tiistai 16. syyskuuta 2014

Ja hän on täällä tänään, taas.

Näköjään muistan tämän blogin tyypillisesti keväisin tai syksyisin, kun yksi ajanjakso päättyy ja toinen alkaa. En saa tätä lopetettua, nämä tekstit on kuitenkin jotakin niin henkilökohtaista etten halua tätä puolta kadottaa. Luulen, että lakkaan palaamasta tänne vasta, kun tämän tunnuksia ja salasanaa ei enää saa minkään sähköpostin kautta palautettua.

Sitten viime kerran on tapahtunut kaksi isoa asiaa. Harhailuni itseni kanssa, jatkuva pienen ympyrän kiertäminen sokkona sumussa osaamatta päättää mihin suuntaan minun kuuluisi itseäni elämässäni kehittää, on aavistuksen selvänäköisempää nyt, sikäli että löysin alan joka tuntuu oikealta.



Kuva ei ole viittaus teologian alaan. Hyvältä tuntuu, että ymmärrän ja osaan asioita, jotka aluksi tuntuivat mahdottomilta. En kuvittele että tämä on vaikeinta maailmassa, mutta minulle sen verran korkealla tasolla, että en jatkuvasti epäile itseäni ja ajattele että olen valinnut liian helpon tien. Tässä tiessä oli myös sen verran haasteita, etten pitkään aikaan kaivannut itsetutkiskelua blogin kautta.

Toinen iso asia on se, että olen nykyisin kahden lapsen äiti. Yksi päättäväinen lisäjäsen puski itselleen tilan perheeseen, vaikka äitinsä oli vastahankainen ja epäileväinen loppuun asti. Tai alkuun asti, miten sen nyt ottaa. Kaikki meni hyvin ja tila löytyi ihan kuin sellainen olisi aina ollut olemassa.

Synnyttäminen on ehkä naiseuden ytimessä. Tiedän että se on arpaonnea, miten siinä käy. Ei pitäisi kehuskella, enkä kehuskelekaan kenenkään todellisen ihmisen kuullen. Oletin lähtökohtaisesti melkeinpä molempien lasten kohdalla, että minulle tapahtuu pahimmat mahdolliset jutut, kaikki mitä voi tehdä väärin teen väärin ja sen lisäksi muutama muu satunnainen asia menee huonoimmalla mahdollisella tavalla, mutta mikään niistä kauhukuvista ei käynyt toteen. Ehkä voin jo varovasti sanoa, tällä näytöllä, että olen siinä hommassa aika hyvä. Jos eläisin 1800-luvulla maatalon emäntänä (taikka mikäköhän mäkitupalaisakka olisin äpäröineni), olisin käynyt aamulla lypsyllä ja koittanut olla ajattelematta polttoja, puolilta päivin olisin synnyttänyt ja siitä hilpassut vielä valoisaan aikaan pesemään pyykkiä avannossa. Nyt ei onneksi ollut lehmät odottamassa, vaan sain käydä suihkussa ja mennä puhtaisiin lakanoihin toisten petaamaan sänkyyn yöksi nukkumaan.

Maxwellin yhtälöt ei ole miehisyyden ytimessä, mutta aika maskuliiniseksi hommaksi tuo fysiikka mielletään. Voi olla että en tuntisi oloani niin tyytyväiseksi siinä maailmassa, jos ei olisi tuota tiettyä varmuutta tullut naiseuden suhteen.

Kävi myös niin onnellisesti, että toinen lapsi on tyttö. Sitäkin tiesin pelätä jo ennen positiivista raskaustestiä. Tiesin olevani raskaana ja tiesin että se on tyttö. Minulleko tyttö. Minustako tytön äiti. Synnytyksenkin jälkeen vielä ihmettelin, että mitäköhän tässä nyt, tämän tytön kanssa, jotain mekkoa ja rusetteja vissiin pitää tässä ruveta... Olen huomannut, että sehän onkin ihana tyttö. Viisas ja kaunis ja hauska ja voimakas. Erilainen kuin poika, mutta ei kumpikaan ole pelkästään sukupuolensa. Ja olen tajunnut että minäkin olen joskus ollut samanlainen, jonkun ihana tyttö. Jos olen joskus ollut, niin ehkä voin olla vieläkin.



Ei kommentteja: