Tuo blogin nimi, Silkkaa Yksinkertaisuutta, kalskahti aluksi aika synkältä. Mutta eihän se ole, enkä minä pidä itseäni mitenkään erityisen Yksinkertaisena. Elämäni sitä tosin on. Se taas ei ole mikään syy synkistelyyn, eikä tämä tule kovin synkkä blogi olemaankaan, siitä Yksinkertaisesta syystä, että en ole synkkyyteen taipuvainen olento.
Asia erikseen jos olisin masentunut. Masennus on kamala sairaus, äitini on sitä sairastanut. Erityisen hankalaksi ja ahdistavaksi masennuksen sairastamisen tekee tämä tuttu luterilainen työetiikka, josta Brimkin omassa Hurmaava Itsemurha -blogissaan on puhunut. Siinä vasta hieno ja hyödyllinen blogi muuten. Jos blogeilla joku syvempi merkitys on, niin Brimin blogista sitä kannattaa etsiä. Niin, se työetiikka. Vaikka kuinka ahdistaisi, ei suomalainen saisi olla toimetonna (muista kansallisuuksista minulla ei ole omakohtaista kokemusta). Pitäisi vaan käskeä itseään ryhdistäytymään. Ja kun se ei sairauden takia onnistu, on pakko esittää reipasta. Luulen, että äitinikin teki niin, ja sitten se paha olo purkautui välillä äksyilynä meille lapsille. Eihän me tietenkään ymmärretty mistä oli kyse. Ennemmin olisin toivonut, että äiti olisi vaan jäänyt peiton alle ja koittanut ottaa rennommin. Mutta minä olenkin aina ollut sellainen muka marttyyri, josta olisi kiva olla pelastamassa muita. Eihän pieni lapsi voi olla vanhemmistaan vastuussa.
Kotoa minuunkin on tarttunut, ainakin osittain, se että täytyy olla reipas ja ahkera ja siisti ja järjestelmällinen ja huolehtia velvollisuuksistaan ja mitä vielä. Tai siis tarttunut on vain se tieto, että täytyisi olla. Halu tehdä ja olla ei sitten olekaan tarttunut. Olen laiska, ja saamaton. Siksi nytkin tässä kirjoitan, siivousta ja laskujen maksamista ja puhelinsoittorinkiä ja tiskaamista ja koiran ulkoiluttamista ja lehtien viemistä ja pyykin pesemistä ja maileihin vastaamista jam ikkunoiden pesemistä ja vaatekaapin järjestelemistä vältellen. Kouluhommista puhumattakaan. Olen noita kaikkia edellä mainittuja vältellyt viikkokaupalla. Juu, myös tiskaamista. No koiran ulkoiluttaminen on ainoa asia jonka olen saanut jokseenkin ajallaan tehtyä. Merkillisintä tässä on, että minä oikeastaan pidän tekemisestä. Eilen pesin kaksi koneellista pyykkiä, ja hetken aikaa se oli ihan kivaa. Ei siinä mitään. Imuroiminenkin on ihan kivaa, kun on hyvä imuri eikä paljoa imuroitavaa. Tiskaaminenkin on yllättäen ihan kivaa. Samoin ikkunanpesu. Maileihin vastaaminen ja kavereille soitteleminen vasta kivaa olisikin. Miksi en siis saa aikaiseksi?! Huoh.
Varmaankin se tyydytyksen tunne, joka tulee työnteosta (vaikka "kotiaskareistakin", inhottava sana tuo askare) liittyy vahvasti haluun miellyttää. Kun olen tekemässä jotain hyödyllistä, ajattelen että kylläpä olen ahkera. Olen ehdollistunut tai ehdollistanut itseni ajattelemaan, etten kelpaa jos en ole reipas. Ja kamalinta olisi, jos joku ystävä tai perheen jäsen kävelisi juuri nyt ovesta sisälle, juuri nyt kun en ensinnäkään ole pukeutunut (kello 13:35), eteinen on puolillaan vaatekaapista eilen perkaamaani pyykkiä, keittiössä on hirveä sotku, samoin olohuoneessa, vessassa, vaatehuoneessa ja makuuhuoneessa, tiskit on ties monennetta viikkoa tiskialtaassa ja lattiat ovat juuri sen näköisiä kuin voi olettaa olevan koirataloudessa, jossa ei kovin usein mopata. Jos joku nyt tulisi, olisin vihainen ("mitä se nyt ilmottamatta tulee") , häpeissäni ("voi ei, nyt se näkee mut tällasessa kunnossa"), hermostunut ("älä vaan avaa tota ovea, älä vaan kato tuonne päin" ja "mitäköhän se nyt ajattelee"), enkä ollenkaan iloinen siitä, että joku on päättänyt pistäytyä lauantai-iltapäivän kunniaksi luonani. Se mitä haluaisin tehdä, olisi toivottaa kyseinen henkilö lämpimästi tervetulleeksi, istuttaa hänet keittiön pöydän ääreen ja keittää vaikka teetä. Niin tekisinkin, jos tämä kämppä olisi edes vähän inhimillisemmässä kunnossa. En ole mikään siivoushullu, elämä saa näkyä kotona, enkä itse pidä muita ihmisiä huonompana jos heidän kotinsa ei ole viimeisen päälle laitettu. Vai pidänkö sittenkin..?
Kyllä minäkin alennun arvostelemaan ihmisiä. En siinäkään suhteessa pidä itseäni muita parempana. Vain muutaman todella hyvän kaverin kanssa saatan vaihtaa jonkun sanankin muista ihmisistä, eli siis juoruta sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulla on aina silloinkin tunne, etten saisi arvostella, kun en itse ole yhtään parempi, ja tuokin sen tietää. Siksi en juorua vaikka koulukavereiden tai työkavereiden kanssa. En ole itse yhtään parempi, ja koko se tilanne tuntuu jotenkin ansalta. Pelkään, että he nauravat minullekin selkäni takana. Mitä huushollaamiseen tulee, kuvittelen useimmilla ihmisillä olevan minusta se kuva, jonka tahdonkin heillä olevan. Sillä perusteella kehtaan esimerkiksi kylässä käydessäni huomata, jos vaikka nurkissa on pölyä tai tiskejä ei ole tiskattu. En tietenkään uskalla huomauttaa, tai haluaisikaan. Eikä minulla olisi mitään oikeutta sitä tehdäkään. Kaikkein viimeiseksi haluaisin heidän tulevan minun kotiini huomauttelemaan siivottomuudesta. Minä kuitenkin painan nuo huomiot mieleeni, ja muistelen sitten niitä kun pitäisi siivota.
Yritän parhaani mukaan olla arvostelematta muita ihmisiä, jos en todella tunne heitä. Pidän ihmisten tarkkailemisesta, vaikka kaupungilla, mutta en halua katsella heitä mitenkään pahantahtoisesti. Enemmänkin luen ihmisiä kuin novelleja, tavallaan viihdytän itseäni heidän kustannuksellaan, toivottavasti myös heidän tietämättään. Jokaisella ihmisellä on tarinansa, enkä tarkoita nyt mitään karikatyyrejä, vaan todellisia elämäntarinoita, joista saattaa saada väl aavistuksen, kun antaa katseensa hetken viipyä heissä. Tiedän kyllä, että monet menevät ihmisvilinään vain pakon edessä ja yrittävät olla mahdollisimman näkymättömiä. Jos satun sellaisen henkilön kuitenkin huomaamaan, en sääli tai pilkkaa häntä mielessäni, vaan ajattelen jotenkin lämmöllä. Sitten on niitä henkilöitä, jotka ovat liikkeellä vain tehdäkseen vaikutuksen. Heidän kohdallaan, varsinkin jos on kyse itseni ikäisistä eli nuorista, harvoin pystyn välttämään ensireaktiota, joka on eriasteisen halveksuva tuhahdus. Heidänkin kuorensa alla kuitenkin on inhimillinen olento, joka saattaa jostain ilmeestä tai eleestä välittyä ja saman tien aiheuttaa jonkin toisen tunteen minussa. Yleensä suhtaudun heihinkin lempeämmin sen jälkeen.
Olen kiitollinen siitä, etten ole vielä niin kyyninen, että nauttisin juoruamisesta ja ihmisten arvostelusta. Tai "vielä" on kyllä väärä sana, ihan ala-asteellahan se jo opitaan. Helpoin tapa saada muka-kavereita on ottaa osaa kun he haukkuvat jotain toista. Joidenkin mielestä juoruaminen on ihan okei, varsinkin jos kohde ei sitä ikinä itse kuule. Mutta vaikuttaa se ainakin juoruajiin, jos ei keneenkään muuhun. En muista menikö se sanonta niin päin, että jos haluat hyväksyä muut, sinun täytyy hyväksyä itsesi ensin, vai niin päin, että jos et halua arvostella muita, älä arvostele itseäsikään. Ääh... Kuitenkin ideana oli, että jos haukkuu muita ihmisiä, inhoaa samalla itseään. Se taas liittyy kultaiseen käskyyn: Tee muille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Vai miten sekin nyt meni. Kaikki elämänohjeet unohduksissa!
Juoruaminen on kuulema sosiaalisten suhteiden kannalta tärkeää ja ominaista kaikille ihmisille. On se varmaankin. Muista ihmisistä puhuminen on helppo tapa selvittää keskustelukumppaneittensa kanta asioihin, ja varmistaa, ettei itse tee samoja "virheitä". Samalla minusta kuitenkin alistaa itsensä vapaalle arvostelulle, ja sitä minä yritän välttää, jos se ei siis jo tullut useaan otteeseen selväksi. En halua, että ihmiset arvostelevat minua, koska... Miksiköhän en? Onko itsetuntoni sitten niin heikko? Kai se sitten on.
