Tietokoneen kello näyttää 2:22. Olen taas kipeä ja yövuorossa. Aina kun saan pidemmän työpätkän, sairastun. En kuitenkaan uskaltanut ennen töihin lähtöä mitata kuumetta, koska siitä olisi tullut vaan pahempi mieli, eikä kotiinkaan voinut jäädä, koska mistä tähän olisi saatu sijainen. Sitä paitsi enimmäkseen tämä yövuoro on netissä surffailua, joten kyllä sen kestää kuumeisenakin. Se on kyllä kumma, miten lähellä kuolemaa sitä tuntee olevansa (tai toivoo olevansa), kun makaa kotona sängyssä flunssaisena, mutta jos on siinä samassa tilassa töissä, on paljon parempi olo. Kun joutuu olemaan liikkeellä jonkun verran, ja miettimään muutakin kuin särkeviä niveliä tai tukkoista nenää. Kotona koiran kanssa ulos lähteminen tuntui ihan ylitsepääsemättömältä suoritukselta, kun flunssa iski täydellä teholla.

Minussa on vähän masokistin vikaa. Tykkään siitä, että teen ihan järjettömiä aikatauluja. Niin kuin eilen: ke-to oli yövuoro, aamulla olin kotona kahdeksalta. Flunssa oli aluillaan. Vein koiran ulos, ja soitin äitille. Äiti sanoi olevansa töissä ja jättävänsä auton avaimen jollekin luukulle, että pääsen autolla hakutreeneihin koiran kanssa kymmeneksi. En kertonut siinä vaiheessa, että olin tullut yövuorossa, koska ajattelin, ettei äiti lainaisi autoa univajeesta kärsivälle lapselle. Join kahvia ja Finrexiniä, ja lähdin hakemaan autoa koiran kanssa.

Hakutreeniporukka oli tuplasti suurempi kuin tavallisesti, mikä tarkoitti tupla-aikaa, ilma oli viileä, ei enää tietoakaan kesästä. Päätettiin kiivetä Käärmekalliolle, jonne on aika pitkä ja jyrkkä nousu reput selässä. Tallattiin ryteikköinen hakualue, noin 100 m x 200 m. Minä aloitin koirani kanssa, treenit meni aika pilalle. Koiralle ei kelvannut jauhelihapalkka, enkä osannut oikein kertoa uudelle porukalle millaista harjoitusta haluaisin sille tehdä. No, ei se niin vaarallista ole, yhdet treenit sinne tai tänne. Hormonit taitaa heitellä koiraparkaa niin paljon tällä hetkellä, ettei se oikein ole terässä. Vein koiran autoon, ja kiipesin toistamiseen Käärmekalliolle. Juoksentelin metsässä maalimiehenä muille treenaajille, flunssa tuntui vähän helpottavan. Nälkä ei ollut vieläkään, vaikka olin viimeksi syönyt oikeaa ruokaa tiistain puolella (suklaata ei lasketa).

Kahdentoista maissa treenit loppuivat. En oikein tiennyt mitä tehdä auton kanssa, äiti pääsisi töistä neljältä, muttei voi ottaa avaimia aikaisemmin. En halunnut valvoa niin kauaa, kahdeksalta pitäisi kuitenkin herätä uuteen yövuoroon. Päätin tehdä hormonimyrskyisen ja likaisen koirani kanssa pienen puolentunnin lenkin, jonka aikana uitin koiraa lammikossa, jossa ei saisi ikivanhan kieltotaulun mukaan koiria uittaa. Anteeksi Suomen kansa. Koira noutaa ihan hulluna vedestä esineitä, tai noutaisi jos uskaltaisi uida. Nyt vesi taisi olla kylmää, mutta kyllä oli uimatekniikkakin vähän hakusessa. Yksi rikkinäinen jalkapallo upposi lammikon pohjaan, kun koira ei voinut sitä hakea. Muuten se kyllä totteli hyvin ja nopeasti, parina viime viikkona se on ollut vähän tiukemmassa kurissa, eläinparka. Maahan se menee jo nopeasti yhdellä käskyllä aika kaukanakin, jos ei ole mitään erityistä häiriötä näkyvissä. Onko siitä taidosta jotain hyötyä, en tiedä.

Kun vein märän koiran autoon, huomasin ilokseni, että auton takapenkki oli aivan kurassa. Koira oli kiivennyt jossain välissä auton takaosasta penkeille. Ei muuta kuin huoltoaseman kautta kotiin, huoltsikalla on itsepalveluimuri. Auttoi se ehkä vähän... Kello oli puoli kaksi, joten soitin pikkusiskolle, että tulen hakemaan hänet koulusta, jotta hän voi viedä minut ja koiran kotiin ja sitten neljältä hakea auton töistä. Delegointi on helppoa kun sen osaa, eikä ole herkkä omatunto. Soitin äidillekin, ja mainitsin siinä samalla etten ollut 30 tuntiin nukkunut, koska pitihän sille joku selitys olla, miksen itse vie autoa. Äiti ihmetteli miten ajan autoa niin väsyneenä. Ihan hyvin, sanoin. Ihan hyvin se menikin, keskittyminen oli vain hieman vaikeaa useampaan kuin yhteen asiaan kerrallaan. Niin kuin nopeusmittariin, edellä ajavaan autoon ja liikennevaloihin. Jos katsoin peilejä, unohdin kaiken muun hetkeksi, enkä ihan koko ajan muistanut mitä viitenä edellisenä sekuntina oli tapahtunut. Aloin ymmärtää ehkä paremmin keskittymishäiriöistä kärsiviä. Ihmeen hyvin kuitenkin tiellä pysyin, en ainakaan muista törmänneeni mihinkään. Kun sisko tuli kyytiin, hän koitti jotain venkoilla, että psykoterapeutti oli sanonut, ettei hän saa ajaa väsyneenä, johon minä sitten että et ole väsynyt, heräsit kahdeksalta (tiedän, koska soitin hänelle silloin), mutta sisko olikin ollut baarissa edellisenä iltana. Hän suostui kuitenkin ottamaan auton, joten pääsin vihdoin nukkumaan. Nukahdin varmaan samantien kun pääsin sänkyyn kahden peiton alle, ja heräsin vähän ennen kellon soittoa kahdeksalta illalla. Kuume oli noussut, mutta kuten sanoin, en uskaltanut mitata miten paljon. Vein koiran lyhyelle ja hidastempoiselle lenkille vesisateessa, menin kuumaan suihkuun ja lähdin töihin. Ja nyt olen ollut täällä jo viisi tuntia. Enää neljä tuntia jäljellä.

En tiedä mitä huomenna tapahtuu. Lupasin mennä käymään pikkuveljen kanssa ukin luona kahdelta. Ehdinkö nukkua sitä ennen, vai pitäisikö perua koko juttu? Ukki ei varmaan halua tätä

tautia.

Olen ehkä nauttinut lievän yliannoksen Finrexin-lääkemehuja, niistä tulee hetkeksi parempi olo. Se selittäköön tämän täysin turhan postauksen.