Olen miettinyt että mitä se työmoraali oikein on. Ajatellaan, että suomalaiset on ahkeria, tunnollisia, huolellisia ja rehellisiä etenkin ansiotyössään. Työ ja työnlaatu otetaan vakavasti. Puhutaan luterilaisesta työmoraalista.
Jos tuo rehellisyyden unelma nyt onkin vähän turhan romanttinen mielikuva noin niin kuin kollektiivisesti jonkin maan kansalaisiin yleistettynä, niin silti yllättävän monta kertaa on tässä lyhyen ajan sisällä tullut vastaan tilanteita, joissa jossakin yksityisessä tai kunnallisessa palveluja tuottavassa yrityksessä on tehty työ järjestelmällisesti tosi, tosi huonosti. Osa asiakkaista ehkä ei ole välittänyt tai ovat hyväksyneet asian, mikä sinänsä on ihan se ja sama, mitä se muille sitten kuuluu, mutta osa ”uhreista” on myös sellaisia, etteivät pysty asiaan vaikuttamaan. Esimerkiksi lapsia, sairaita tai vanhuksia.
Mietin, että miksi samassa tilanteessa (samalla palkallakin) yksi tekee niin hyvin kuin pystyy, ja toinen sitten ilmeisesti joko ei kiinnitä huomiota, tai tietoisesti lintsaa sen minkä vaan voi. Onko niin että tilaisuus tekee varkaan, ensimmäistä valvotaan ja henkilökohtaista palautetta tulee, ja toisen työtä taas ei valvo kukaan. Kyllähän sitä itsekin vähän huolellisemmin tarkkailee liikenteessä ajonopeutta, kun tietää että sakot voi rapsahtaa. Niin tai kai nämä koskee palkkatyöläisen lisäksi myös yrittäjiä ja työnjohtoa, yksi painottaa ammattiylpeyttä ja hyvää työnjälkeä, toinen taas ehkä ei.
Huonosti työnsä tekevä ehkä tietää, että hän ei joudu henkilökohtaisesti vastuuseen laiminlyönnistä. Joku ehkä harmistuu ja joku toinen saa kuunnella valitukset, mutta kukaan ei tiedä että se oli juuri hän itse, jonka syytä ne valitukset on. Tai sitten toiseen suuntaan, ei ole ketään yhtä ihmistä, jota huonosti tehty työ henkilökohtaisesti haittaisi, joten kukaan ei ehkä välitä. (Ehkä jokainen lintsaa, jos uskoo että siitä ei ole kenellekään mitään haittaa eikä se tule ilmi. Sellainen lintsaaminen ei taida edes ole lintsaamista, vaan työn järkeistämistä, tai sen yritystä, riippuen realiteettien ja oman tietotaidon kohtaamisesta.)
Vai onko ero siinä, että jotkut valitukset ei oikeasti joitain ihmisiä hetkauta, ei edes potkujen mahdollisuus. Velvollisuudentuntoinen työntekijä ehkä pelkää ihan tosissaan, että joku suuttuu hänelle. Sillä ei sitten välttämättä ole väliä, onko se suuttuja pomo, asiakas, poliisi, perheenjäsen vai kaupan kassa, ja onko sillä suuttumisella muuta seurausta kuin se hetkellinen konflikti.
Mutta nuo tunnolliset työntekijät tuntuvat tekevät työnsä hyvin silloinkin, kun tietävät, että kukaan muu ei tiedä eikä näe mitä he tekevät. Ajatellaanko silloin, että on silti pieni mahdollisuus että huonosti tehty työ vielä tulee ilmi, vai mietitäänkö siinä sitä asiakasta, tai kuka se huonosti tehdystä työstä kärsivä ja hyvästä työnjäljestä nauttiva olento sitten onkin. Ehkä molempia. Vai jääkö se itse eloton objekti kummittelemaan mieleen, mikäli jonkin konkreettisen asian on tehnyt huolimattomasti, riippumatta siitä koskeeko se ketään ihmistä vai ei. Mistä se omantunnon kolkutus alkujaan tulee, lapsuudesta kai.
Eräs lähipiirini sairaanhoitajana sairaalasuunnittelussa mukana oleva (hyvin tunnollinen, burnoutin partaalla oleva) sanoo ajattelevansa LVI-piirustuksista potilashuoneiden ilmanvaihtoventtiilien paikkoja insinöörien jäljiltä tarkastaessaan aina sitä mummoa, joka kesäkuumalla siinä nimenomaisessa huoneessa sitten kärsii, jos ilmanvaihto on tehty huonosti. Toisaalta hän myös ajattelee, että sairaanhoitopiiri joutuu isolla rahalla korjaamaan suunnitteluvaiheen virheet jälkikäteen, mikäli hän antaa niiden (muiden, asiantuntijoiden tekemien) suunnitelmien lähteä huonolla tarkastuksella pöydältään, ja se raha taas pitää säästää jostain muualta, ja lopulta se on taas pois siltä mummolta, joka joutuu odottamaan hoitojonossa tai makaamaan käytäväpaikalla. Ehkä sairaanhoitajan koulutuksessa on aikanaan painotettu enemmän tuota vastuuta ihmisistä, kuin insinööreillä. Toisaalta ehkä alkujaankin vähemmän tunnollinen ihminen ei mielessään kehittele noin pitkiä syy-seuraus-suhteita, vaan huolehtii vain siitä pienestä lohkostaan ajatellen ennemmin että ”olen vain töissä täällä”.
Ehkä se tunnollisuus lähtee lapsuudesta ja sieltä syntyneestä auktoriteettien pelosta. Vai onko se empatia ja lähimmäisenrakkaus sittenkin suurempi tekijä. Jos voimakkaasti samaistuu asiakkaan tai hoidettavan tai kenen tahansa vieraankin ihmisen osaan, niin tuntee suurempaa tuskaa siitä tiedosta tai luulosta, että tämä ihminen kärsii. Myös se tieto, että asiakas on tyytyväinen, tuottaa voimakkaan palkitsevan tunteen.
Toisaalta on myös maine ja itsetunto. Maine on muiden ihmisten luomista mielikuvista kiinni. Mutta jos mielikuva itsestä on hyvä, tunnollinen työntekijä, sitä kontrolloi tekemisiään silloinkin kun ei ole ulkoista pakkoa, eikö niin?
Ps. 2012 (2), wuhuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti