Matkustin eilen kaksitoista ja puoli tuntia mummolaan. Bussilla, junalla, junalla, junalla, bussilla, autolla. Koira on mukana. Kaikki täällä mummolassa ovat tykänneet siitä, mikä tuntuu mukavalta. On se ihan kiva koira. Voiko olla samalla tavalla ylpeä itse kasvattamastaan koirasta kuin vaikka omista lapsista? Kumpaan itsellä on enemmän vaikutusta?
Mummolassa on yksi hevonen, jonka emän emän emän muistan vielä hyvin, vaikka se onkin ollut kuollut jo kauan. Tämä nyt täällä kesää viettävä ori on itsekin jo kahdeksan vuotias ja yhtä mukava kuin isoisoäitinsä, vaikkakin rumempi. Isopäinen mutta seurallinen, tulee aina sinne missä on ihmisiä, vaikka sen laidun on valtava ja se voisi tehdä siellä mitä huvittaa. Itseasiassa se voisi muutenkin tehdä mitä huvittaa, sillä laitumen aita on lähinnä henkistä sorttia: se on noin polvenkorkuinen valkoinen lanka, eikä siinä ole sähköä joka kohdassa. Järven kautta hevonen voisi uida tai kahlatakin karkuun jos haluaisi. Olin laiturilla heittämässä koiralle rengasta, kun ori tuli syömään vesikasveja. Se työnsi koko turpansa veden alle, sukelteli. Sitten se ilmeisesti kaipasi seuraa tai muuten vaan kiipesi laituria reunustaville kiville seisomaan. Löin sitä sandaalilla turpaan (koska siis hevosiahan aina kuuluu hakata päähän), eikä mitään reaktiota. Koira alkoi haukkua, että ei kai se olento nyt vaan kiipeä tänne. Hätistelin hevosta pois, ja lähtihän se lopulta, eikä onneksi liukastunut kiviin ja telonut jalkojaan. Sillä on jo jännevamma, mikä ei näyttänyt haittaavan kiipeilyä. Kiipeilysession jälkeen hevonen jatkoi vielä rantahuvitelua kuopimalla vettä. Ensin puoli minuuttia veden loiskutusta oikealla etujalalla, sitten jalan vaihto ja taas sama uudestaan. Aika kauan se jaksoi sitä leikkiä, mutta lähti kuitenkin muutaman minuutin päästä tekemään töitä, eli syömään ruohoa.
Täällä on myös uusi serkku, Sofia, ikää 2,5 kk. Sofia osaa ainakin hihkua ja puristaa sormea kovaa. Onkohan vaikeaa olla vauva, kun ei voi itse päättää mihin menee ja mitä tekee. Sofia joutuu olemaan sen sylissä jolle hänet annetaan, siinä asennossa mihin hänet laitetaan.
Yksi kahdesta tädistäni on kuollut. Sukulaisilla on taipumusta kuolla kolmen ryppäissä. En tiedä kuka tämän ryppään kolmas voisi olla. Ukkini on hyvässä kunnossa, vaikka onkin yli yhdeksänkymmenen. Kyllä häneenkin silti vaikuttaa pikkuveljen ja tyttären kuolema, vaikka ne jollain tavalla odotettavissa olivatkin. Tytär ei ollut pitänyt moneen vuoteen mitään yhteyttä, ei vastannut ukin kirjeisiin. Minä en ole nähnyt häntä sitten vuoden 1986, ja siitä ajasta en yllättäen juuri mitään muista. Isäni sanoi ettei "hänestä kovin pitkäikäistä ihmistä kukaan odottanutkaan". En tiedä mitään yksityiskohtia, mutta rahariitoja, mielenterveysongelmia ja alkoholismia varmaan ainakin tähän liittyi.
Olen lyhyen ajan sisällä ollut tavallista enemmän tekemisissä vauvojen, hevosten ja hautajaisten kanssa.
Mummolassa on yksi hevonen, jonka emän emän emän muistan vielä hyvin, vaikka se onkin ollut kuollut jo kauan. Tämä nyt täällä kesää viettävä ori on itsekin jo kahdeksan vuotias ja yhtä mukava kuin isoisoäitinsä, vaikkakin rumempi. Isopäinen mutta seurallinen, tulee aina sinne missä on ihmisiä, vaikka sen laidun on valtava ja se voisi tehdä siellä mitä huvittaa. Itseasiassa se voisi muutenkin tehdä mitä huvittaa, sillä laitumen aita on lähinnä henkistä sorttia: se on noin polvenkorkuinen valkoinen lanka, eikä siinä ole sähköä joka kohdassa. Järven kautta hevonen voisi uida tai kahlatakin karkuun jos haluaisi. Olin laiturilla heittämässä koiralle rengasta, kun ori tuli syömään vesikasveja. Se työnsi koko turpansa veden alle, sukelteli. Sitten se ilmeisesti kaipasi seuraa tai muuten vaan kiipesi laituria reunustaville kiville seisomaan. Löin sitä sandaalilla turpaan (koska siis hevosiahan aina kuuluu hakata päähän), eikä mitään reaktiota. Koira alkoi haukkua, että ei kai se olento nyt vaan kiipeä tänne. Hätistelin hevosta pois, ja lähtihän se lopulta, eikä onneksi liukastunut kiviin ja telonut jalkojaan. Sillä on jo jännevamma, mikä ei näyttänyt haittaavan kiipeilyä. Kiipeilysession jälkeen hevonen jatkoi vielä rantahuvitelua kuopimalla vettä. Ensin puoli minuuttia veden loiskutusta oikealla etujalalla, sitten jalan vaihto ja taas sama uudestaan. Aika kauan se jaksoi sitä leikkiä, mutta lähti kuitenkin muutaman minuutin päästä tekemään töitä, eli syömään ruohoa.
Täällä on myös uusi serkku, Sofia, ikää 2,5 kk. Sofia osaa ainakin hihkua ja puristaa sormea kovaa. Onkohan vaikeaa olla vauva, kun ei voi itse päättää mihin menee ja mitä tekee. Sofia joutuu olemaan sen sylissä jolle hänet annetaan, siinä asennossa mihin hänet laitetaan.
Yksi kahdesta tädistäni on kuollut. Sukulaisilla on taipumusta kuolla kolmen ryppäissä. En tiedä kuka tämän ryppään kolmas voisi olla. Ukkini on hyvässä kunnossa, vaikka onkin yli yhdeksänkymmenen. Kyllä häneenkin silti vaikuttaa pikkuveljen ja tyttären kuolema, vaikka ne jollain tavalla odotettavissa olivatkin. Tytär ei ollut pitänyt moneen vuoteen mitään yhteyttä, ei vastannut ukin kirjeisiin. Minä en ole nähnyt häntä sitten vuoden 1986, ja siitä ajasta en yllättäen juuri mitään muista. Isäni sanoi ettei "hänestä kovin pitkäikäistä ihmistä kukaan odottanutkaan". En tiedä mitään yksityiskohtia, mutta rahariitoja, mielenterveysongelmia ja alkoholismia varmaan ainakin tähän liittyi.
Olen lyhyen ajan sisällä ollut tavallista enemmän tekemisissä vauvojen, hevosten ja hautajaisten kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti