Selvästikin olen nyt yksinäinen.

Ja siksi kaivoin nämä SY:n tunnukset pitkästä aikaa esille. En tiedä vieläkään silti että mitä minä täältä etsin. Tai miksi minä kuuntelen vain niitä vanhoja lempibiisejäni. Blogi ja se musiikki muistuttaa ajasta ennen tätä kaikkea mitä minulla nyt on, mutta mitä minä sieltä ajasta haluan. Välillä kuvittelen palaavani ajassa taaksepäin ja huvittelen keksimällä mitä olisi voinut tapahtua toisin ja missä nyt olisin. Blogiin palaamalla ehkä palaan viitisen vuotta taakse päin, ja kuvittelen tänne kirjoittaessani, että mitä jos olisin vain pysynyt siellä ja jatkanut samalla tavalla. Pelkään vähän, että ajattelen että okei, tämä on nyt nähty, rewind ja toinen leffa pyörimään.

Ensin ei tapahtunut mitään. Sitten tapahtui paljon asioita lyhyessä ajassa, turhan kiireestikin, oli myös erinäisiä kriisejä, jos niin voi sanoa. Nytkin on edelleen se tyypillinen iänikuinen pikkulapsiperheen talous- ja kotityö- ja ajankäyttö- ja janiinedelleenkriisi päällä, mutta mielestäni meillä on silti kaikki ihan hyvin. Ei ole mitään syytä miksei me ihan tässä kohta alettaisi päästä täältä älyttömästä tuloluokasta taloudellisesti ihan kivasti toimeentulevaan luokkaan. Toisaalta on tullut totuttua rahattomuuteen, joten kaikki ylimääräinen olisi luksusta. Tuntuu myös, että ei meiltä mitään oikeasti puutu nytkään. Meillä on talo ja on piha. Autokin on, ja ne koirat. Ystäviä ja sukulaisia. Meillä on ihana lapsi, joka näyttäisi toistaiseksi välttyneen saamasta mitään vanhempiensa huonoja ominaisuuksia. Parisuhteessa on ollut alusta asti vähän outoa tuttuutta, joka on toki hyvä sikäli että kotona ja yhdessä on helppo olla. On myös pieniä viitteitä siitä, että aiemmista vaikeammista vaiheista olisi vähän opittu jotain.

Tässä vaiheessa silti uhkaa elämän piiri vähän liiaksi supistua. En tiedä enää olenko muuta kuin joku joka siivoaa. Päivät pyörivät samaa rataa, koko ajan täytyy kylläkin ponnistella, että pysyy niiden pienten arkisten asioiden edellä, mutta ei se ole sitten lopulta niin raskasta, kun asennoituu oikein, eikä kuvittele että elämä on jotain muuta. Aiemmassa elämässä oli aikaa loputtomasti, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Kyllä minä varmaan tarvitsin tämän oman perheen tuoman loikan eteenpäin, en ehkä olisi siitä oman itseni ympärillä pyörivästä ajasta päässyt ikinä muuten pois. En olisi yhtäkkiä vain ruvennut proaktiiviseksi.

Kyllä minä silti välillä mietin, että mitä jos tätä ei olisi. En voi sanoa että katuisin mitään. Enkä halua mistään tästä luopua, enkä varsinkaan aiheuttaa lapselle tuskaa, mutta silti mietin että mitä jos. Tunnen syyllisyyttä siitä, että haaveilen joistain pinnallisista itsekkäistä asioista, joita perheettömänä voisin periaatteessa tehdä. Periaatteessa, tuskin tekisin tai olisin tehnyt ikinä. Tiedän ettei voi syödä ja säästää kakkua. Blogin aktiiviaikaan moni muu asia elämässäni oli aika huonosti. Nyt hyviä asioita on enemmän. Etenkin tuo lapsi on tuonut niin paljon iloa, naurua ja lämpöä elämään, että ei sitä oikein voi edes käsittää. Ja siinä hän nyt sitten on, toivottavasti lopun ikääni.

Ennen lapsen syntymää juttelimme siitä, että yhteinen lapsi sitoo vanhemmat yhteen loppuelämäksi, vaikka tulisi erokin. En tiedä ajattelinko silloin, että katsotaan nyt miten tässä käy. Toivottavasti ei käy niin, että huomataan liian pian, ettei olekaan lapsen lisäksi juuri muuta yhteistä. Kahdenkymmenen vuoden päästä ehkä se olisi ihan ok, mutta ei vielä. Vielä pahempaa olisi, jos toinen huomaisi että jonkun muun kanssa olisikin vähän enemmän yhteistä. Mutta kyllähän pitkissä parisuhteissa on ihan mahdollista, että ihastutaan. Ja ääritapauksessa onhan erokin ihan tavallista nykyisin. Jos niin huonoksi joskus pääsisi tilanne. Ei näytä nyt tokikaan siltä. Silti pelkään, etten ole tässä ihan täysillä mukana. Vaikka toisaalta tuntuu, että minähän tässä kaiken teen. No en tee, mutta oma napa on lähinnä, niin kai se on.

Ehkä on mahdollista hakea sieltä menneestä ajasta edes joitakin ajatuksia omasta itsestäni, joista voisin pitää kiinni ilman että se kampeaisi minua poispäin tästä nykyhetken todellisuudesta. En tiedä onko oikein kuvitella, että voisin täällä tai muualla kehittää itseäni johonkin suuntaan, ja tuoda sitä sitten uutena asiana reaalielämään ja parisuhteeseen. Keskustelut miehen kanssa on kuitenkin niin erilaisia. Johtuuko se minusta vai hänestä vai jostain alusta alkaen määrittyneistä rooleista. Meidän musiikkimaku on erilainen. Ehkä klassista voidaan kuunnella yhdessä, vaikka ei se kummallekaan ihan ominta ole. Toisaalta eikö joku musiikkimaku ja muutamat kiinnostuksen kohteet ole todella triviaaleja asioita. Meillä on paljon yhteistä, ja eroavaisuudet on myös mahdollisuuksia tai haasteita. Jos nyt tuntuukin, että ristiriita käytännön elämän ja oman itsen välillä on suuri, ei se välttämättä ikuisesti ole niin, vaan se voi johtua vain tästä rajoittavasta elämäntilanteesta. Elämänpiiri laajenee vielä uudelleen, ja silloin on varmaan ihan hyvä että on jotain omaa.