Nyt kun tuli ihana kevät, tuli taas entistä suurempi kaipaus tallille. Huvittelen kuvittelemalla, miten joskus asun sellasessa talossa, että omassa pihassa voi pitää muutamaa hevosta, joista yksi ainakin on koulutettava nuori hevonen, jonka olen ostanut maitovarsana ja jota pidän muutaman vuoden kuin kukkaa kämmenellä, ja myyn sitten hyvään kotiin ja luen lehdistä mitä kaikkea se on taas voittanut. Tietenkin tekisin näiden hevosten kanssa kaiken oikein, niille ei ikinä tulisi mitään rasitusvammoja tai muutakaan tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä johtuvaa, aina olisi hyvä ilma ja tallissa erikseen kuivatushuone märille loimille. Hanasta tulisi lämmintä vettä, heinä olisi aina ykkösluokkaista ja varusteet hyvässä kunnossa. Tarhat olisivat aina kuivia, aidat olisivat aina valkoisia, kengittäjä olisi taitava ja tulisi ajallaan, eikä tallinpiha olisi ikinä luistinrata. Talli olisi iso, karsinat olisivat valoisat, hevoset juttelisivat ystävällisesti ovien yli. Varpaat eivät ikinä olisi jäässä, eivätkä mäkäräiset söisi kesäisin elävältä. Vesi ei jäätyisi kuppeihin eikä putkiin. Maastot olisivat upeita ja turvallisia. Kenttä ei ikinä pölyäisi, eikä laitumien juoma-astioissa kasvaisi levää. Hevoset olisivat järkeviä ja persoonallisia, kauniita ja terveitä, hyvärakenteisia ja hyväliikkeisiä, hyväsukuisia ja arvokkaita. Ihmiset kautta maan toivoisivat, että osaisivat hoitaa hevosensa yhtä hyvin kuin minä, ja unelmoisivat siitä päivästä, kun heidän hevosensa pääsisi minun talliini asumaan. Aina olisi varaa ostaa uusi kuljetusauto ja ajaa hienolla maasturilla, ei tulisi ilmastonmuutosta eikä öljykriisiä, eikä susilauma muuttaisi lähimetsään.

Tämä suunnitelma vaatii onnistuakseen aika paljon rahaa. Tämän vuoden ensimmäisen kvartaalin talouskatsaus ei lupaa hyvää.