Kaksonen

Kuuntelen taas Scandinavian Music Groupia ja PMMP:tä ja kuvittelen pystyväni laulamaan mukana.


Katu päättyy aurinkoon

moni laulu kertoi rakkaudesta
mutta usein portaikossa
pysähdyin pimeässä
aina askeleen jäljessä

maa oli kylmä marraskuussa
se kiipesi kylkeä ylös silmiin
tarttui jalkoihin
silloin värit menivät helposti sekaisin

meri nousi ja laski
ja kuu näytti aikaa
tänään puisto humisi ensimmäistä kertaa
maa suli ja virtasi kyyneleinä
kiven koloista kaulalle

SMG

Mitenkä se olikaan, pitikö miehen vältellä viimeiseen asti sitoutumista ja naisen käyttää kaikki keinonsa saadakseen miehen sitoutettua itseensä? (Mitä jos onkin toisin päin?) Vai pitäisikö vain uskaltaa. Uskon, melkeinpä tiedän kuitenkin, että sitoutumiskammo on urbaani legenda. Ei sellaista olekaan, on vain vääriä ihmisiä. (Miksi sitten pitäisi uskaltaa?) Kukakohan on tuon termin alunperin keksinyt? Joku nainen varmasti. Millainen itsetunto pitää olla, että uskoo, että jos joku ei halua olla kanssaan, niin siinä toisessa täytyy olla joku vika, sillä on sitoutumiskammo. Vääristynyt varmaan kuitenkin, en tiedä kumpaan suuntaan.

Ota minusta puolet

voin jäädä tänne
en vaadi juuri mitään
minulle riittää kumarat puut
tien toisella puolella järvi
johon voi halutessaan hukuttautua

jos tahdot herätä
viereltäni joka aamu
antaa silkkejä ja suudelman

en pane vastaan
hymyilen huulillani
mutta silmilläni en
mutta silmilläni en

ota minusta puolet
kokonaista et saa
ota korvalehteni läpi kuultava valo
verisuonet kaulallani
lempeät sanani niskassasi
ota, mutta sydämeni jää

---

se jää
sydämeni jää

SMG

Onko väärin kokeilla ihmisiä? Sovittaa niitä, ehkä joku on sopivampi kuin toinen. Toivon, etten näyttele tunteitani, tai toivon oikeastaan, ettei sitä tulkita niin. Sovitus ei ole ihan helppoa, merkittävät asiat eivät paljastu ihan heti. Minun ei pitäisi kuvitella, että tunnen jonkun ensivaikutelman saatuani. En yleensä kuvittelekaan, silti yllätyn. Se on hyvä.

Mitä se ihmisten tunteilla leikkiminen on? Onko se sitä, että vaatii toiselta paljon, eikä anna kuitenkaan itsestään mitään? Ehkä minä olen sellainen. Olen erilainen muiden kanssa, aina, kuin silloin kun olen yksin. Ehkä se on tietoista, ehkä defenssi. Miksi minun pitäisi tuntea toinen ennen kuin voin ajatella kertovani hänelle mitään. Häilyn ja karkaan. Se on varmaan turhauttavaa. Tai en oikein tiedä, mitä pitäisi edes kertoa. Onko rehellisyyttä vielä se, että jättää mainitsematta muttei suoraan valehtele, voiko olla rehellisempi eleillä kuin sanoilla? Silmiin katsominen on vaikeaa, se kertoo epärehellisyydestä. Tai ainakin epäluottamuksesta. Miksen luottaisi?

Päässäni tiedän mitä pitäisi sanoa, mutta sanon kuitenkin jotain muuta. Toisaalta ajattelen, että riittää, että on hetkessä rehellinen ja suora, ei tarvitse ajatella tulevaisuutta, mutta kai se pitäisi kommunikoida toisellekin. Ettei tarvitse tehdä X saadakseen Z. Päätän asiat hetkessä, tilanteen mukaan, ja teen sen mukaan mikä tuntuu hyvältä. Vai onko tämäkin sitä karkaamista ja epärehellisyyttä. Varmaan annan ymmärtää liikoja, jos toinen ei tiedä.

Kiitos

Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.

Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.

PMMP

Osaankohan ikinä. Mitä jos jään tähän rooliin jumiin. Näen jo mihin se johtaisi. Voin tietysti aliarvioida muita, ehkä hekään eivät ole täysin rehellisiä. Ehkä he ovatkin monimutkaisempia, melko varmasti he ovatkin.