Tosi-TV boikottiin

Tosi-TV on tunnetusti mitä on, mutta kaikkein pahinta saastetta on tosi-kauneusleikkaus-tv-ohjelmat, in my humble opinion. Koska mitä se ketään haittaa, jos joku haluaa riskeerata olemassaolevan parisuhteensa ja mennä jonnekin paratiisisaarelle tai luksustaloon tekemään itsestään idioottia kameroiden edessä, siitä vaan. Paljon vakavampaa on se, että mennään telkkariin leikeltäväksi! Siellä sitä sitten ollaan, ensin tehdään uhrin kärsimysten täyttämästä elämästä musta-valkoinen traileri, jossa keinutaan tyhjällä leikkikentällä tai katsellaan kaihoisasti ikkunasta ulos. Katsojille tehdään selväksi, kuinka uhrilla on aina ollut niin vaikeaa, koska häntä on hänen kammottavan nenänsä tähden pienestä asti pilkattu, tai koska hänen valtavat kolmoisleukansa ovat olleet onnellistumisen tiellä. Kuinka hänen itsetuntonsa on aivan murskana, ja kuinka vain ammattilaistiimi voi hänet siitä pelastaa. Sitten piirretään sotasuunnitelma ja ruvetaan reippaasti hommiin. Hampaiden valkaisu ja suoristaminen näin alkuun, sen jälkeen rasvaimu mahasta, reisistä ja käsivarsista, nahan kiristys, happokuorinta iholle, karvojen poisto laserilla, silmäluomien ja kulmien kohotus, kasvojen kiristys, rhinoplastia (nenän korjausleikkaus), silikonit rintoihin ja huuliin ja poskipäihin, suonikohjujen poisto sääristä, botoksia otsaan, laserleikkauksella silmät kuntoon, ja lopuksi kampaajan, kosmetologin ja vaatekaupan kautta lavalle. Ja katso: näin meillä on täydellinen ruumis, joka vihdoin vastaa sitä ihmistä, joka sen sisässä on koko ikänsä kärvistellyt.Oman ruumiinsa vajaavaisuuksien vanki on vihdoin vapaa toteuttamaan itseään.

Ei minulla mitään pieniä kauneusleikkauksia vastaan ole. En vaan usko, että kukaan voi selvitä tuollaisesta suuren luokan uudelleen rakentamisesta hengissä. Ei ihme, etteivät ne Swanien sun muiden naiset meinaa uskoa peilikuvaansa todeksi. Katsojalle sanotaan, että voi, hänhän on aivan itsensä näköinen, parempi vaan. Ei hän kylläkään ole, hän ei ole ollenkaan itsensä näköinen. Ihme, että hänen lapsensa edes tunnistavat häntä (ehkä niille on sanottu, että menette sitten halaamaan sitä tätiä, joka tuosta ovesta kohta kävelee). Eikä niissä ohjelmissa tietenkään ikinä näytetä, että mitä näille joutsenille kuuluu vuoden päästä. Ovatko he tottuneet uuteen olomuotoonsa, onko heidän elämänsä todella parantunut? Onko botoxin kiristämä vitivalkoinen hymy laimennut?

Entä mitä sanoo kauneusleikkauskoneiston läpikäynyt ihminen lapsilleen tai lapsenlapsilleen, jotka ehkä joskus perivät hänen kammottavan nenänsä tai olemattoman leukansa? Onko hän silloinkin vielä ylpeä itsestään, kun kävi leikkauksessa poistattamassa omansa? Sanooko hän ehkä lapsilleen, että älä huoli, lääkärisetä voi leikata sen pois, niin sinustakin tulee tällainen kaunis? Entä hävettääkö häntä valituksensa liian pienistä tai rumista rinnoista, jos hän joskus kohtaa rintasyöpään sairastuneen, jolta on toinen tai molemmat rinnat poistettu kokonaan?

Olisiko asiat paremmin, jos hän ei olisi käynyt leikkauksessa ollenkaan, vaan opetellut elämään itsensä kanssa ja hyväksymään puutteensa? Olisko parempi, jos meille ei näytettäisi kauneusleikkausohjelmia, vaan ohjelmia ihmisistä, joissa ehkä on joku vika ja jotka ovat sen takia joutuneet elämässään kärsimään, mutta jotka siitä huolimatta pystyvät elämään elämänsä omana itsenään? Miten paljon parempi olisi nähdä ohjelmissa naisia, jotka pitävät itseään kauniina, vaikka rintoja ei juuri olisikaan, tai jotka sanoisivat nenäänsä komeaksi, eivätkä kammottavaksi.

Tässä on tavallaan oma lehmä ojassa. Katsoin joskus, aikaa sitten jo, yhtä amerikkalaista kauneusleikkausohjelmaa, jossa jollekin melko nuorelle naiselle tehtiin toki paljon muutakin (niin kuin näissä ohjelmissa aina), mutta jonka ehkä vakavin ongelma oli hänen eripariset rintansa. Harvalla naisella tietenkään on täydellisen symmetriset rinnat, mutta tämä ilmeisesti koki omansa erityisen hävettäviksi. Hän pyysi lääkäriä "tekemään itsestään normaali". Muistaakseni korjaukseksi pantiin molempiin tisseihin silikonia, toiseen vain vähän enemmän kuin toiseen. Ajattelin silloin, että miten voikin ihminen tehdä jostain noin epäoleellisesta asiasta elämää suuremman ongelman. Ketä edes kiinnostaa, kuka edes huomaa, jos toinen rinta nyt on vähän erimallinen kuin toinen. Miksei voi vain ajatella, että kellään ei ole ihan samankokoiset rinnat, ja olla tyytyväinen siihen, mitä on sattunut saamaan. Tietenkin menin tämän jälkeen ihailemaan omiani peilistä. Mietin, olivatkohan ne sen ohjelman naisen rinnat oikeasti tosi pahan näköiset, vai kuvitteliko se vain (siveysyistä ohjelmassa ei tietenkään suoraan näytetty, miten paha "tilanne" oli). Mistä sen edes tietää, milloin tissit on liian eripariset? Ei mennyt kauaa, kun olin siirtynyt huvittuneesta miten-toiset-voikin-pilata-elämänsä-epäoleellisuuksilla -mielentilasta järkyttyneeseen uskomatonta-mun-rinnat-on-hirveen-erikokoiset -mielentilaan. En ollut huomannut sitä ennen. Toinen on selvästi suurempi kuin toinen (ajattelen mieluummin, että toinen on suurempi kuin että se toinen olisi pienempi, syy lienee ilmiselvä), eikä se ole mitään kuvitelmaa. Huoh. Ilman tosi-tv:tä olisin voinut elää elämäni onnellisen tietämättömänä tästä viasta.

Onhan niissä tavallaan ihan hyvä tarkoitus. Että otetaan joku raukka, ja hankitaan sille apua, kun sillä ei kuitenkaan itse ole siihen mahdollisuuksia. Ja onhan niissä ohjelmissa psykologeja ja ties mitä terapeutteja. Mutta ei se yhden ihmisen mahdollinen auttaminen ole mitään verrattuna siihen, että samalla luodaan lukemattomia uusia ulkonäkönsä takia onnettomia ihmisiä.