En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään tärkeää.
Katselin tänään koiraa siskonsa kanssa. Tuli mieleen ehdoton rakkaus.
En tiedä rakastavatko koirat, mutta ainakin hyväksyvät toisensa
sellaisena kuin ovat. Molemmissa on vikansa, mutta silti ne ovat
toisilleen kaikkein tärkeimpiä.
20 kommenttia:
Tulin tuosta miettineeksi, että voiko koira olla katkera toiselle koiralle. Siis ei vihainen, vaan pettynyt ja murtunut.
Väittävät, että ovat yksinkertaisia otuksia ihmiseen verrattuna, vaan kummallakohan lajilla on hauskempaa?
Koirilla kyllä varmaan on hauskempaa. Ne elävät tunteella.
Mutta toisaalta koiran käsityskyky ei yleensä riitä tajuamaan ihmisten maailmaa. Siitä voi aiheutua jatkuvaa ristiriitaa ja stressiä, sama kuin ihminen olisi pudotettu vieraalle planeetalle ja kytketty remmillä johonkin olioon, joka muistuttaa joltain osin ihmistä, mutta jonka kieltä ei ymmärrä ja joka yleensä kuitenkin eleillään tarkoittaa jotain ihan muuta, kuin mitä ihmispolo luulee. Ja välillä käyttäytyy täysin epäloogisesti ja saattaa heittäytyä jopa väkivaltaiseksi. Tästä tasapainottomasta pakkosymbioosista varmaan syntyy koirain maailman suurin tragedia.
Koirahan jäsentää maailmaa aina koiran aivoilla. Ihmisiä syytetään usein antropomorfismista, mutta koirat sitä vasta harrastavatkin. Välillä sitä on ihan hauskakin miettiä, että miten koira arkipäivää oikein käsittää. Voisi ajatella, että koira joka on elänyt koiran elämää, osaa nimetä oman maailmansa tapahtumia ja asioita oikein. Kun sama koira otetaan koiralaumasta ihmisen asuntoon, sillä ei ole käytössään mitään uusia käsitteitä, vaan se joutuu nimeämään uudet asiat niillä samoilla termeillä. No joo, menee taas aika levottomaksi. Onneksi kuitenkin koirat ovat sopeutuvaisia olentoja, niin ihmiset saavat rauhassa olla omia vajavaisia itsejään.
Pettynyt ja murtunut... Kyllä varmaan. Ainakin hetkellisesti. Turhautunut ainakin voi olla, kai se on vähän sama kuin pettymys. Koiriltahan puuttuu se ominaisuus, jolla mennyttä yhdistetään nykyisyyteen. Muistissa ei ole vikaa, ne kyllä muistavat tapahtumia, mutta ne eivät vain pysty loogisesti järkeilemään, että miten tämä nyt tapahtuva liittyy viisi minuuttia sitten tapahtuneeseen. Eikä ne oikein pysty pitämään tunnetiloja yllä. Jos ärsyke poistuu, ei kestä kauaa, kun koira on jo "unohtanut". Tai siis siirtänyt huomionsa muihin asioihin. Ne eivät jää marinoitumaan, vaan antavat olla. Mun koiralle ja sen siskolle tulee myös välillä pieniä riitoja, tunteet kuumenee ja menee sitten vähän ylikin, mutta ei ne sitä muistele.
Kuitenkin itse pitäisi muistaa, ettei koiralta voi pyytää anteeksi, vaikka joskus tekisikin mieli. Koiralta ei voi saada anteeksiantoa. Eikä niille voi myöskään selitellä mitään.
Tällä perusteella ei ole ihme, että miehet rinnastetaan koiriin ja naiset kissoihin.
- Murh. Et tiskannut.
- No minä tiskaan.
- Tiskasin jo.
- No kiva, kulta.
- Murrrh.
- No mitä?
- Et tiskannut.
- Mutta tiskit on jo tehty, mitä sä vielä muriset?
Offtopicia, sanoisivat nettifoorumilla. Mutta miten, muistaako koira sen, ettei pidä jostain ihmisestä vai muistaako koira sen mitä sille on tehty?
Ah, en lukenut. Eli koira ei tajua miten tämänhetkinen liittyy äskeiseen. Melkein kuin Memento. Tai sitten ei.
Kieltämättä voisin arvostaa, jos ihmisetkin harjoittaisivat "koiratappeluita". Että silloin kun tapellaan niin tapellaan ja kun homma on ohi, niin se on sitten siinä. Sitten ollaan kavereita ja ehkä haistellaan kerran toisen takapuolta.
Mitä niistä levottomista jutuista taas puhuttiin, stna. :)
Koira kyllä muistaa, jos törmää epämiellyttävään ihmiseen uudestaan. Riippuu koiran "pehmeydestä", joka on tietyin testein mitattavissa oleva ominaisuus, miten helposti epämiellyttävät muistot vaikuttavat sen käytökseen. Susi esimerkiksi taitaa olla keskiverto koiraa huomattavasti pehmeämpi. Jos susi törmää metsässä ihmiseen, joka ampuu sutta, susi juoksee monta kymmentä kilometria karkuun, ei ehkä enää ikinä palaa samalle alueelle, ja välttelee ihmisiä koko ikänsä.
En kyllä tiedä, tuleeko sille ilkeän ihmisen tavatessaan aina selkeä muisto mieleen, vai vaan "tunne".
Niin piti sanomani, että tuo tiskaus oli ihan hyvä esimerkki, eikä ollenkaan offtopiccia.
Ja tosta susiesmerkistä, että koira saattaa hyvin vain yhdistää aseen laukeamisen kipuun, eikä ollenkaan sitä, että oli tietyssä metsässä ja haistoi ihmisen.
Han Solo sanoisi että "I've got a bad feeling about this."
Tämä oli ihan uusi käsite minulle, tuo "pehmeys". Minulle tuli jostain syystä mieleen siitä pyykinpesu, kova vesi ja pehmeä vesi. Ja mitä kovempaa vettä, pitää käyttää sitä enemmän pesuainetta.
Nyt pitäisi keksiä joku hyvä sitova loppu tälle analogialle.
Ööh. "Aivan kuin kovaan veteen tarvitaan paljon pesuainetta, että lika lähtisi, tarvitaan "kovaan" eläimeen paljon kipua, että sen luottamus lähtisi."
Taisi tulla Huonoin Vertaus 2007 -palkinto. Tammikuussa. Ei tää hyvin ala.
Hah, ihan hyvä analogia tuokin. Kovuus on ihan oikea termi, puhutaan kovista ja pehmeistä koirista, ja tarkoitetaan juuri sitä sen alttiutta antaa ympäristön tai omistajan vaikuttaa tekemisiinsä. Koulutettavin koira on sellainen sopiva: ei liian pehmeä, jotta se selviää tavallisen elämän aiheuttamasta kärsimyksestä, eikä liian kova, jotta siihen ylipäänsä pystytään vaikuttamaan. Kovaa koiraa voisi pitää vähän tyhmänä jopa, se ei meinaa oppia, että joku asia ei ole hyväksi. Yleensä ei kuitenkaan ole kyse fyysisen kivun välttämisestä, vaan esimerkiksi luonnetesteissä koira pelästytetään, ja sitten tarkkaillaan sen reaktioita. Kipua ei siis aiheudu.
Muuten se koira-miehen ja kissa-naisen keskustelu meni vähän pieleen. Sen olisi tietenkin pitänyt olla näin:
- *Hishhhh...* Et tiskannut.
- *Lääh lääh lääh slurps, läps läps läps (häntä hakkaa seinää)* No minä tiskaan.
- Tiskasin jo. *Grouuur*
- No kiva, kulta. *Lääh lääh, läps läps (häntä hakkaa maata)*
- *Grrrrauuurrh*
- *Väh, slurps (kieli jäi ulos)* No mitä?
- Et tiskannut.
- *viu viu* Mutta tiskit on jo tehty, mitä sä vielä muriset?
-*Tsäh ja raaps (koiralta irtosi silmät)*
Haa, aivoissani oleva muistimies heräsi ja alkoi kuiskailla talamukseen jotain behaviorismista. Niinhän niitä koiria kai koulutetaan, juu. Säikyttämällä. Joskus kuulin että oli ollut sellainen koe, jossa koiralle oli näytetty keltainen kolmio ja säikäytetty sähköiskulla. Sitten punainen neliö ja annettu ruokaa. Tätä oli jatkettu pidempään, sitten oli alettu pikkuhiljaa muuttaa punaista neliötä oranssihtavammaksi ja muotoaan muutenkin. Ja sama juttu sen kolmion kanssa. Kunnes lopulta ne molemmat merkit olivat olleet identtiset.
Koira oli mennyt hulluksi. Voi koiraa. :(
Mitä tulee muuhun, niin minusta tuntuu että tuo jälkimmäinen keskustelu on käyty aika monessa asunnossa. Sitä en tiedä, onko siellä asunnossa ollut lemmikkieläimiä.
Uskon, että koiran saa tuolla tavalla hulluksi. Ennakoimaton rangaistus, sellainen jota koira ei voi välttää, aiheuttaa opittua passiivisuutta. Tai siis jotain, en nyt muista miksi sitä sanotaan. Opituksi avuttomuudeksi ehkä. Koira lopettaa yrittämisen, ja alistuu siihen, ettei sillä ole mitään vaikutusmahdollisuuksia. Se ei uskalla enää yrittää mitään, koska mikä tahansa muutos voi johtaa rangaistukseen. Se tavallaan luopuu kaikesta toivosta, ja ehkä odottaa vaan hidasta kuolemaa. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin tottuminen, vaan tuossa passivoitumisreaktiossa se on hirveässä stressitilassa. Sama pätee ainakin kaikkiin vähän korkeamman tason eläimiin ja ihmisiin vastaavassa tilantessa. Niin kauan kun on toivoa, on elämää.
Mutta behaviorismista ja Skinnerin testeistä on menty aika pitkälle. Harva enää varsinaisesti kouluttaa koiraansa säikyttelemällä tai sähköllä (tai ainakaan myöntää sitä). Positiivisella vahvistamisella uskotaan saatavan parempia ja kestävämpiä tuloksia.
Käsittääkseni nykyään tehdään niin, että ensin opetetaan koiralle palkinnoksi sellainen naksuttimen naksu ja sitten koulutetaan naksuttimen avulla. Mutta koska lienet koiraharrastaja, tiedät tämän kaiken NIIN paljon paremmin kuin minä.
Mutta sen naksuttimen ajatus kiehtoo. Sehän on sellainen dynaaminen vekotin. Itsessään se ei ole palkinto, mutta se symboloi palkintoa. Ihan niin kuin rahallakaan ei ole arvoa, jos sille ei ole sitä määritelty.
Nyt ollaan jo hakoteillä, mutta ei se mua haittaa :)
Totta kai tiedän kaiken NIIN paljon paremmin. Mutta kyl sääki jottain tiiät, jos kerran naksusta olet kuullut.
Puhutaan operantista ehdollistamisesta ja positiivisesta vahvistamisesta. Makupala/lelu on tässäkin se itseisarvo, naksuttimen äänellä on vain välinearvoa (niin kuin rahallakin). Koira ehdollistetaan yhdistämään ääni ruokaan (Pavlov ja koiransa), ja pikkuhiljaa päästään siihen tilanteeseen, jossa koira kokee saavansa palkkion sillä hetkellä, kun ääni kuuluu, vaikka se varsinainen palkkio tulisikin muutaman sekunnin myöhässä. Jotkut pöljät tosin kuvittelevat, että koira sen jälkeen toimii palkatta pelkällä äänimerkillä, ja naksuttelevat koiralleen ilman makupaloja. Siinä käy sitten hyvin nopeasti niin, että äänimerkki palaa takaisin merkityksettömäksi hälyksi. Operanttia ehdollistamista oli siis se koiran ehdollistaminen liittämään välineeseen (ääneen) joku itseisarvoinen palkkio (tai miksei rangaistuskin), ja positiivista vahvistamista se, että annetaan koiran tehdä mitä se haluaa, mutta palkitaan jollain koiralle arvokkaalla halutut toiminnat.
En ole oikein ikinä ymmärtänyt, miksi rönsyilevä keskustelu olisi niin paljon pahempi kuin tiukasti on-topiciin rajattu...
Huomasitko, miten behavioristisesti käyttäydyin äsken? Sanoin, että tiedät paremmin, joten sait mielihyvää ja nyt yhdistät minut kivaan asiaan. Henceforth olen nyt onnistunut yhdistämään päässäsi kivat asiat ja minut.
Eiku.
Juu, käsittääkseni koulutuksessa tarvitaan juuri sitä makupalaa lisäksi. Etenkin kun puhuttiin aiemmin siitä, ettei koira osaa yhdistää viisi minuuttia sitten tapahtunutta tähän, niin jos muistijälki katoaa, niin, well...
Mutta miten sitten jokin koulutettu koira toimii käskyjen mukaan ilman herkkupaloja myöhemmässä elämässä? Pitääkö niitä jatkokouluttaa vai mikä tää juttu on?
Koska kaverin enon koira tiesi tasan rajat mihin saa tulla, osasi mennä kotiin kun sanoi että "mene kotiin" jne. Eikä siinä sille herkkuja heitelty.
Rönsyilevää keskustelua syytetään usein vaikeaselkoisuudesta ja sen perässä on vaikea pysyä. Näin pienellä ryhmäkoolla tosin rönsyämisestä ei liene haittaa.
Melko pieni ryhmäkoko tosiaan...
Se jatkokoulutus on sitä, että aloitetaan siis ihan pienestä liikkeestä, joka palkitaan, ja aletaan pikku hiljaa vaatia suurempia tekoja palkkion saamiseksi. Kuitenkin niin hitaasti, ettei koulutettava huomaa, että vaatimustaso kasvaa. Aloitetaan vaikka istumisen opettaminen siitä, että palkitaan painon siirtoa taaksepäin, sitten siitä että ollaan oikeassa istuma-asennossa, sitten siitä että istutaan 1 sec, sitten siitä että istutaan 5 sec jne, sitten siitä että istutaan pienen häiriön alaisuudessa 2 sec jne... Lopulta ollaan siinä tilanteessa, että koira istuu ja odottaa makupalaa vaikka vartin häiriön alla.
Eri liikkeitä voidaan myös yhdistää (vaikka tottelevaisuuskokeissa, joissa ei saa koiraa palkata kesken suorituksen). Voidaan opettaa, että istumisen jälkeen tulee aina ruokaa. Kuitenkin halutaan, että koira sitä ennen suorittaa seuraamista, maahanmenoa, noutoa ja vaikka esteen ylittämistä. Aloitetaan ketjuttaminen istumisesta. Eli istu -> palkka, seuraa -> istu -> palkka, maahan -> seuraa -> istu -> palkka jne... Jokainen askel lähemmäs istumista on koiralle palkitseva, koska se tietää saavansa lopulta ruokaa.
Mutta on muitakin tapoja motivoida koiraa tekemään jotain, kuin vaan tämä posit. vahvistaminen. Koira on laumaeläin, ja jossain määrin (yksilöstä riippuen) lauman aiheuttama paine vaikuttaa sen käyttäytymiseen. Koiralle palkka silloin on olla lauman hyväksytty jäsen. Koira siis ymmärtää, että jos en nyt tottele, lauma (tai laumanjohtaja) ei enää tykkää musta, jään yksin ja kuolen. Silloin laumanjohtajan auktoriteetti riittää estämään koiraa tekemästä jotain (karkaamasta pihalta vaikka) ja toisaalta laumanjohtajan hyväksyntä ja huomio riittää palkaksi. Toinen tapa on kouluttaa fyysisten rangaistusten avulla (heitetään koiraa jollain kun se ylittää pihan rajan, tai nykäistään remmistä).
Naksuttimen avulla saadaan paljon tarkempia suorituksia, koska se palkka tulee niin oikea-aikaisesti.
Ja juu, ihmisiäkin voi kouluttaa ;).
Jukoliste, tämän pohjaltahan voi kouluttaa koiran vaikka heti! Eli toisin sanoen vaikkapa paimenkoira kokee isännän laumajohtajaksi ja siksi tottelee? Kuulostaa järkeenkäyvältä.
Mutta miten, jos opettaa sarjan koiralle, niin miten sen saa olemaan suorittamatta koko liikettä kerralla?
Siis että se ennakoisi vaikka maahanmenemistä koska tietää että istu - tassu - maahan - kierähdys jälkeen tulee palkkio. Koska meillä ainakin yksi koirista ojentaa tassua nopeasti ja on jo sukeltamassa parkettiin ennenaikaisesti.
Epäilen, että kouluttajassa on vikaa. :)
niin sitten on vielä se yksi muu koulutustapa, eli luottaa koiran vietteihin. Paimenkoiralla on paimennusvietti, ja sille paimentaminen on palkitsevaa. Metsästyskoiralle riistan etsiminen ja ajo on palkitsevaa. Joskus ulkoinen motivaattori (ruoka) voi häiritä tätä vietteihin perustuvaa käyttäytymistä, ja vähentää koiran intoa. Toisaalta taas jos paimenkoiran paimennuksessa on pahoja vikoja, niitä voi olla vaikea korjata, koska koiran kannalta on ihan sama miten se paimentaa, kunhan saa paimentaa.
Kouluttajassa varmaan vika tuossa teidän koiran tapauksessa :). Pitää vaatia koiralta sitä käskyn odottamista, eli se ei saa palkkaa, jos se ennakoi. Koulutus loppuu siihen (paitsi että hetken päästä koitetaan uudestaan). Mutta tuo ennakointi on aika yleinen virhe kyllä, moni "korkeastikin koulutettu" koira uskoo tietävänsä paremmin kuin omistajansa, että mitä seuraavaksi tehdään. Sitä voi välttää ehkä parhaiten välttämällä sitä ketjutusta, eli ei anna koiran oppia sarjoja jos ei ole pakko. Ja huolehtii siitä, että opettaa yksittäiset käskyt hyvin ja käyttää niissä aina vapautussanaa (eli koira ei silloin itse päätä milloin suoritus loppuu, vaan ISTU! -> koira istuu -> VAPAA!/NAKS! -> koira ymmärtää vapautuneensa -> palkka). Mutta yleensä se ennakoiva koira on niin huvittava, että sitä heltyy palkkaamaan kuitenkin :).
Tuosta ihmisten kouluttamisesta vielä. Blogimaailmassahan jo pelkkä huomio on palkitsevaa, eikä sen tarvitse aina olla edes positiivista huomiota. Sen huomion takia tänne kai kirjoitetaankin (vaikka mitä muuta väittäisi),
Väitätkö että kirjoitan blogia, koska haluan että ihmiset lukisivat ajatuksia ja tukisivat minua epävarmuuteni hetkinä, kun en itsekään luota itseeni?
Damn, taisin jäädä kiinni!
Niin tai hivelisivät itsetuntoa kehumalla silloin, kun olet sanonut jotain fiksua. Tai sitten ylipäänsä huomaisivat.
Joillakin se sitten menee siihen, että aletaan väkisin haalia lukijoita ja tuijotella lukijamääriä (mulle tuli yks uus lukija!). Toisille ehkä laatu on tärkeämpi kuin määrä :D.
Eikö se ole joskus jotenkin kaameaa, että se koira on kuitenkin niin kaukana ihmisestä? Eikä sen kokemusta voi todella tajuta. Vaikka ehkä haluaisi elätellä ajatusta, että se on ihan kuin ihminen, ja sen mielenmaailman voisi ymmärtää. Koska eihän se sinunkaan koirasi tajua, että sen sisko on sen sisko siinä mielessä kun sisarukset ihmisten maailmassa ymmärretään, vai? Eikä koiran tai kissan emo tajua sen aikuisen eläimen enää olevan ”hänen lapsensa”. Ainoastaan pentuna se pentu laukaisee siinä jotain äiti-käyttäytymistä. Ja turha puhua osallistuvasta isyydestä koiraurosten kohdalla, kun niillä ei varmaan ole mitään erityissuhdetta omiin pentuihinsa.
[päteminen] Koiraahaan ei voisi periaatteessa syyttää antropomorfismista, koska sana etymologisestikin viittaa ihmiseen (kreik. antropos). Ennemminkin koira koirallistaa ihmisen ja ihmisten maailman. Muistan myös kuulleeni, että kyyninen-sana on johdettu koiraa tarkoittavasta kynos-sanasta. Eli kyyninen tarkoitti alun perin ”koiramaista”. Tosin ”koira syyllistyy kynomorfiseen ajatteluun” vasta levoton lause onkin. [/päteminen]
Rouva-78:
Olet taas ihan oikeassa. Ei koiran kokemusta voi tajuta (voiko toisten ihmistenkään?). On jopa sanottu, ettei voi sanoa, että nyt koira on iloinen tai vihainen (jotka ovat perustunteita). Parempi suhtautumistapa on luetella niitä eleitä, joiden takia uskoo, että koira on iloinen, ja vasta sitten voi sanoa enintään, että koira näyttää iloiselta.
Elisabeth Marshall Thomas (kirjailija ja antropologi) on sanonut, että vaikka eläimet osaisivat puhua, me emme ehkä ymmärtäisi, mitä ne sanovat. Että ehkä joku bushmanni voisi ymmärtää hieman, mitä villi leijona sanoo (koska bushmannien ja leijonien elintavat ovat melko samanlaisia, samalla savannilla elämistä suht pienissä perhelaumoissa, samojen riistaeläinten metsästystä samalla tekniikalla jne.), mutta tavalliset ihmiset tuskin ymmärtäisivät.
Voisi tietenkin kysyä, että mitä haittaa eläinten inhimillistämisestä on kenellekään. No ei ehkä mitään, jos ei ikinä joudu eläinten kanssa tekemisiin. Jos taas vaikka omistaa koiran, ja alkaa liittää siihen inhimillisiä ominaisuuksia, tulee todennäköisesti huomaamattaan myös vaatineeksi koiralta asioita, joihin se ei pysty. Ja sitten kun huomaa, ettei koira teekään niin kuin toivoisi, turhautuu. Koira aistii turhautumisen ja stressaantuu.
(:D En uskonut, että kukaan olisi tuohon antropomorfismi-mokaan tarttunut. Jaoin sen ajatuksen vielä kahteen eri lauseeseenkin :). Miksiköhän kyynisyys tulisi koiraa tarkoittavasta sanasta? Kynologialla muuten tarkoitetaan jotain koiriin liittyviä "tieteitä", tai ehkä vaan koiraharrastusta.)
No jos miettii niitä ikiaikaisia sanontoja, mitä ihmiset toisilleen höpöttävät, niin:
"Sinä kapinen koira!"
"Minä vannon teille, te murhaajat, te tulette kuolemaan kuin koirat!
Eli ilmeisesti ennen vanhaan koiruutta ei arvostettu ihan täyteen mentaliteettiinsa asti, mikä sinänsä tuntuu oudolta - koirahan on ollut ihmisen kumppanina jo kivikaudelta asti. Ja kiinalainen horoskooppikin kertoo, että Koirat ovat luotettavia ja ymmärtäviä ystäviä, jotka pysyvät luona.
Ehkä jossain vaiheessa maailmanhistoriaa koirat ymmärrettiin kosolti väärin.
Lähetä kommentti