarvitse vesittää tätä millään latteudella.
"Uiminen on parasta kuntoilua." Ja minäkin vihaan sanapeliä.
Se ois myös voinut ajatella, että yritin varastaa sen kellon. Ei ihan oppikirjaesimerkki oikeasta kellovarkaustyylistä, mutta...
Mutta eikös innovaatiot just synny siitä, että toimitaan eri tavalla kuin kaikki muut?
Heh, kai se on niinkin. "Uusi kumouksellinen taskuvarkaustyyli - uhri ei suostu uskomaan, että varastaisit kellon aivan hänen silmiensä edessä. Pääset kuin koira veräjästä! Et tule pettymään!"
Lähetä kommentti