Kaksonen

Kuuntelen taas Scandinavian Music Groupia ja PMMP:tä ja kuvittelen pystyväni laulamaan mukana.


Katu päättyy aurinkoon

moni laulu kertoi rakkaudesta
mutta usein portaikossa
pysähdyin pimeässä
aina askeleen jäljessä

maa oli kylmä marraskuussa
se kiipesi kylkeä ylös silmiin
tarttui jalkoihin
silloin värit menivät helposti sekaisin

meri nousi ja laski
ja kuu näytti aikaa
tänään puisto humisi ensimmäistä kertaa
maa suli ja virtasi kyyneleinä
kiven koloista kaulalle

SMG

Mitenkä se olikaan, pitikö miehen vältellä viimeiseen asti sitoutumista ja naisen käyttää kaikki keinonsa saadakseen miehen sitoutettua itseensä? (Mitä jos onkin toisin päin?) Vai pitäisikö vain uskaltaa. Uskon, melkeinpä tiedän kuitenkin, että sitoutumiskammo on urbaani legenda. Ei sellaista olekaan, on vain vääriä ihmisiä. (Miksi sitten pitäisi uskaltaa?) Kukakohan on tuon termin alunperin keksinyt? Joku nainen varmasti. Millainen itsetunto pitää olla, että uskoo, että jos joku ei halua olla kanssaan, niin siinä toisessa täytyy olla joku vika, sillä on sitoutumiskammo. Vääristynyt varmaan kuitenkin, en tiedä kumpaan suuntaan.

Ota minusta puolet

voin jäädä tänne
en vaadi juuri mitään
minulle riittää kumarat puut
tien toisella puolella järvi
johon voi halutessaan hukuttautua

jos tahdot herätä
viereltäni joka aamu
antaa silkkejä ja suudelman

en pane vastaan
hymyilen huulillani
mutta silmilläni en
mutta silmilläni en

ota minusta puolet
kokonaista et saa
ota korvalehteni läpi kuultava valo
verisuonet kaulallani
lempeät sanani niskassasi
ota, mutta sydämeni jää

---

se jää
sydämeni jää

SMG

Onko väärin kokeilla ihmisiä? Sovittaa niitä, ehkä joku on sopivampi kuin toinen. Toivon, etten näyttele tunteitani, tai toivon oikeastaan, ettei sitä tulkita niin. Sovitus ei ole ihan helppoa, merkittävät asiat eivät paljastu ihan heti. Minun ei pitäisi kuvitella, että tunnen jonkun ensivaikutelman saatuani. En yleensä kuvittelekaan, silti yllätyn. Se on hyvä.

Mitä se ihmisten tunteilla leikkiminen on? Onko se sitä, että vaatii toiselta paljon, eikä anna kuitenkaan itsestään mitään? Ehkä minä olen sellainen. Olen erilainen muiden kanssa, aina, kuin silloin kun olen yksin. Ehkä se on tietoista, ehkä defenssi. Miksi minun pitäisi tuntea toinen ennen kuin voin ajatella kertovani hänelle mitään. Häilyn ja karkaan. Se on varmaan turhauttavaa. Tai en oikein tiedä, mitä pitäisi edes kertoa. Onko rehellisyyttä vielä se, että jättää mainitsematta muttei suoraan valehtele, voiko olla rehellisempi eleillä kuin sanoilla? Silmiin katsominen on vaikeaa, se kertoo epärehellisyydestä. Tai ainakin epäluottamuksesta. Miksen luottaisi?

Päässäni tiedän mitä pitäisi sanoa, mutta sanon kuitenkin jotain muuta. Toisaalta ajattelen, että riittää, että on hetkessä rehellinen ja suora, ei tarvitse ajatella tulevaisuutta, mutta kai se pitäisi kommunikoida toisellekin. Ettei tarvitse tehdä X saadakseen Z. Päätän asiat hetkessä, tilanteen mukaan, ja teen sen mukaan mikä tuntuu hyvältä. Vai onko tämäkin sitä karkaamista ja epärehellisyyttä. Varmaan annan ymmärtää liikoja, jos toinen ei tiedä.

Kiitos

Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.

Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.

PMMP

Osaankohan ikinä. Mitä jos jään tähän rooliin jumiin. Näen jo mihin se johtaisi. Voin tietysti aliarvioida muita, ehkä hekään eivät ole täysin rehellisiä. Ehkä he ovatkin monimutkaisempia, melko varmasti he ovatkin.

Runoyllätys

Huomasin äsken, että Ultra Bran kappale Sinä päivänä kun synnyin, jonka sanat on totta kai Anni Sinnemäen kynästä, on mukaelma venäläisen, viime vuosisadalla eläneen runoilijattaren, Anna Ahmatovan runosta.

Anni Sinnemäen "sovitus":

Viikkoon en puhu kenenkään kanssa
viikkoon en puhu kenenkään kanssa
istun vain kivellä meren äärellä
iloitsen vihreistä hyrskyistä

Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin

Muistan aivan selvästi tien ja aidan
muistan aivan selvästi tien ja aidan
kuinka pehmeästi kiedoit
kätesi ympärilleni

Vuodet ovat vierineet ohitseni
mutta muistan niistä vain yhden kevään
sen miten kastanjat kukkivat
sinä päivänä kun synnyin


Ja Anna Ahmatovan alkuperäinen runo:

Viikkoon en puhu kenenkään kanssa,
istun vain kivellä meren rannalla,
iloitsen vihreistä hyrskyistä,
suolaisista kuin kyyneleeni.
Vuodet ovat vierineet ohitseni,
mutta muistan niistä vain yhden kevään.
Yöt lämpenivät, lumi alkoi sulaa,
ja lähdin katsomaan kuuta.
Mäntyjen keksellä kohtasin miehen,
joka kysyi hiljaa: "Sinäkö se olet?
Kuin rakas sisar, jonka vuoksi
jo lapsena itkin ja iloitsin,
jota olen etsinyt kaikkialta?"
Minä vastasin muukalaiselle: "En!"
Mutta kun kuunvalo kirkasti hänet,
ojensin käteni,
ja hän lahjoitti salaisen sormuksen,
jotta varjeltuisin rakkaudelta.
Ja hän nimesi neljä paikkaa,
missä jälleen kohtaisimme:
meri, poukama, majakantorni
ja - tärkein kaikista - koiruoho...
Niin kuin elämä alkoi, päättyköön.
Olen puhunut kaiken minkä tiedän. Amen.

1916 Sevastopol

En pidä ihmisistä, joiden teksti mesessä vilisee hymiöitä ja muita härpäkkeitä niin, ettei siitä meinaa saada selvää. Lopettakaa se! Kirjottakaa normaalisti!

Koti-idylliä

Pikkusisko ja pikkuveli lähtivät juuri koteihinsa. Istun hämärässä olohuoneessa läppäri sylissä, taustalla soi leppoisia etelä-amerikkalaisia rytmejä. Lasissa on halpaa chileläistä valkoviiniä. Ikkunasta näkyy syksyisen auringonlaskun värjäämää taivasta ja koirat nukkuu jaloissa. Iso musta ja pieni ruskea vierekkäin identtisissä asennoissa, molemmat vasemmalla kyljellään pää etujalkojen päällä ja häntä samassa kulmassa. Katsoikohan pienempi isommalta mallia? Nyt iso koira huokaa ja painaa päänsä lämmittämään varpaitani, pikku koira vastaa unissaan "öm, öm..."

Kaikki on hyvin, paitsi etten osaa valita viinejä.

Koiria

En ole tänään juuri ajatellut mitään muuta. Olo ehkä muistuttaa etäisesti pikkulasten äitiä, sillä erotuksella että kumpikaan näistä huollettavista ei erityisemmin kilju. Mitä nyt pentu sylissään ollessaan ja tylsistyessään vinisee "Piip, iip, iih, mööh, möh, hmph...". Ja vanhempi koira on mustasukkainen tai huolestunut omasta asemastaan ja haluaisi koko ajan kiivetä syliin, mitä se ei juuri harrastanut aikaisemmin. Pienten lasten äidin elämää tämä muistuttaa sillä tavalla, että mekin nukutaan muutaman tunnin pätkissä ja minä ainakin olen ihan tokkurassa sen takia. Koirat sen sijaan vaikuttaa tyytyväisiltä tähän rytmiin. Pitää ennen pimeää mennä niiden kanssa hortoilemaan metsään, että nukkuisivat sitten yön kunnolla. Nyt vielä olen antanut itselleni luvan ulkoiluttaa niitä yhtä aikaa, vaikka pian täytyy ruveta huolehtimaan siitä, että molemmille riittää omaa aikaa. Pennusta saattaa muuten tulla koiran koira, eikä sitä silloin enempiä kiinnosta minun tekemiseni.

Kunhan tästä tokenen, alan taas ajatella ihmisjuttuja. Ei tästä ole kokonaan tulossa koirablogi...

Kotona taas

Nyt on uusi koira kotona, ja hyvin tuntuu rauhoittuneen nukkumaan. Laivamatkakin meni hyvin, pikkukoira oli reipas ja rauhallinen, eikä ihmetellyt oikein mitään. Iltapäivällä jätin sen kantokopassaan info-pisteeseen kun menin tax freehen ostamaan viinaksia. Kahden minuutin päästä kuulutettiin: "Henkilö, joka jätti koiranpennun infoon, ilmoittautukaa välittömästi info-pisteeseen!" Pentu oli alkanut kiljua eikä miehet saaneet sitä hiljaiseksi. Hiljeni kuitenkin heti kun koppa nostettiin ilmaan.

Nyt koirat nukkuu näennäisen sulassa sovussa keittiönpöydän alla. Vanhempi koira ei hirveäst nauti pikkupentujen seurasta, mutta näköjään on niin mustasukkainen huomiosta, että sietää sen epämukavuuden kunhan saa olla lähellä.

Hysteerinen aamu...

... ja mitä minä teen? Blogaan!

Tänään minun pitäisi lähteä Ruotsiin hakemaan koiranpentua. Yöllä tajusin että laivalippua ei ole maksettu enkä löydä Solo-tunnuksia. Onneksi serkku oli hereillä ja mesessä, ja suostui ystävällisesti hoitamaan laskun puolestani, koska tililleen oli juuri naksahtanut edellisen asunnon takuuvuokra. Silti pelkäsin koko yön, että Viking Line ei päästä minua laivaan, koska en maksanut maksua eräpäivään mennessä. Noh, asiakaspalvelu aukesi 7:30 (tai oikeammin 7:35, puolelta ei vielä vastattu), ja sieltä sanottiin että kyllä hytti on tallella vaikka maksua ei vielä näykään heillä, sen voi hoitaa lähtöselvityksessä. Huh huh.

Seuraava ongelma. Missä kaikki puhtaat vaatteet?! Pyykkiä pyörimään kello 7:40 lauantaiaamuna. Yläkerran naapurin muksut ainakin olivat jo hereillä siihen aikaan, joten tuskin yksi pyykkikone pahasti enempää häiritsee.

Kolmas asia. Mihin tuo vanhempi koira matkan ajaksi? Muistin jostain kumman syystä vanhan yläasteaikaisen kaverin, jonka kanssa juttelin sattumalta viime viikolla ja ongin hänen numeronsa toisen kaverin kautta ja laitoin tekstiviestillä sydäntäraastavan pyynnön, josko hän voisi hoitaa koiraa lauantaista sunnuntai-iltaan. Ihmeen kaupalla hänkin suostui mielellään auttamaan, vaikka olikin krapulasta käheä. Hurraa!

Nyt täytyisi vielä koittaa siivota, pestä lisää pyykkiä, tiskata, ostaa ruokaa, ostaa pari Hesaria pentua varten tai sitten käydä dyykkaamassa lehtiroskiksia, ostaa pennulle jonkin näköinen hihna ja panta, toimittaa koira hoitajalle ajoissa ja selviytyä sinne laivaan kaikkien tarvittavien esineiden ja paperien ja puhelinnumeroiden kanssa. 6 tuntia 45 minuuttia aikaa laivan lähtöön, lähtöselvityksessä pitäisi olla jo kuudelta. Huh huh.

Green Wing

Ei ehkä ihan parasta laatua oleva klippi, mutta sarja on ihan loistava! Harmi vaan, etten meinaa muistaa katsoa.

BB

Ai niin, luulen nähneeni BB:stä tutun Henrin kadulla! Ja minähän en katso Big Brotheria, mitä ny muutaman jakson silloin tällöin... Telkkarissa Henkka oli dorka, mutta kadulla vaikutti ihan normaalilta. Annan siis hälle täten anteeksi idioottimaisuuden kansallisessa televisiolähetyksessä. Katson noin kahden sekunnin mittaisen ohitustilanteen liikennevaloissa olevan tässä tapauksessa täysin riittävä henkilön persoonan ja mielenterveyden arvioimiseksi.

Hoh hoh hoh hoh hoo!

No niin, tämähän on vanha juttu eikä kukaan minua edes haastanut, mutta oli muka niin hauskoja juttuja minusta, että olkoon.

"...Molla on..." by Google :

Molla on varsinainen ruokavaras, eikä ihan täysin sisäsiisti, tosin nyt ollaan jo parempaan päin.

Molla on suloinen tyttölapsi joka hoitaa kaikkia meitä innolla ja rakkaudella, haluttiin tai ei...

Vessanpöntön kansi joudutaan pitämään meillä myös aina kiinni , koska Molla on humpsahtanut sinne jo ainakin kolme kertaa ja edelleen se taiteilee pöntön reunoilla jos se on jäänyt auki...

Syystä x Molla on kuitenkin keksinyt parempaa ajanvietettä kuin nukkuminen yksinoloajakseen, joten eilen sitten kaivoin lopulta näiden tilanteiden varaksi hankitun lapsiportin.

Molla on söötti, pienikokoinen, hyvän pesukarhun alku.

Molla on näyttelykehiin turhankin nöyrä, joten esiintyminen ei ole oikein se Mollan juttu.

Hoidettaessa Molla on suht kiltti. Maastossa Molla on tapansa mukaan reipas ja virkeä.

Molla on tosiaankin kiltti, kuin nukke, jota tekisi mieli halata pitkään ja hartaasti.

Tänään Molla on jo aikuinen naaras, mutta niin monella tapaa vielä meidän vauva.

Minusta Molla on ihan parin viikon sisällä muuttunut jotenkin erilaiseksi ...

Molla on harjatessa ja käsitellessä todella kiltti, ja se rakastaa huomiota, ja herkkuja :)

Molla on vihainen myös minulle, se ei anna edes koskea itseensä ja tänään hyökkäsi jalkaani tosi kipeästi kiinni, tällaista se ei koskaan tee..

Molla on ihan mahdoton!

Heh, Molla on vaipunut uneen ja haaveillut lääkäristä...

Serj Tankian

Saahan näin tehdä? Täältä lisää.

Syksy

Kesä on kiva, mutta tykkään myös syksystä. Tällaisesta syksystä siis, kuin nyt on, eli suhteellisen lämmintä, aurinkoista, kirjavia lehtiä metsässä ja vielä vähän vihreääkin. Näillä leveysasteilla ei talven tulo muuten juuri houkuta, loskaa ja rapaa tiedossa. Se olisikin hienoa ainakin näin koiranulkoiluttajan kannalta, jos vesisateita ei juuri tulisi, vaan joku aamu maa olisi jäässä ja sitten sataisikin lunta kevääseen asti!

Minua pisti mehiläinen sormeen tällä viikolla. En olisi uskonut että niitä vielä on liikkeellä, mutta se mehiläinen olikin ihan kohmeessa. Se oli ehkä nukkumassa kepissä, jota heittelin koiralle, ja päätti sitten pelastautua iskemällä pistimensä etusormeeni. Siitä kiitokseksi ravistin sen maahan, mihin se jäi möllöttämään. Mutta se oli aika kaunis mehiläinen, samettinen. Ehkä ne kaikki mehiläiset on, pitäisi kysyä 8-vuotiaalta itseltäni. Se tietäisi.

Julkisivuremontti on edennyt parvekkeilta sivuseiniin. Ankkurointityöt ovat nyt käynnissä, ja aamupäivät koko talo tärisee kun seiniä jyskytetään kahdelta puolelta. Iltaisin olisi remonttimiesten puolesta hiljaista, mutta yläkerran naapurilla tuntuu olevan jatkuvia ilmavaivoja. Ei hetken rauhaa, siis.

Käytöstavat kunniaan

Mökkisaunassa ehtii jutella kaikenlaista, ja puheeksi tuli luonnollisesti myös miehet. Serkkua harmitti, kun joku lupaavalta vaikuttanut tuttavuus oli monen kiertelun ja tekosyyn jälkeen tehnyt viime hetkellä oharit, perunut tekstiviestillä tapaamisen ja väitetyn äkillisen sairastumisensa ja lähtenyt kavereiden kanssa sinne minne piti alunperin mennä serkkuni kanssa. Noh, perussettiä. Serkulla vaan on ollut pienestä asti vahva oikeustaju, ja tämä meni hänen mielestään niin väärin kuin vaan voi mennä. Ihmisiä, edes kavereitä ei kohdella näin. Hänen mielestään olisi ollut parempi, jos tyyppi olisi vaikka valehdellut olevansa niin pahasti sairas, ettei pääse mihinkään ja perunut sillä verukkeella tapaamisen, ja lähtenyt sitten kavereidensa kanssa ulos.

Saunan takan ääressä sitten ihmeteltiin mitä ja miksi ja mitä se sitten voisi tarkoittaa. Serkku kertoi olleensa niin vihainen, että oli mennyt kirjoittamaan tyypille pitkän sähköpostin aiheesta "Miten sinä olet minua nyt loukannut". Minusta se oli huono veto. Olisi pitänyt olla vastaamatta, soittamatta, kirjoittamatta ja unohtaa koko juttu. Jos entinen lupaava tuttavuus haluaa sitten ryömiä takaisin ja keksiä jonkun selityksen, voi päättää antaako anteeksi vai ei. Koitin selittää, ettei näissä jutuissa ole muita pelimerkkejä kuin oma seura. Sen voi antaa ja ottaa pois.

Serkkua ei kuitenkaan enää niin harmittanut viestin lähettäminen, olipa saanut asian sydämeltään. Tyyppikin oli vastannut jotain epämääräistä lyhyesti, mutta serkku ei kuvitellut enää hänestä kuulevansa. Jälkeen päin ajattelin, että serkku oli toiminut juuri niin kuin hänen luonteensa mukaista on toimia. Hän ei olisi itse ikinä tehnyt samalla tavalla edes puolitutulle, jos on sovittu tapaaminen, niin täytyy olla todella hyvä syy, että siitä luistetaan. Tai sitten ilmoitetaan ajoissa. Olisi hauskaa, jos ihmiset olisivat useammin rehellisiä. Aina on muiden pelimerkkien lisäksi se ässä, että voi olla rehellinen. Vielä hauskempaa olisi, jos serkku kertoisi myöhemmin tyypin tajunneen olleensa kusipää ja pyytäneen anteeksi.

Made in Switzerland

Avasin Bloggerin, ja pakotin itseni kirjottamaan ihan mitä tahansa (anteeksi siitä jo näin etukäteen). Ei blogin pitämisessä ole kuitenkaan mitään järjeä, jos sitä ei joskus päivitä.

Viimeinen postaus on näköjään varastetuista ajatuksista. Noiden jälkeen on tullut uusiakin ajatuksia, tosin harmillisen pienellä taajuudella. Muistin, että taajuus merkitään f ja f = 1/T, mutten meinannut muistaa itse taajuus-sanaa. Onneksi Google tietää kaiken. Osa niistä ajatuksista on ollut sellaisia, että olen jo ajatellut kirjoittavani niistä tänne, mutten ole kuitenkaan käytännön toteutuksessa onnistunut. Aihioita on muutama tallessa, en tiedä tuleeko niistä mitään. Asiasta on vaikea kirjoittaa, jos on ehtinyt unohtaa sen alkuperäisen ajatuksen.

Kirjoittaminen onkin helpompaa kuin muistin. Ehkä tässä on sama juttu kuin lenkkeilyssä: vaikkei yhtään huvittaisi, kannattaa vaan lähteä, kyllä se siitä.

Parin viikon päästä, mikäli kaikki menee hyvin ja muuan kives pysyy paikoillaan, minulla on täällä koiranpentu. Se on hirvittävän söpö kuvien perusteella, vaikken enää niin paljoa koiranpennuille yleensä lämpene. Ne on rasittavia ja pissailee mihin sattuu, eivätkä ymmärrä puhetta. Toivonkin, että pentuaika menee nopeasti ohi ja että minulla olisi pian kaksi aikuista koiraa.

Voisin vähän muuttaa Silkan Yksinkertaisuuden ilmettä, ja alkaa lisäillä tänne kuvia. Tuossa on kuva parin viikon takaiselta mökkireissulta, koira harjoittelee lukemista. Lähdin ekstempore-viikonloppumatkalle kahden serkkuni, koiran ja toisen serkun sveitsiläisen poikaystävän kanssa.

Tuon seinän toisella puolella oli muuttolaatikko toisensa perään edesmenneen tätini jäämistöä. Itse asiassa ne tavarat ovat olleet mökillä jo parikymmentä vuotta, mutta niihin ei ikinä ole saanut koskea. Tädin tarina on traaginen. Hän oli alkoholisti ja mieleltään jollain tapaa järkkynyt, ja eli viimeiset vuosikymmenensä Oulussa enemmän tai vähemmän erakkona. Suvusta eristäytyminen alkoi rahariidoista. En muista ikinä nähneeni tätiäni muuta kuin valokuvissa, vaikka oli hän pari vuotta sitten tyttärensä häissä Sveitsissä, mutta minä en ollut siellä häntä näkemässä. Täti muutti aikoinaan Sveitsiin opiskelemaan, meni naimisiin paikallisen lääkärin kanssa ja sai kaksi lasta. Avioliitto kesti jonkun aikaa, kunnes ilmeisesti tätini ratkesi juomaan. Käsittämätön tavaroiden keräily oli kai jatkunut jo pidempään. Luulen, että se liittyi jollain tapaa säästeliäisyyteen, mitään ei saa heittää pois. Löysimme tuolta varastosta kaksikymmentä vuotta vanhoja kerran poltettuja kakkukynttilöitä, jotka oli huolellisesti kääritty paperiin. Tädillä oli pakkomielle kerätä kauniita esineitä, mutta ote alkoi kai lipsua jossain vaiheessa, niin että mikä tahansa sydämen mallinen tuhkakuppi tai kimaltava joulukoriste kelpasi. Lopulta sveitsiläinen lääkäri ei enää kestänyt, vaan halusi eron, mutta tätini ei halunnut lähteä Suomeen. Minulle kerrottiin, että suku huijasi hänet maahan sanomalla, että joku hänen tädeistään oli vakavasti sairas. Kun täti oli saatu Suomeen, kukaan ei antanut hänelle rahaa paluulippuun. Ukkini, joka oli silloin jo hyvän matkaa ollut eläkkeellä, lähti Sveitsiin pariksi kuukaudeksi pakkaamaan tädin tavaroita. Lapset jäivät Sveitsiin isänsä luo, eikä tätini enää ikinä puhunut vanhemmilleen.

Tänä kesänä hän sitten kuoli. Lapsensa tulivat Sveitsistä hautajaisiin ja käymään läpi sitä tavaramäärää. He löysivät paljon arvokkaitakin astiastoja ja muuta, mitkä ottivat talteen, mutta antoivat meille muille serkuille luvan penkoa loput tavarat läpi. Ukki oli omin käsin käärinyt joka ikisen muovimukin ja kristallilasin moneen kerrokseen paperia, että kaikki varmasti saataisiin ehjänä Sveitsistä Suomeen. Nyt me sitten purimme laatikoita ja pinosimme yhteen kasaan käyttökelpoisia tavaroita, toiseen roskia ja kolmanteen paperia. Sveitsiläisellä poikakaverilla oli hauskaa, Pohjois-Karjalaa voisi luulla aika epätodennäköiseksi paikaksi nähdä kasapäin sveitsiläisiä muovipusseja ja muuta hänelle tuttua tavaraa 80-luvulta.

Nyt en enää tiedä mitä kirjoittaisin. Ehkä lähden nyt sitten lenkille tuon koiran kanssa. Ja mikseii Blogger voi muotoilla näitä tekstejä paremmin? Enkö vaan osaa?

Auugh!

Inhoan sitä, kun joku varastaa minun ajatukseni. Silloin tällöin tätäkin tapahtuu. Sitä on omasta mielestään keksinyt hienon ajatuksen, ja sitten joutuu lukemaan sen saman ajatuksen/teorian/idean jonkun toisen kirjoittamana. Näin kävi nyt parin viikon sisään kaksi kertaa. Itseasiassa ne oli ainoat hyvät ajatukset, mitä viime aikoina on tullut mieleen. En aio kertoa mitä ne oli, koska se olisi tyhmää näin jälkikäteen ja sen toisen ajatuksen osalta laitontakin, joten ensin ehtinyt pitäköön ne nimissään . Voin itse omassa päässäni silti kuvitella, että ne oli minun ajatuksia... (*mutinaa*)

Koiran naisseikkailu päättyi "vähän" nolosti. Intoa oli enemmän kuin taitoa, ja tekniikkaongelmien jälkeen jouduttiin turvautumaan eläinlääkärin muumimukimenetelmään... Haen epäonnisen sankarin huomenna kotiin. Mahtaa sille nyt koirapuistokaverit nauraa.

Vanhasta Annasta

Töissä on välillä aikaa lukea vanhoja lehtiä. Yhdessä vanhassa Annassa (90-luvulta) oli pääkirjoitus suomalaisista ikkunoista, tai siis siitä, mitä pääkirjoittaja ajattelee kävellessään pimeällä kadulla ja katsellessaan kerrostalojen ikkunoita ja arvaillessaan elämää niiden karmeiden verhojen takana. Koska siis lähiöissä ihmisillä oli, ja on edelleen hirveitä verhoja. Pääkirjoittaja arveli, että niiden kauheimpien printtien omistajat pitävät verhoja vain näköesteenä, mikä tietysti pääkirjoittajalle oli aika epäortodoksinen ajatus.

Kirjoittaja vertasi suomalaista öistä lähiötä hollantilaiseen asutusalueeseen. Hollannissa ei kuulemma ole tapana vetää verhoja eteen illallakaan, kun ohikulkijat varmasti näkevät valaistuun huoneeseen sisälle. Siellä eletään niin kuin näyteikkunassa. Kalvinististä perinnettä. Näyteikkuna viestittää naapureille, ettei ole mitään salattavaa, kaikki saa näkyä.

Jos muistat vielä, alkuvuodesta olin hetkellisesti siivoushuumassa. No, se on jo aikaa sitten loppunut, eikä se huuma kestänyt senkään vertaa, että olisin saanut kaikki kaapit käytyä läpi. Nykyinen siivoustyylini on lähinnä sitä, että kaikki irtotavara, jota on paljon ja jolle ei varsinaisesti ole mitään paikkaa, tungetaan kaappeihin. Kahden vuoden takainen suunnitelma oli, etten kerää tänne mitään turhaa. Se suunnitelma ei näköjään pitänyt. Onkohan hollantilaisilla sellaista, että koti on kuin Ikean kuvastosta ja kaikki esineet on aina paikoillaan? Minulle se on ihan utopistinen ajatus. Että jonkun kodissa voisi kaikki esineet olla omalla paikallaan. Ihan viimeistä kaappia myöten kaikki järjestyksessä. Pihan perällä olevassa puutarhavarastossakin olisi saviruukut riveissä ja työkalut roikkumassa seinällä omassa naulassaan, niin kuin koulussa puutyöluokassa on seinään piirretty vasaran ja vannesahan ääriviivat, jotta heti näkee jos joku puuttuu. Pitäisikö siihen pyrkiä?

Blogilista on näköjään hylännyt Silkan Yksinkertaisuuden (syystäkin?). Ei päivity vaikka päivittäisin blogia. Missäköhän vika?

Vieläkin on ikävä koiraa. Tai ei oikeastaan sillä tavalla ikävä, että sitä sen itsensä takia kaipaisin, sitä vaan on tottunut siihen, että jostain päin asuntoa löytyy elämää ja tuntuu yksinäiseltä ilman sitä. Tuntuu ihmeelliseltä, että voi liikkua ympäriinsä, eikä se aiheuta mitään liikettä missään muualla (koirassa siis, koirathan on luotuja kyttäämään ihmisten liikkeitä).

Koira lähti eilen Lieksaan naisiin. On se kiva, että sillä on kivaa, mutta jo tänä aamuna oli yksinäistä. Kukaan ei herättänyt aamulla, ei kiehnännyt jaloissa naama virneessä ja korvat lerpallaan, kukaan ei halunnut kävelylle eikä kantanut leluja ympäriinsä hassua örinää pitäen.

Niin siis, mikäli kaikki menee suunitelmien mukaan, koiralta menee tänä viikonloppuna poikuus. Luin äsken asiantuntijatekstiä koirista, jossa sanottiin, että ylidominoiva omistaja, joka kieltää koiralta kasvuvaiheessa kaikki "astumisleikit", saattaa aiheuttaa niin voimakkaita estoja koiralleen, ettei se sitten suostu ikinä astumaan, ei edes luvan kanssa. Alkoi jo hirvittää, että näinkö olen tehnyt väärin kieltämällä tyttökoirien ahdistelun. Miten huono emäntä, kun viattoman luontokappaleen sielun on vammauttanut! Astumisleikit kuulemma kuuluvat koiran sosiaaliseen käyttäytymiseen, ja jos koira ei ole saanut riittävästi toisilla koirilla kuivaharjoitella, sen seksuaalinen käyttäytyminen voi jäädä iänkaikkisesti vajaaksi.

Tähän asti olen ollut ylpeä siitä, että koira osaa leikkiä "nätisti" narttujenkin kanssa, koirapuistot kun on täynnänsä yliviriilejä uroksia, jotka nylkyttävät mitä tahansa riittävän hitaasti liikkuvaa nelijalkaista, eivätkä kuuntele kieltoja tai edes reagoi nylkytyksen kohteen ärinöihin. Puistoraiskaajat. Ensi viikko näyttää, pärjääkö tuo tiukassa kurissa kasvanut kilttipoika ollenkaan tositilanteessa...

Hyvää päivää kirvesvartta

En ole tuotakaan lausahdusta oikein ymmärtänyt. Tulee mieleen, että henkilö tulee rautakauppaan, tervehtii ja ilmoittaa saman tien mitä on tullut hakemaan.

Eno hitsasi hiekkakivitahkolle telineen ja yhdisti akselin Ford 4000 -traktoriin (koska kuka sitä näin ilmastonlämpenemisen aikaan, kuumana kesänä jaksaa itse vääntää kampea). Siinä voi teroittaa kirvestä. Keksijä masentui, kun Ford pyöritti kiveä aivan liian kovaa. Nyt pitää keksiä väliin joku hihnasysteemi hidastamaan pyörimistä. Jouduin muistelemaan lukion fysiikan tunteja, että sain mietittyä kumman pyörän täytyy olla suurempi, sen moottorin puoleisen vai tahkon puoleisen. Tulin siihen tulokseen, että jos moottori pyörittää pientä pyörää, joka on hihnalla kytketty akselia pyörittävään isompaan pyörään, täytyisi sen isomman pyörän olla säteeltään kaksinkertainen verrattuna siihen pienempään pyörään, jotta tahko pyörisi puolet nykyistä hitaammin. Neljä pii är jaettuna ajalla. Mahtoiko mennä oikein?

En osannut kuitenkaan tajuta, miksi kirvestä täytyy pitää tahkon pyörimisuuntaa vastaan.

Ps. Googlasin tuon kirveenvarren. Henkilö tervehtii toista sanoen hyvää päivää, johon toinen vastaa kirvesvartta, koska luuli, että henkilö kysyi mitä toinen on tekemässä.

Yhdet ristiäiset ja kahdet hautajaiset

Matkustin eilen kaksitoista ja puoli tuntia mummolaan. Bussilla, junalla, junalla, junalla, bussilla, autolla. Koira on mukana. Kaikki täällä mummolassa ovat tykänneet siitä, mikä tuntuu mukavalta. On se ihan kiva koira. Voiko olla samalla tavalla ylpeä itse kasvattamastaan koirasta kuin vaikka omista lapsista? Kumpaan itsellä on enemmän vaikutusta?

Mummolassa on yksi hevonen, jonka emän emän emän muistan vielä hyvin, vaikka se onkin ollut kuollut jo kauan. Tämä nyt täällä kesää viettävä ori on itsekin jo kahdeksan vuotias ja yhtä mukava kuin isoisoäitinsä, vaikkakin rumempi. Isopäinen mutta seurallinen, tulee aina sinne missä on ihmisiä, vaikka sen laidun on valtava ja se voisi tehdä siellä mitä huvittaa. Itseasiassa se voisi muutenkin tehdä mitä huvittaa, sillä laitumen aita on lähinnä henkistä sorttia: se on noin polvenkorkuinen valkoinen lanka, eikä siinä ole sähköä joka kohdassa. Järven kautta hevonen voisi uida tai kahlatakin karkuun jos haluaisi. Olin laiturilla heittämässä koiralle rengasta, kun ori tuli syömään vesikasveja. Se työnsi koko turpansa veden alle, sukelteli. Sitten se ilmeisesti kaipasi seuraa tai muuten vaan kiipesi laituria reunustaville kiville seisomaan. Löin sitä sandaalilla turpaan (koska siis hevosiahan aina kuuluu hakata päähän), eikä mitään reaktiota. Koira alkoi haukkua, että ei kai se olento nyt vaan kiipeä tänne. Hätistelin hevosta pois, ja lähtihän se lopulta, eikä onneksi liukastunut kiviin ja telonut jalkojaan. Sillä on jo jännevamma, mikä ei näyttänyt haittaavan kiipeilyä. Kiipeilysession jälkeen hevonen jatkoi vielä rantahuvitelua kuopimalla vettä. Ensin puoli minuuttia veden loiskutusta oikealla etujalalla, sitten jalan vaihto ja taas sama uudestaan. Aika kauan se jaksoi sitä leikkiä, mutta lähti kuitenkin muutaman minuutin päästä tekemään töitä, eli syömään ruohoa.

Täällä on myös uusi serkku, Sofia, ikää 2,5 kk. Sofia osaa ainakin hihkua ja puristaa sormea kovaa. Onkohan vaikeaa olla vauva, kun ei voi itse päättää mihin menee ja mitä tekee. Sofia joutuu olemaan sen sylissä jolle hänet annetaan, siinä asennossa mihin hänet laitetaan.

Yksi kahdesta tädistäni on kuollut. Sukulaisilla on taipumusta kuolla kolmen ryppäissä. En tiedä kuka tämän ryppään kolmas voisi olla. Ukkini on hyvässä kunnossa, vaikka onkin yli yhdeksänkymmenen. Kyllä häneenkin silti vaikuttaa pikkuveljen ja tyttären kuolema, vaikka ne jollain tavalla odotettavissa olivatkin. Tytär ei ollut pitänyt moneen vuoteen mitään yhteyttä, ei vastannut ukin kirjeisiin. Minä en ole nähnyt häntä sitten vuoden 1986, ja siitä ajasta en yllättäen juuri mitään muista. Isäni sanoi ettei "hänestä kovin pitkäikäistä ihmistä kukaan odottanutkaan". En tiedä mitään yksityiskohtia, mutta rahariitoja, mielenterveysongelmia ja alkoholismia varmaan ainakin tähän liittyi.

Olen lyhyen ajan sisällä ollut tavallista enemmän tekemisissä vauvojen, hevosten ja hautajaisten kanssa.

Koirapuistossa oli dobermanni, joka ulkoilutti kahta eläkeikäistä ihmistä, naista ja miestä. Oli kaunis päivä ja ihmiset olivat rentoja. Olivat koiratkin tosin, vaikka vähän pelkäsin, että kahdelle testosteronia huokuvalle uroolle tulisi pienessä puistossa sanomista, mutta nepä vain istuskelivat kohteliaan välinpitämättömästi toisiinsa suhtautuen. Ehkä nekin nauttivat hienosta päivästä. Tai sitten minun koira ymmärsi olla isottelematta. Dobermannin käpälätkin oli niin kuin leijonalla.

Nainen istui penkillä, mies poltteli tupakkaa portin pielessä. Mies oli koirien tiellä: minun koirani ei ensin nähnyt matonpesijöitä, vaan kurotteli päätään, muttei tehnyt elettäkään vaihtaakseen itse paikkaa ja sitten se vielä yskähti, ikään kuin sanoakseen että viitsisitkö siirtyä. Mies vitsaili, että ihme kun koirapuistossakin tupakoimista ei ole kielletty. Nainen oli samaa mieltä ja komensi miehen seisomaan kauemmas, ettei savu häiritse koiria. Mies kävi välillä ruokakaupassa ostamassa jotain pientä viikonlopuksi, ja kertoi ottaneensa vapauden ostaa jäätelöpuikon itselleen. Nainen huomautti, että koirallekin olisi voinut ostaa. Mies antoi vaihtorahat naiselle. Mies ehdotti, että he voisivat lähteä kotiin tekemään ruokaa ja tulla sitten takaisin pesemään mattoja. Naisen mielestä se oli ilmeisesti hyvä idea, mutta koira ei halunnut lähteä, joten kukaan ei lähtenyt pitkään aikaan.

Luonnollisesti kun kaksi suurin piirtein saman ikäistä ihmistä on yhdessä liikkeellä yhden koiran kanssa, sitä olettaa että he ovat pariskunta. He keskustelivat keskenään ystävällisen kärkevästi, nainen komenteli miestä, mutta mies ei näyttänyt siitä juuri häiriintyvän. Pariskunnat eivät yleensä keskustele tällä tavalla, eivät ainakaan vanhat pariskunnat. Ajattelin, että ehkä he ovatkin tuore pari, ja että jonkun ajan päästä miehestä tulee katkera eikä hän enää kerro vitsejä. Nyt hän on vielä niin rakastunut, ettei välitä, vaikka käsketään koirapuiston ulkopuolelle tupakalle tai muuten poljetaan hänen ihmisoikeuksiaan. Sitten ajattelin, että entä jos he ovatkin olleet jo kauan naimisissa... Miten he ovat pystyneet säilyttämään sen, mikä se sitten olikin. Joku sellainen rentous ja luottamus heistä kuitenkin välittyi.

Lopulta selvisi sivulauseesta, että nainen olikin miehen isosisko. Olisihan se pitänyt tietää, isosiskona, miten pikkuveljille puhutaan...

Erikoista, että vaikka sisarussuhde on yleensä ihmisen elämän pisin ihmissuhde, sille ei käy samalla tavalla kuin rakkaussuhteille monesti. Jotenkin minusta on ihan normaalia, että seitsemänkymppinen sisko voi olla yhtäaikaa holhoava ja toverillinen ja tasa-arvoinen ja oma itsensä, ja melkein samanikäinen pikkuveli voi yhtä lailla olla toverillinen ja alistuva ja tasa-arvoinen ja oma itsensä (ja ehkä ihan vähän holhoava, mutta ei liikaa). Sisarukselle voi kiukutella ja sitten olla taas niin kuin ei olisikaan. Arvojärjestys on niin kiveen kirjoitettu, ettei sitä tarvitse edes ajatella.

En ole kuollut, vaan töissä.

Mutta kuolemasta puheen ollen, isosetäni (? eli isäni setä) kuoli pari päivää sitten. Hän oli jo pitkään ollut huonossa kunnossa, joten tämä ei tullut varsinaisesti yllätyksenä.

Kuitenkin joku aika sitten törmäsin yllätyksekseni blogiin, jonka kirjoittajan tiesin kuolleeksi. Blogin viimeinen postaus oli sellainen, että siitä saattoi päätellä hänen tappaneen itsensä. Blogin lukijat eivät sitä tietenkään arvanneet, he toivottelivat hyvää jatkoa.

Minulla oli syntymäpäivät tuossa tiistaina, kiitos muistamisesta! *

Sain lahjaksi pikkusiskolta ja -veljeltä Sinikka Nopolan Ei tehrä tästä ny numeroo -kirjan, joka on masentava. Hämäläiset älkööt närkästykö, koska masentavaa ei ole murre, vaan se vilosohvia. Ehken osannut lukea kirjaa oikein.

Sain muutakin tosin. Rahaa, lähinnä. Se on ihan hyvä.

Olen harkinnut hevoshierojaksi ryhtymistä. Hankkisin toiminimen ja kaikki. Auto pitäisi olla. Ensin täytyy tietysti käydä hierontakurssi, ei sitä muuten voi tehdä. Koirahieroja on toinen vaihtoehto.

* No en minä oikeasti kuvitellut, että kukaan olisi muistanut.

You're A Prayer for Owen Meany!

by John Irving

Despite humble and perhaps literally small beginnings, you inspire
faith in almost everyone you know. You are an agent of higher powers, and you manifest
this fact in mysterious and loud ways. A sense of destiny pervades your every waking
moment, and you prepare with great detail for destiny fulfilled. When you speak, IT
SOUNDS LIKE THIS!


Take the Book Quiz
at the Blue Pyramid.

Teinpä tuollaisen vielä. Veikkaan, että Alkemistin lukeminen vaikuttaa tulokseen :).

God bless you all

Välillä on kiva lukea vanhoja tekstejä täältä ja ihmetellä kuka ne on kirjoittanut. Sitä luulee, että muistaa, mutta ei muista. Hauskinta on tietysti se, että niitä on myös kommentoitu ja kommentteja voi vielä lukea. Kiitos teille kaikille kommentoijille. En ole ikinä pitänyt mitään päiväkirjaa tai muuta näin pitkään. Enkä olisi pitänyt tätäkään, jos ei olisi tätä yhteisöllistä momenttia mukana.

Nyt on kesäkuun loppu jo melkein, ja blogin kirjoittamisen aloitin näköjään huhtikuussa 2006. Vuosipäivä on siis mennyt jo aikaa sitten ohi, mutten sitä ole oikein tajunnut. Jos en sitten ole unohtanut, että olen siitä huhtikuussa kirjoittanut. Sekin on hyvin mahdollista. En jaksa tarkistaa.

Menen nyt juomaan kahvia ja lukemaan Coelhon Alkemistia. Kaikki muut on varmaan sen jo lukeneet, mutta minä vasta edellispäivänä ostin sen. Ostin myös Econ Ruusun nimen, joka sekin olisi pitänyt olla jo lukion ekalla luettuna. Mutta kuka näistä jaksaa kilpailla?

Arvottomat

Katsoin eilen Mika Kaurismäen Arvottomia televishuunista jonkun aikaa, kunnes en enää jaksanut. En osannut päättää olisiko se ollut yleistietoni ja kulttuurisen kehitykseni kannalta oleellista katsottavaa vai pelkkää ajan tuhlausta. Varsinkin se tönkkö dialogi hämäsi ("Onko tämä nerokasta vai eikö?") Kohta täytyy varmaan konsultoida Googlea siitä, mitä muut ihmiset ovat siitä olleet mieltä.

Kuitenkin elokuvassa oli intertekstuaalinen viittaus (en tiedä mikä on oikea termi kuvaamaan yhteyttä elokuvan ja elämän välillä) minun keittiööni. Jos katsotte millaisessa keittiössä elokuvn päähenkilö (Manneko se oli) leffan alussa asuu, ja kuvittelette, että kaapit on vihreät ja kaakelit valkoiset, niin teillä on siinä silmienne edessä melkeinpä minun keittiöni. Sama hella, sama tiskiallas, samat vetimet ovissa. Oli siinä pari muutakin intertekstuaalista viittausta, nimittäin Salkkareihin (Arvottomissa Baari Bar ja Salatuissa elämissä Bar Baari), sekä IKEA:n keittiöhanamallistoon, joka on ottanut vaikutteita teollisuuskeittiöistä, jollaisessa Mannekin tiskasi astioita.

Muita uutisia: Julkisivuremontti etenee. Järkytyksekseni ne miljoonan euron laatat eivät olekaan miellyttävän mitäänsanomattoman kelta-harmaita, vaan musta-puna-valkoisia keraamisia pikkulaattoja (pieniä kerrostalon mittakaavassa). Kyllä! Seinän oikea puoli tulee valkoisella, vasen mustalla ja sitten siihen keskelle jäävien ikkunoiden ympärille sommitellaan laskimoverenpunaisia laattoja. Kuvittele verilettuja, valkokastiketta ja puolukkahilloa. Ehkä tähänkin tottuu.

On niin kesäloma, ettei jaksa edes blogiin kirjoittaa.

Ikinä ei hyvä

Kesä tuli täysillä päälle, jos joku ei vielä huomannut. Humiseva helle. Tai oikeastaan ei ole edes kuuma, mutta 100% ilmankosteus tekee mukavastakin lämmöstä läkähdyttävää. En minä tällaista säätä Suomeen tilannut, tämä kuuluu jonnekin Keskilänteen tai keväiseen Floridaan. Jonnekin missä on ilmastointilaitteita.

Töissä ilmanvaihtosysteemit ei toimi niin kuin pitäisi. Kuulemma meidän työpisteeseen pumpataan tuplasti enemmän happea kuin pitäisi, mutta ei se tunnu missään. Mihinköhän se happi on mennyt? Kuin saunassa olisi, paitsi ilman happea. Päätä särkee.

Kotona koira läähättää turkkinsa alla. Onneksi karvat lähtee parin viikon päästä. Koira haluaisi ulos, mutta ulkona on vielä tukalampi olo. Sisällä on sentään tuuletin. Kengät kastuivat eilen illalla ja ovat edelleen märät. Parvekkeen oven auki pitäminen ei auta ainakaan päivällä, kosteus vain lisääntyy tuntien mukana. Kaikki tuntuu likaiselta ja hikiseltä. Vuodevaatteet pesin viikko sitten, pitäisikö pestä uudestaan? Mahdollisimman kylmällä vedellä kaikki.

On tämäkin, ihan niin kuin tähän nyt kuolisi, pieneen lämpöön. Pitäisi olla tyytyväinen, että on taas kesä.

Ihmeellinen maailma

Tuo vahausepisodi sai miettimään mitä kaikkea hullua ihmiset tekee ja ovat tehneet. Niitä asioita on paljon. Sellasiakin on, jotka otetaan nykyään täysin itsestäänselvyyksinä, mutta en käsitä, kuka kylähullu on ensimmäisen kerran keksinyt niitä kokeilla.

Jos vaikka aloitetaan tästä vahauksesta. Sen ymmärrän, että joku on keksinyt, että ihokarvat saa pois levittämällä kuumaa vahaa iholle, jolloin karvat tarttuu vahaan ja kun vaha repäistään pois, tulee sileä iho. Joku on sitten koittanut tätä käytännössä, ja oletettavasti se on sattunut aika paljon. Miten se joku ei ole silloin sanonut, että okei, ihan hyvä idea, mutta ei tätä kukaan oikeasti tee toista kertaa?

Tai lentokoneet. Joku on lentänyt lentokoneella, törmännyt lintuparveen ja pudonnut (näin tämän siinä yhdessä leffassa, missä oli sir Anthony Hopkins, joten sen täytyy olla totta). Miksei sen jälkeen yhteisesti sovittu, että koska lintuparvia ei voida täysin välttää, ei enää lennetä lentokoneilla? Liian vaarallista.

Tai hevoset. Hevosista on ollut maailman historiassa paljon hyötyä, mutta on ne silti aika vaarallisia otuksia. Kuka on todennut, että okei, onhan ne hengenvaaralllisia ja arvaamattomia, mutta jos silti köytettäis niihin tällanen aisasysteemi, niin ehkä me päästäis vähän vähemmällä kantamisella...

Tai pilvenpiirtäjät! Kuulin kummisedältä, että itämailla on muuan pilvenpiirtäjä, jonka yläkerroksiin on viritetty roikkumaan iso kivimöykky (tai en muista oliko se kiveä, mutta kuitenkin). Sen tarkoitus on tasapainottaa rakennuksen huipun huojuntaa esim. maanjäristysten ja hurrikaanien aikana. Sekin kuulostaa äärettömän epätodennäköiseltä ratkaisulta. Että haluttais rakentaa iso talo, mutta ei tiedetä miten se saadaan vakaaksi. No ripustetaan sinne huipulle monta tonnia painava kuula! Miten se on edes mahdollista? (Tiedän, että se on mahdollista, ja ymmärrän sen toimintaperiaatteenkin ehkä, mutta silti. Kuka haluaa oleskella sen kuulan alapuolella? Tai ylipäänsä kuka on keksinyt, että on mahdollista rakentaa taloja, joissa on niin vahvat rakenteet, että niihin saa ripustettua vaikka mitä? Tai kenen mielestä on ihan tavallista, että se kuula ei edes ole mikään riskitekijä alapuolella oleville, koska se talo itse painaa paljon enemmän kuin se kuula. Jos kuula irtoaa, on muutakin mietittävää kuin että jääkö kuulan alle.)

Olen konservatiivi. Miksi piti edes laskeutua puusta avoimelle savannille? Hedelmät kasvaa puissa ja maassa on leijonia. Vaikka toisaalta, onhan oksilla kiipeilykin vaarallista.

Are you a wax virgin?

Näin kysytään Veetin vahamainoksessa. Mainoksessa on kaksi naista kesämekoissa kenkäkaupassa (muistaakseni), ja Veetin ilosanomaa levittävä naisihminen tulee tarjoamaan heille kokeiluliuskaa. Naiset todistavat, ettei vahaus satu yhtään. (Mainos on selvästi huijausta. Ei kukaan mene kaupungille polvipituisessa mekossa, jos säärissä on niin pitkä karva, että sen saa vahalla pois.)

Rohkaisin kuitenkin mieleni ja ostin kaupasta kesän kunniaksi Veetin kylmävahaliuskoja, 8 euroa 80 senttiä parikymmentä liuskaa. Ne on pieniä (10 x 20 cm, ehkä) kangaskaistaleita, joiden keskelle on levitetty vihreää tuoksuvaa vahaa. Ei muuta kuin liuska sääreen, syvä sisäänhengitys ja repäisy. Vähän aikaa hampaiden kiristelyä ja toisto. Pienten liuskojen takia en jaksanut kauaa, sitä paitsi vaha meni ihan "tukkoon" ihosoluista ennen kuin karvoista. Turha ostos siis.

Ennen luovuttamista (ja hieman kipuun totuttani) sain nerokkaan idean koittaa liuskoja bikinirajaan: "Ei se niin paljoo voi sattuu..." Painoin uuden liuskan huolellisesti ihoon kiinni ja saman tien tajusin että kyllä se muuten sattuu. Koitin kovettaa mieleni ja vain repäistä sen nopeasti irti, mutten pystynyt. Ilmeisesti henkinen lapsilukko meni päälle; vartalo ei suostunut aiheuttamaan niin suurta tuskaa itselleen. Harkintakyvyttömästä päästä tunnetusti kuitenkin kärsii koko ruumis, ja jotenkinhan se vahaläppä oli saatava irti. Harkitsin hätänumeroon soittamista sekä jonkun liuottimen kaatamista liuskan päälle. Vaha alkoi jo kuivua. Ei auttanut muuta kuin nitkuttaa se hitaasti ja tuskallisesti irti. Jos ehdottomasti haluat kokeilla tätä kotona, etkä halua kuitenkaan tukea Veetiä taloudellisesti, laita ilmastointiteippiä johonkin herkkään paikkaan ja vedä irti. Liuskan irrottamisen jälkeen piti vielä hangata vaha irti. Tulos oli viehättävän sinipunainen iho, mutta positiivisena sivutuotteena voin todeta kipukynnyksen hieman kohonneen.

Kauneuden vuoksi täytyy kärsiä.

Object to be desired

Maanantaisin tulee Nätti nakuna -ohjelma Neloselta, ja perään Ugly Betty. Tykkään molemmista ohjelmista, Nätti nakuna (vaikka nimi on tyhmä) on joskus suorastaan liikuttava. Kyynelsilmin joutuu katsomaan.

Ideanahan siinä on, että otetaan tukevahko ulkonäköään häpeävä naisihminen (helppo löytää), jolle puetaan hyvät rintaliivit ja alushousut ja korsetti, meikataan ja kammataan ja valitaan sopivat vaatteet. Sitten otetaan siitä vielä kaunis alastonkuva, heijastetaan se torin laidalle ja pannaan se nainen kysymään ihmisiltä "Do I look good naked?" Shokkihoitoa ikään kuin, ja toimii ihan hyvin. Osa niistä naisista suorastaan hehkuu sen muuttumisleikin jälkeen, vaikka mitään oleellista muutosta heidän vartalossaan ei olekaan tapahtunut.

Telkkarissa on myös jo jonkun aikaa pyörinyt Doven Aidon kauneuden puolesta -teeman mainokset (tsekatkaapa muuten Evoluutio-pätkä, aika hurja). Ideana on laajentaa kauneuden käsitettä ja ravistella ihmisiä lempeästi. Miksi pitäisi hävetä pisamia tai surra naururyppyjä? Doven mainokset ovatkin hyviä, ja tekevät varmasti länsimaailmanlaajuisesti paljon hyvää naisille ja tytöille, ja toivottavasti saavat ihmiset vähän ajattelemaan. Pakko kuitenkin sanoa, että kun televisiosta tuli se Doven ihovoidemainos, jossa viisi (?) viimeisillään raskaana olevaa naista seisoo puoliympyrässä mahojensa kanssa, äitini (joka on siis sairaanhoitaja ja on itsekin kantanut ja synnyttänyt kolme lasta) ensireaktio oli "Hyi!"...

On Beauty -kirjassa parikin päähenkilönaista miettii kauneutta ja kauneusihanteita. Toinen nainen katselee tytärtään, ja muistelee, miten ei halunnut tyttölasta, koska tiesi, ettei pysty säästämään tätä itseinholta. Riittämättömyyden tunne luikertelee joka tapauksessa kotiin, vaikka äiti olisikin kieltänyt naistenlehdet ja huulipunat. Toinen nainen taas katsoo samaa tyttöä, ja miettii, ovatko nuoret tytöt edelleen sellaisia kuin hänen sukupolvensa naiset: "Objects to be desired rather than desiring subjects." Pyrkivätkö he miellyttämään, kuihtuvatko he jatkuvilla dieeteillä, näyttelevätkö he vieläkin orgasminsa.

En tiedä miten voisi yrittää olla olematta object to be desired.

Ostaisitko Sinä käytetyn auton tältä henkilöltä?

No ei vaineskaan, ei mulla ole autoa.

Näköjään joku aivojen osa alkaa väkisin siirtää ajatuksia blogin suuntaan, kun on tarpeeksi aikaa kulunut edellisestä postauksesta. Olen koko tähän astisen päivän jutellut blogille (onko tälle tilalle sairausluokitus vai kuuluuko tämä blogilistan joihinkin käyttöominaisuuksiin?).

Menin aamulla seitsemäksi töihin. Olin puoli tuntia myöhässä, mikä tuskin haittasi yhtään, koska ohjelmassa oli narikan vartiointia. Varsinainen suojatyöpaikka. Luulin, että minun piti olla yhteen asti töissä, mutta jostain syystä pääsinkin jo yhdeltätoista pois. Töistä lähdin äidin autolla, ja menin ajelemaan keskustaan. Piti ostaa isille LP-levy syntymäpäivälahjaksi, 59-vuotta huomenna. Menin divariin ja ostin kaksi levyä itselleni, Stillsin ja Qotsan. Stills tylsä ja radiosta tuttu, Qotsa hyvä, ainakin sen perusteella mitä ehdin niitä autossa kuunnella. Sain kanta-asiakaskortin ja leiman, vaikkei ne maksaneetkaan yli kahtakymppiä. Isin lahja jäi ostamatta... Huomenna varmaan vielä ehtii.

Divariin menoa varten piti etsiä parkkipaikka, ja sellainen löytyikin ihan hyvin kerran, mutta divarit eivät tietenkään vielä silloin (11:30) olleet auki. Niitä on kaksi vierekkäin kirjastoa vastapäätä nääs, molemmilla samat aukioloajat. Menin kirjastoon vartiksi. Divarit pysyivät kiinni. Mittarista loppui aika, eikä muka ollut kolikkoja just sillon, joten piti lähteä ajelemaan (jos sinulla ei ole mitään tekemistä, älä tee sitä autossa ja öljykriisi on ihan kohta täällä). Kiersin siinä sitten vähän korttelia yhden mustan Hyundai Serzin perässä, jostain syystä se teki samanlaista päätöntä kierrosta kuin minäkin. Ehkä se luuli, että varjostin sitä. Kun pääsimme jokusen minuutin päästä takaisin samaan paikkaan josta lähdin, oli kaikki parkkipaikat viety. Harmitti vähän, etten vaan etsinyt lisää kolikoita mittariin silloin ekalla kerralla. Ajelin edestakaisin ja huomasin kaikki ihmeellisissä paikoissa olevat piiloparkkipaikat aina liian myöhään. Näin jopa sellaisen ihmeen, että autoja oli parkkeerattu kahteen riviin tien viereen, eli siis ensin yhdet ihan oikeaoppisesti ja sitten pari siihen viereen ajokaistalle. Varmaan vaan ihan "väliaikaisesti", mutten tiennyt, että Suomessa harrastetaan sellaista ollenkaan. Muutenkin autoja ja ihmisiä oli joka paikassa. Mitä ne kaikki tekee keskustassa keskellä päivää?

Divarin jälkeen kävin ostamassa Lidlistä vichyvettä. Kassalla oli yksi tyttö, joka kai on mun naapuri, mikäli samassa talossa asuvia kuuluu sanoa naapureiksi. En tiedä mikä on käytäntö näissä ihmisten nimeämisasioissa. Lidlin jälkeen olin jo menossa kotiin, mutta päätin vielä koukata lähiökirjaston kautta. Ja mikäs se siellä parkkiruudussa nökötti, se sama Serz jota varjostin keskustassa! Wie ist es möglich? Parkkeerasin tietysti sen viereen.

Ei nukuta

Valvoin eilen melkein koko yön, kuuntelin musiikkia pitkästä aikaa. Olen aiemminkin kertonut, että välillä tulee jaksoja, jolloin ei voi kuunnella musiikkia. No, yksi sellainen jakso näyttää nyt menneen ohi. Kuuntelin kuulokkeista SMG:n Etten säikytä kaloja -kappaletta, ja lauloin mukana (anteeksi naapurit taas). Kuvittelin, että osaan laulaa melkein yhtä hyvin kuin Terhi. Opettelin sanatkin ulkoa, mutten muista niitä enää. En muista edes melodiaa.

Aamuyöstä, kun aurinko oli jo noussut, nukahdin.

Hyvää vappua kaikille!

Kommentoi tai kuole

Jäit kiinni! Juuri sinä joka luet. Jätä kommentti tai tulen yöllä kotiisi. Ja se on kauheaa se. Minä tiedän missä sinä asut (no en oikeesti). Niin ja sitten tietenkin siirrät tämän omaan blogiisi ja käräytät kaikki piilolukijasi.

Tietokoneen kello näyttää 2:22. Olen taas kipeä ja yövuorossa. Aina kun saan pidemmän työpätkän, sairastun. En kuitenkaan uskaltanut ennen töihin lähtöä mitata kuumetta, koska siitä olisi tullut vaan pahempi mieli, eikä kotiinkaan voinut jäädä, koska mistä tähän olisi saatu sijainen. Sitä paitsi enimmäkseen tämä yövuoro on netissä surffailua, joten kyllä sen kestää kuumeisenakin. Se on kyllä kumma, miten lähellä kuolemaa sitä tuntee olevansa (tai toivoo olevansa), kun makaa kotona sängyssä flunssaisena, mutta jos on siinä samassa tilassa töissä, on paljon parempi olo. Kun joutuu olemaan liikkeellä jonkun verran, ja miettimään muutakin kuin särkeviä niveliä tai tukkoista nenää. Kotona koiran kanssa ulos lähteminen tuntui ihan ylitsepääsemättömältä suoritukselta, kun flunssa iski täydellä teholla.

Minussa on vähän masokistin vikaa. Tykkään siitä, että teen ihan järjettömiä aikatauluja. Niin kuin eilen: ke-to oli yövuoro, aamulla olin kotona kahdeksalta. Flunssa oli aluillaan. Vein koiran ulos, ja soitin äitille. Äiti sanoi olevansa töissä ja jättävänsä auton avaimen jollekin luukulle, että pääsen autolla hakutreeneihin koiran kanssa kymmeneksi. En kertonut siinä vaiheessa, että olin tullut yövuorossa, koska ajattelin, ettei äiti lainaisi autoa univajeesta kärsivälle lapselle. Join kahvia ja Finrexiniä, ja lähdin hakemaan autoa koiran kanssa.

Hakutreeniporukka oli tuplasti suurempi kuin tavallisesti, mikä tarkoitti tupla-aikaa, ilma oli viileä, ei enää tietoakaan kesästä. Päätettiin kiivetä Käärmekalliolle, jonne on aika pitkä ja jyrkkä nousu reput selässä. Tallattiin ryteikköinen hakualue, noin 100 m x 200 m. Minä aloitin koirani kanssa, treenit meni aika pilalle. Koiralle ei kelvannut jauhelihapalkka, enkä osannut oikein kertoa uudelle porukalle millaista harjoitusta haluaisin sille tehdä. No, ei se niin vaarallista ole, yhdet treenit sinne tai tänne. Hormonit taitaa heitellä koiraparkaa niin paljon tällä hetkellä, ettei se oikein ole terässä. Vein koiran autoon, ja kiipesin toistamiseen Käärmekalliolle. Juoksentelin metsässä maalimiehenä muille treenaajille, flunssa tuntui vähän helpottavan. Nälkä ei ollut vieläkään, vaikka olin viimeksi syönyt oikeaa ruokaa tiistain puolella (suklaata ei lasketa).

Kahdentoista maissa treenit loppuivat. En oikein tiennyt mitä tehdä auton kanssa, äiti pääsisi töistä neljältä, muttei voi ottaa avaimia aikaisemmin. En halunnut valvoa niin kauaa, kahdeksalta pitäisi kuitenkin herätä uuteen yövuoroon. Päätin tehdä hormonimyrskyisen ja likaisen koirani kanssa pienen puolentunnin lenkin, jonka aikana uitin koiraa lammikossa, jossa ei saisi ikivanhan kieltotaulun mukaan koiria uittaa. Anteeksi Suomen kansa. Koira noutaa ihan hulluna vedestä esineitä, tai noutaisi jos uskaltaisi uida. Nyt vesi taisi olla kylmää, mutta kyllä oli uimatekniikkakin vähän hakusessa. Yksi rikkinäinen jalkapallo upposi lammikon pohjaan, kun koira ei voinut sitä hakea. Muuten se kyllä totteli hyvin ja nopeasti, parina viime viikkona se on ollut vähän tiukemmassa kurissa, eläinparka. Maahan se menee jo nopeasti yhdellä käskyllä aika kaukanakin, jos ei ole mitään erityistä häiriötä näkyvissä. Onko siitä taidosta jotain hyötyä, en tiedä.

Kun vein märän koiran autoon, huomasin ilokseni, että auton takapenkki oli aivan kurassa. Koira oli kiivennyt jossain välissä auton takaosasta penkeille. Ei muuta kuin huoltoaseman kautta kotiin, huoltsikalla on itsepalveluimuri. Auttoi se ehkä vähän... Kello oli puoli kaksi, joten soitin pikkusiskolle, että tulen hakemaan hänet koulusta, jotta hän voi viedä minut ja koiran kotiin ja sitten neljältä hakea auton töistä. Delegointi on helppoa kun sen osaa, eikä ole herkkä omatunto. Soitin äidillekin, ja mainitsin siinä samalla etten ollut 30 tuntiin nukkunut, koska pitihän sille joku selitys olla, miksen itse vie autoa. Äiti ihmetteli miten ajan autoa niin väsyneenä. Ihan hyvin, sanoin. Ihan hyvin se menikin, keskittyminen oli vain hieman vaikeaa useampaan kuin yhteen asiaan kerrallaan. Niin kuin nopeusmittariin, edellä ajavaan autoon ja liikennevaloihin. Jos katsoin peilejä, unohdin kaiken muun hetkeksi, enkä ihan koko ajan muistanut mitä viitenä edellisenä sekuntina oli tapahtunut. Aloin ymmärtää ehkä paremmin keskittymishäiriöistä kärsiviä. Ihmeen hyvin kuitenkin tiellä pysyin, en ainakaan muista törmänneeni mihinkään. Kun sisko tuli kyytiin, hän koitti jotain venkoilla, että psykoterapeutti oli sanonut, ettei hän saa ajaa väsyneenä, johon minä sitten että et ole väsynyt, heräsit kahdeksalta (tiedän, koska soitin hänelle silloin), mutta sisko olikin ollut baarissa edellisenä iltana. Hän suostui kuitenkin ottamaan auton, joten pääsin vihdoin nukkumaan. Nukahdin varmaan samantien kun pääsin sänkyyn kahden peiton alle, ja heräsin vähän ennen kellon soittoa kahdeksalta illalla. Kuume oli noussut, mutta kuten sanoin, en uskaltanut mitata miten paljon. Vein koiran lyhyelle ja hidastempoiselle lenkille vesisateessa, menin kuumaan suihkuun ja lähdin töihin. Ja nyt olen ollut täällä jo viisi tuntia. Enää neljä tuntia jäljellä.

En tiedä mitä huomenna tapahtuu. Lupasin mennä käymään pikkuveljen kanssa ukin luona kahdelta. Ehdinkö nukkua sitä ennen, vai pitäisikö perua koko juttu? Ukki ei varmaan halua tätä

tautia.

Olen ehkä nauttinut lievän yliannoksen Finrexin-lääkemehuja, niistä tulee hetkeksi parempi olo. Se selittäköön tämän täysin turhan postauksen.

Aina silloin, kun en ole koneen äärellä, on mielessä montakin asiaa mistä pitäisi blogiin kirjoittaa, mutta sitten, kun pitäisi saada jotain aikaiseksi, ei löydy pään sisältä yhtään mitään.

Koiraan pitäisi taas pitkästä aikaa panostaa. Omistajansa on jo kauan sanonut, että koira tarvitsee mäkitreeniä ja pyörän vierellä juoksuttamista, ja yhtä kauan olen niitä aikonut suorittaa. Nyt alkaa olla jo pakko. Tuollainen kovavauhtinen juoksutus kuulema oikaisee sen takajalkoja, jos se ylipäänsä on mahdollista. Se on muuten ihan hyvä koira siis, mutta sen takajalat on aika kamalat, mikä tosin ei tässä rodussa ole kovin harvinaista. Jos se ei ole ihan todellinen rakennevirhe, se paranee sopivalla lihaskuntoharjoituksella.

Tällä viikolla on myös oikeat hakutreenit pitkästä aikaa (haussa siis etsitään ihmisiä metsästä) ja sitten uutena lajina pitäisi tutustua paimennukseen. Ainakin mieli tekisi kovasti, lähikunnassa olisi opetusta ja lampaita, mutta hinta on aika kova, 15 euroa tunnista, varsinkin kun yksi koira ehtii siinä tunnissa ihan vain muutaman kerran ottamaan lähituntumaa lampaisiin. Vielä kolmantena (vai monesko se nyt on jo) lajina pitäisi aloittaa agility. Agilityssa koira hyppii esteitä samalla kun ohjaaja yrittää pysyä perässä. Sekin on vaan niin kallista. Kaikki maksaa, mutta ei sitä kallista koiraa vitsi tyhjän panttinakaan makuuttaa... Viikossa ei ole tarpeeksi iltoja kaikkiin harrastuksiin.

Olishan se ihan rikollista asua opiskelijana omakotitalossa. Vaikka ei se siis mun talo olis, vaan olisin siinä vaan vuokralla. Eikä siinä varsinaisesti ole mitään järkeä, se talo vaatisi hirveetä remonttia, jota isi ei suostu enää tekemään. Eikä siinä remontoinnin jälkeenkään olisi kuin kaksi tai maksimissaan kolme huonetta, eikä se paikkakaan ole kovin hyvä. Ehkä kukaan ei ostais sitä enää valmiina, jolloin hintakin olisi tietysti kovempi. Tosin siinä naapurissa on pienemmällä tontilla ja vieläkin huonommalla paikalla ihan uusi talo... Eli on jollekin todistettavasti kelvannut samankaltaiset elinolosuhteet...

Talo

Äiti on ostamassa mulle omakotitaloa. Uskomatonta.

En tiedä onko se ihan tosissaan. Se olis sellanen pieni ja söpö keltainen kaksikerroksinen mummonmökkihenkinen talo, jossa ei ole sisävessaa. Maksaa 60 000 e ja on ihan tien vieressä. Mutta on se söpö. Ja pihalla on omenapuita ja sauna.

Äitin ajatuksena on, että mä muuttaisin koiran kanssa sinne ja pikkusisko muuttais mun nykyiseen asuntoon.

Universaaleja asioita

Silkkaa Yksinkertaisuutta on näköjään haamupäivitellyt itseään Blogilistalla jo muutamana päivänä. En tiedä mistä se johtuu, voiko lista ottaa uudet kommentit päivityksinä...? Syvimmät pahoitteluni kuitenkin, jos olet moneen kertaan joutunut pahasti pettymään, kun et olekaan päässyt viihdyttämään itseäsi uskomattoman mielenkiintoisilla ja taitavasti kirjoitetuilla tarinoilla tapahtumarikkaasta elämästäni.

Tänään olin koiran kanssa nauttimassa kesästä (kyllä, nyt on kesä) metsässä, ja ajattelin siinä aurinkoa ottaessani kaikenlaisia ajatuksia. Useimmat koskivat koiria, kuten tavallista nykyään, ja yhtä moni ajatus ei edes ehtinyt alkaa ennen häviämistään, mutta oli siinä sivussa pari suhteellisen kunnollistakin ajatusta. En enää kyllä muista niistä kunnollisista ajatuksista yhtäkään.

Viikonlopun yövuorojen jälkeen vuorokausirytmini on mennyt taas kerran täydellisen sekaisin. Kun tulin sunnuntai-aamuna töistä, vein koiran ulos, kaaduin sänkyyn ja nukuin iltaan asti, vein koiran taas ulos, söin leipää, katsoin vähän telkkaria, menin takaisin nukkumaan ja heräsin seuraavan kerran vasta maanantaiaamupäivällä. Nukuin käytännössä yhtä soittoa yli 24 tuntia. Se ei voi olla terveellistä. Tosin, en ollut ensimmäisen yövuoron (pe-la) jälkeen nukkunut kuin pari tuntia, kun piti herätä ukin 91-vuotissyntymäpäiville, joten sunnuntai-aamuna olin periaatteessa valvonutkin yhtä soittoa perjantaiaamusta asti... Minusta tulee varmaan tosi huono pienen lapsen äiti joskus, yhden huonosti nukutun yön jälkeen olen unten mailla seuraavan vuorokauden. Ihmeellistä, että koirakaan ei ollut herättänyt minua missään vaiheessa, vaan oli itse keksinyt itselleen viihdykettä silppuamalla uutta rottinkista mattopiiskaani. Mattopiiskan ostaminen oli yritykseni lisätä mattojen tuuletusaktiivisuutta. Selvästikin universumi koittaa kertoa minulle jotain koiran välityksellä.

Universumi koittaa kertoa minulle jotain muutakin. Viime aikoina (eli vuodesta 2004 alkaen) on tuntunut, että Jeesus-juttua tulee joka puolelta. USAssa ollessani tutustuin yhteen tyttöön/naiseen nimeltä Laura, joka oli hyvin uskonnollinen, ja joka halusi viedä minua mukaansa joka Raamattupiiriin ja jumalanpalvelukseen. Yleensä kieltäydyin kohteliaasti, mutta en tiedä ymmärsikö hän missään vaiheessa, etten ole erityisen uskonnollinen ihminen eikä tapanani tosiaan ole ikinä ollut herätä sunnuntaiaamulla kirkkoon. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut ihan mielenkiintoista mennä kuuntelemaan, miten Floridan kristityt Raamattua tulkitsevat. Ei sillä, ettäkö olisin mitään oleellista tai mielenkiintoista osannut heille sanoa, mutta olisihan se nyt ollut avartava kokemus. Ja nyt täällä koto-Suomessa on se yksi tyttö, jonka mielestä on ihan yhtä naurettava ajatus, että koirat ja kissat voisivat olla sukua, kuin että hänellä olisi jotain tekemistä Myöhempien Aikojen Pyhien kanssa, jotka siis ovat aivan vääräuskoisia (minähän en tietenkään väittänyt että hänellä olisi mitään tekemistä MAP-kirkon kanssa, hän itse halusi sen tehdä minulle selväksi). Ja sitten tässä talossa vielä asuu sellainen Jehovan todistaja -mummo, joka tänään oli työntänyt postiluukustani kutsun maailman merkittävimmän ihmisen muistojuhlaan, omalla allekirjoituksellaan varustettuna. Tuskin menen.

En tiedä mitä nämä kaikki ihmiset sanoisivat seuraavasta: Sunnuntaina sain silmäni sen verran auki, että näin Arto Nybergin ohjelman. Siinä oli viimeisenä vieraana Rauni-Leena Luukanen-Klinke, joka kertoi ufoista ja ties mistä. Se kiehtoi oudosti mieltäni. Hänhän on lääkäri, eikä mikä tahansa eksentrinen hihhuli. Tuon lauseen kirjoitettuani luin Wikipediasta R-L L-K: n nimeä kantavan artikkelin, ja on mahdollista, ettei tuo lause kestä kriittisempää tarkastelua, mutta kuitenkin, minusta Rauni-Leena esiintyi ohjelmassa ihan asiallisesti, vaikkakin välillä meinasi mopo vähän karata käsistä mikrosirujen ja norjalaisten ääniä kuulevien päiväkotilasten kanssa. Olisi pysynyt vain niissä ruumiista irtautumis -kokemuksissaan. Niistä olisin halunnut kuulla vielä lisää. Koitin nimittäin sunnuntai-illalla, josko onnistuisin astraalimatkailemaan. Siinä pitää Rauni-Leenan mukaan rentoutua täysin, jonka jälkeen tuntuu niin kuin 5-6 radioaaltoa löisi ruumiin läpi, ja sitten huomaakin leijailevansa ruumiinsa yläpuolella. Sen jälkeen riittää, että ajattelee jotain paikkaa tai henkilöä - ja *puf* löytää itsensä sieltä. En ihan onnistunut tässä. Harjoituksen puutetta?

Voisin kertoa miten kävi, kun harhailin high end -äänentoistoliikkeeseen. Tästä on jo aikaa, tämä tapahtui samana päivänä kun harhailin Apple Storeen.

Minulla on kotona äitini aikanaan ostama radio-kasetti-älpee-soitinsysteemi. Se on hieno, harjatulla teräksellä (tmv.) päällystetty vanha systeemi jossa on isot, raskaat pyörittimet (eli ne nappulat millä säädetään äänen voimakkuutta ja radiokanavaa). Äiti on ostanut sen joskus seitkytluvulla, ehkä. Se meni kuitenkin rikki. Kaiuttimet luullakseni hajosivat, vanhuuttaan ehkä tai sitten muuten vaan. Tästäkin on jo kauan.

Minun piti ostaa siihen uudet kajarit. Olin matkalla sinne, missä luulin, että Apple Store on, mutta satuinkin kävelemään jonkun radiokaupan ohi. Ikkunassa oli Tivolin radioita. Menin sisälle. Hämärässä liikkeessä oli kalliin näköisiä laitteita ja kaksi punaista nojatuolia, joissa istui kaksi miestä. Toinen oli myyjä, toinen joku sen spurgukaveri. Ehkä myyjä oli niin onneton ja yksinäinen kalliiden radioiden keskellä, että oli iloinen jo siitä, että spurgu tulee istumaan punaiseen nojatuoliin ja kuuntelee musiikkia ilmaiseksi.

Selitin, että tarvitsisin uudet kaiuttimet vanhaan radiooni. En ihan tarkkaan muistanut kaikkia teknisiä yksityiskohtia. Myyjä kysyi minkä merkkinen radio minulla on. Sanoin että Sharp*. Kysyin, onko sellaista merkkiä olemassa. Myyjä sanoi, että on. Myyjä kysyi millaiset kaiuttimet siinä on, onko ne isot. Näytin jotain niistä kaiuttimista mitä siellä oli esillä, ja sanoin että niissä mun kaiuttimissa on sellainen haarukkaliitin**, onko sellaista olemassa. Myyjä sanoi, että on, ja näytti. Melkein kaikissa niissä kaiuttimissa mitä siellä oli, oli haarukkaliitin. Olin yllättynyt, luulin että se olisi ollut harvinaista ja myyjä ei olisi ollenkaan ymmärtänyt että mitä tuo tyttö nyt selittää jostain haarukkaliittimistä. Myyjä vielä varmuuden vuoksi selitti miten haarukkaliitin toimii, vaikka kyllä minä sen tiesin. Sanoin kuitenkin, että minun radiossa ne haarukat on ihan pienet, sellaiset että ne vaatii sorminäppäryyttä. Ja ne johdotkin on ihan ohuet verrattuna niihin sentin paksuisiin vaijereihin mitä niissä kaupan kaiuttimissa oli. Siitä myyjä oli vähän ihmeissään, että miten voi olla niin pieni haarukka. Kysyin sitten, että voiko sitä minun radiotani korjata. Se oli vähän tyhmä kysymys, koska en tarkkaan tiennyt oliko se edes rikki, mutta epäilin (ja sanoin tämän myyjälle), että vika ei ehkä olekaan kaiuttimissa vaan siinä itse laitteessa. Myyjä oli samaa mieltä, ja sanoi että vanhat laitteet eivät kestä iänkaikkisesti, eikä niiden korjaus yleensä kannata. Sanoin, että ne kaiuttimet taitaa olla aika halvat muutenkin. Myyjä neuvoi kyllä, että voisin koittaa hinkata niitä kaiuttimen haarukoita hiekkapaperilla, jos siinä onkin vain joku kosketushäiriö.

Noh, koska näytti siltä, että radiosysteemini joutaa kaatopaikalle, ja koska tykkään niistä Tivoli Audion radioista ja koska minulla on muutama älppäri, joita en voi ilman soitinta tietenkään kuunnella, tulin kysyneeksi myyjältä olisiko heillä sattumalta jotain vastaavaa laitetta, sillä olimmehan radiolaitekaupassa. Totta kai heillä oli, tässäkin olisi nyt esimerkiksi tällainen laite, parempaa ei tällä rahalla saa, kyse on vain sitten siitä haluaako ostaa paskan vai hyvän, tämä on varmasti hyvä, ja kuuntele miten äänenlaatu on erinomainen ja seisopa tässä kohtaa, vähän vasemmalle vielä, noin, eikö kuulu hyvin, ja jos kuuntelet ihan tuosta vierestä, niin kuulet ettei varmasti kuulu mitään rahinoita, pelkkää musiikkia, ja vaikka lisäisi volyymia, niin äänenlaatu on ihan täydellinen, sanoi myyjä. Jos ihan totta puhutaan, en erottanut siinä mitään hirveän erikoista, mutta kyllä se sitten, kun levy vaihdettiin suomirokista jazziin, alkoi kuulostaa kieltämättä siltä kuin bändi olisi soittanut ihan vieressä. Kysyin hintaa, joka "erikoistarjouksenakin" oli lähellä puoltatoistatuhatta, jonka jälkeen katsoin parhaaksi siirtyä takaisin sinne ikkunalle ja ulko-oven läheisyyteen katsomaan niitä Tivolin parin sadan laitteita. Sellainenkin olisi ihan kiva. Mutta niissä ei kyllä ole lp-soitinta, ja sitähän tulin täältä oikeastaan hakemaan. Myyjä kirjoitti A4:n täyteen erilaisia laiteyhdistelmiä ja hinta-arvioita, esitteli vielä kolmen kuukauden korotonta luottoa (ei mitään kuuden vuoden luottoa olis?), lupasin miettiä ja tulla seuraavalla viikolla ja paremmalla ajalla takaisin (niin aina) ja niin jatkoin matkaa Apple Storeen.

Radioliikkeen jäljiltä olin ihan sokea rahalle, jonka tuloksena minulla nyt siis on varattuna liian kallis Mac, joka onneksi ei vielä ole tullut. Pari viikkoa radioliikkeessä vierailun jälkeen isäni soitti, ja sanoi löytäneensä kirpparilta uudet kaiuttimet mulle. Hinta 10 e.

*) Oikeasti se merkki oli Sanyo.

**) Oikeasti se haarukkaliitin, jota minä ajattelin, olikin radion antennin johto. Kaiuttimien liitin on über-yksinkertainen: kuorittu johdon pää vain nipistetään paikoilleen radion taakse kiinni. Ja se johtokin on itse asiassa kiinteästi kiinni kaiuttimissa, eikä millään haarukkasysteemillä...

Lupaan laittaa kohta uuden kuvan tuon keltasävyisen tilalle. En jaksa sitä enää.

Olen taas töissä. Olen väsynyt ja tärisevä. Kahvi voisi auttaa, muttei jälkimmäiseen.

Työt on kyllä hyvä juttu, nimittäin minulla ei ole varaa siihen kauan odotettuun macciin. Typerä vauhtisokeus.

Jos joku tietää wire transfer -jutuista, niin ilmoittautukoon. Tarkoitan rahan siirtämistä ulkomaalaiselta pankkitililtä kotimaiselle.

Nyt kun tuli ihana kevät, tuli taas entistä suurempi kaipaus tallille. Huvittelen kuvittelemalla, miten joskus asun sellasessa talossa, että omassa pihassa voi pitää muutamaa hevosta, joista yksi ainakin on koulutettava nuori hevonen, jonka olen ostanut maitovarsana ja jota pidän muutaman vuoden kuin kukkaa kämmenellä, ja myyn sitten hyvään kotiin ja luen lehdistä mitä kaikkea se on taas voittanut. Tietenkin tekisin näiden hevosten kanssa kaiken oikein, niille ei ikinä tulisi mitään rasitusvammoja tai muutakaan tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä johtuvaa, aina olisi hyvä ilma ja tallissa erikseen kuivatushuone märille loimille. Hanasta tulisi lämmintä vettä, heinä olisi aina ykkösluokkaista ja varusteet hyvässä kunnossa. Tarhat olisivat aina kuivia, aidat olisivat aina valkoisia, kengittäjä olisi taitava ja tulisi ajallaan, eikä tallinpiha olisi ikinä luistinrata. Talli olisi iso, karsinat olisivat valoisat, hevoset juttelisivat ystävällisesti ovien yli. Varpaat eivät ikinä olisi jäässä, eivätkä mäkäräiset söisi kesäisin elävältä. Vesi ei jäätyisi kuppeihin eikä putkiin. Maastot olisivat upeita ja turvallisia. Kenttä ei ikinä pölyäisi, eikä laitumien juoma-astioissa kasvaisi levää. Hevoset olisivat järkeviä ja persoonallisia, kauniita ja terveitä, hyvärakenteisia ja hyväliikkeisiä, hyväsukuisia ja arvokkaita. Ihmiset kautta maan toivoisivat, että osaisivat hoitaa hevosensa yhtä hyvin kuin minä, ja unelmoisivat siitä päivästä, kun heidän hevosensa pääsisi minun talliini asumaan. Aina olisi varaa ostaa uusi kuljetusauto ja ajaa hienolla maasturilla, ei tulisi ilmastonmuutosta eikä öljykriisiä, eikä susilauma muuttaisi lähimetsään.

Tämä suunnitelma vaatii onnistuakseen aika paljon rahaa. Tämän vuoden ensimmäisen kvartaalin talouskatsaus ei lupaa hyvää.

Talouskatsaus

Kahta edellistä postausta kirjoittaessani huomasin, että olen tullut tyhmemmäksi. Se on epäilemättä intelligent design -kirjojen ja hiusten vaalennuksen sivuvaikutusta.

Vietin eilen aamulla tunnin penkoen meikkilaukkuja, korurasioita, talvitakkien taskuja ja teepurkkeja, ja sain kasaan 4 euroa 20 senttiä ja yhden neljänkymmenen sentin ja puolentoista litran palautuspullon. Viimeiset rahani, taas kerran. Iloitsin jokaisesta viiden sentin kolikosta erikseen. Sitten menin kauppaan, sitä ennen kuitenkin Otolle, jossa huomasin, että tilille oli tullut vakuutusyhtiöltä 649 euroa. Viisi senttiset menettivät merkityksensä, en olisi välittänyt vaikka ne olisivat kaikki tippuneet lattialle ja maahanmuuttajalapset olisivat keränneet ne ja ostaneet niillä irtokarkkeja (maahanmuuttajalapsethan tunnetusti kärkkyvät joka hetki huolimattoman alkuperäisväestön rahoja).

Vakuutusyhtiön 649 euroa ei kuitenkaan ole lähelläkään sitä, mitä niiltä toivoin. Sen siitä saa, kun ei säästä kuitteja. Toivottavasti opin läksyni. Turha luulo. Mac ei ole sitä paitsi vieläkään tullut. Vielä on aikaa kerätä toiset 649 euroa sen maksamiseen.

Iideetä

Olen nyt lukenut noin puoleen väliin sitä toista ID-kirjaa. Kirjoittaja on William Dembski, ja tämä ei ole se kirja, jossa lehtikalaa väitettiin itä-afrikkalaiseksi kirjoahveneksi. Tämän kirjan nimi taitaa olla Älykkään suunnittelun idea. Ihan mielenkiintoinen se minusta on ollut. Mielenkiintoisinta on ollut lukea omia ajatuksia kirjasta, jossa siis välillä kerrotaan länsimaisen ajattelun historiasta. Vaikka tiedän, että "omat" ajatukseni eivät alunperin 99,9999% ole omiani, tuntuu kuitenkin jännältä kuulla, että niillä ajatuksilla on nimet.

Tosi-TV boikottiin

Tosi-TV on tunnetusti mitä on, mutta kaikkein pahinta saastetta on tosi-kauneusleikkaus-tv-ohjelmat, in my humble opinion. Koska mitä se ketään haittaa, jos joku haluaa riskeerata olemassaolevan parisuhteensa ja mennä jonnekin paratiisisaarelle tai luksustaloon tekemään itsestään idioottia kameroiden edessä, siitä vaan. Paljon vakavampaa on se, että mennään telkkariin leikeltäväksi! Siellä sitä sitten ollaan, ensin tehdään uhrin kärsimysten täyttämästä elämästä musta-valkoinen traileri, jossa keinutaan tyhjällä leikkikentällä tai katsellaan kaihoisasti ikkunasta ulos. Katsojille tehdään selväksi, kuinka uhrilla on aina ollut niin vaikeaa, koska häntä on hänen kammottavan nenänsä tähden pienestä asti pilkattu, tai koska hänen valtavat kolmoisleukansa ovat olleet onnellistumisen tiellä. Kuinka hänen itsetuntonsa on aivan murskana, ja kuinka vain ammattilaistiimi voi hänet siitä pelastaa. Sitten piirretään sotasuunnitelma ja ruvetaan reippaasti hommiin. Hampaiden valkaisu ja suoristaminen näin alkuun, sen jälkeen rasvaimu mahasta, reisistä ja käsivarsista, nahan kiristys, happokuorinta iholle, karvojen poisto laserilla, silmäluomien ja kulmien kohotus, kasvojen kiristys, rhinoplastia (nenän korjausleikkaus), silikonit rintoihin ja huuliin ja poskipäihin, suonikohjujen poisto sääristä, botoksia otsaan, laserleikkauksella silmät kuntoon, ja lopuksi kampaajan, kosmetologin ja vaatekaupan kautta lavalle. Ja katso: näin meillä on täydellinen ruumis, joka vihdoin vastaa sitä ihmistä, joka sen sisässä on koko ikänsä kärvistellyt.Oman ruumiinsa vajaavaisuuksien vanki on vihdoin vapaa toteuttamaan itseään.

Ei minulla mitään pieniä kauneusleikkauksia vastaan ole. En vaan usko, että kukaan voi selvitä tuollaisesta suuren luokan uudelleen rakentamisesta hengissä. Ei ihme, etteivät ne Swanien sun muiden naiset meinaa uskoa peilikuvaansa todeksi. Katsojalle sanotaan, että voi, hänhän on aivan itsensä näköinen, parempi vaan. Ei hän kylläkään ole, hän ei ole ollenkaan itsensä näköinen. Ihme, että hänen lapsensa edes tunnistavat häntä (ehkä niille on sanottu, että menette sitten halaamaan sitä tätiä, joka tuosta ovesta kohta kävelee). Eikä niissä ohjelmissa tietenkään ikinä näytetä, että mitä näille joutsenille kuuluu vuoden päästä. Ovatko he tottuneet uuteen olomuotoonsa, onko heidän elämänsä todella parantunut? Onko botoxin kiristämä vitivalkoinen hymy laimennut?

Entä mitä sanoo kauneusleikkauskoneiston läpikäynyt ihminen lapsilleen tai lapsenlapsilleen, jotka ehkä joskus perivät hänen kammottavan nenänsä tai olemattoman leukansa? Onko hän silloinkin vielä ylpeä itsestään, kun kävi leikkauksessa poistattamassa omansa? Sanooko hän ehkä lapsilleen, että älä huoli, lääkärisetä voi leikata sen pois, niin sinustakin tulee tällainen kaunis? Entä hävettääkö häntä valituksensa liian pienistä tai rumista rinnoista, jos hän joskus kohtaa rintasyöpään sairastuneen, jolta on toinen tai molemmat rinnat poistettu kokonaan?

Olisiko asiat paremmin, jos hän ei olisi käynyt leikkauksessa ollenkaan, vaan opetellut elämään itsensä kanssa ja hyväksymään puutteensa? Olisko parempi, jos meille ei näytettäisi kauneusleikkausohjelmia, vaan ohjelmia ihmisistä, joissa ehkä on joku vika ja jotka ovat sen takia joutuneet elämässään kärsimään, mutta jotka siitä huolimatta pystyvät elämään elämänsä omana itsenään? Miten paljon parempi olisi nähdä ohjelmissa naisia, jotka pitävät itseään kauniina, vaikka rintoja ei juuri olisikaan, tai jotka sanoisivat nenäänsä komeaksi, eivätkä kammottavaksi.

Tässä on tavallaan oma lehmä ojassa. Katsoin joskus, aikaa sitten jo, yhtä amerikkalaista kauneusleikkausohjelmaa, jossa jollekin melko nuorelle naiselle tehtiin toki paljon muutakin (niin kuin näissä ohjelmissa aina), mutta jonka ehkä vakavin ongelma oli hänen eripariset rintansa. Harvalla naisella tietenkään on täydellisen symmetriset rinnat, mutta tämä ilmeisesti koki omansa erityisen hävettäviksi. Hän pyysi lääkäriä "tekemään itsestään normaali". Muistaakseni korjaukseksi pantiin molempiin tisseihin silikonia, toiseen vain vähän enemmän kuin toiseen. Ajattelin silloin, että miten voikin ihminen tehdä jostain noin epäoleellisesta asiasta elämää suuremman ongelman. Ketä edes kiinnostaa, kuka edes huomaa, jos toinen rinta nyt on vähän erimallinen kuin toinen. Miksei voi vain ajatella, että kellään ei ole ihan samankokoiset rinnat, ja olla tyytyväinen siihen, mitä on sattunut saamaan. Tietenkin menin tämän jälkeen ihailemaan omiani peilistä. Mietin, olivatkohan ne sen ohjelman naisen rinnat oikeasti tosi pahan näköiset, vai kuvitteliko se vain (siveysyistä ohjelmassa ei tietenkään suoraan näytetty, miten paha "tilanne" oli). Mistä sen edes tietää, milloin tissit on liian eripariset? Ei mennyt kauaa, kun olin siirtynyt huvittuneesta miten-toiset-voikin-pilata-elämänsä-epäoleellisuuksilla -mielentilasta järkyttyneeseen uskomatonta-mun-rinnat-on-hirveen-erikokoiset -mielentilaan. En ollut huomannut sitä ennen. Toinen on selvästi suurempi kuin toinen (ajattelen mieluummin, että toinen on suurempi kuin että se toinen olisi pienempi, syy lienee ilmiselvä), eikä se ole mitään kuvitelmaa. Huoh. Ilman tosi-tv:tä olisin voinut elää elämäni onnellisen tietämättömänä tästä viasta.

Onhan niissä tavallaan ihan hyvä tarkoitus. Että otetaan joku raukka, ja hankitaan sille apua, kun sillä ei kuitenkaan itse ole siihen mahdollisuuksia. Ja onhan niissä ohjelmissa psykologeja ja ties mitä terapeutteja. Mutta ei se yhden ihmisen mahdollinen auttaminen ole mitään verrattuna siihen, että samalla luodaan lukemattomia uusia ulkonäkönsä takia onnettomia ihmisiä.

Mulla oli tuossa viime kuussa erikoislaatuinen yhteenotto äidin kanssa. Se olisi tietenkin pitänyt käsitellä loppuun asti niin kuin aikuiset ihmiset, mutta käsittely jäi tekemättä. Sen jälkeen äiti on ollut koko ajan suorastaan epäilyttävän ystävällinen. Tuonut kukkia kahteen kertaan, tosin toisella kerralla kukat oli ukin naistenpäivän kunniaksi ostamia, tarjoutunut maksamaan kaikenlaista ja muutenkin aina puhunut ystävällisesti. Kaneistakaan ei ole mitään sanonut, vaikka niitä nyt on kaksi (sanoin, että se toinen on vaan ihan väliaikaisesti ihan vähän aikaa vaan...). Nyt se sitten pyysi mua lomalle. Joskus tässä keväällä, ihan vaan viikonlopuksi, hän maksaa. Saan itse vielä valita kohteen. Pietari-Rooma-akselilta. Vähän pelottaa.

We're not in Kansas anymore

Värjäsin kuluneella viikolla hiukseni ensimmäistä kertaa ikinä. Tai noh... Ei niitä värjätty, vaan vaalennettiin, eikä se ollut edes mikään kunnon käsittely, vähän raitoja vaan. Eli ihan pikkaisen raotin suuren hiustenvärjäysuniversumin raskasta verhoa. Silti tuntuu siltä, kuin olisi isonkin rajan ylittänyt. Tästä ei ole enää paluuta.

I heart mikrokuituliinas

Tulin tuossa joku aika sitten mietiskelleeksi, että blogi on kohta vuotias, eikä mikään tunnu tässä vuoden sisään juuri muuttuneen. Mutta kas, miten kävikään! Olen löytänyt sisäisen kotihengettäreni! Ongelmahan oli alunperin se, että arvostin joutilaisuutta liian korkealle, jopa mukavuuden kustannuksella. Toisaalta sain kuitenkin jonkin näköisiä kiksejä viime tipan suursiivouksista ja ihmeellisistä pikkuseikkoihin takertumisista. Tyyliin kaakeleiden saumojen puhdistus hammastikulla.... Tavallinen siivoaminen oli tylsää, ja sitä tuli välttää viimeiseen asti.

Nyt olen mennyt jotenkin sekaisin. Osatekijä saattaa olla se sveitsiläinen kahvipannu, jonka takia veren kofeiinipitoisuus on noussut epätavallisen korkealle. Tai sitten tämä on maanis-depressiivisyyden maanista osuutta. Olen viimeisen 15 päivän aikana siivonnut ainakin kolme kertaa! Siis silleen kunnolla: imuroinut, luutunnut lattiat, pyyhkinyt pölyt ja pessyt kaikki pestävät pinnat, siivonnut akvaarion, siivonnut kanien häkit säännöllisesti, pessyt koiran, tuulettanut vuodevaatteita, pessyt sijauspatjan päällisen, pessyt kaikki muutkin pyykit, siivonnut ja kiillottanut kylpyhuonetta, puhdistanut peilit, pyyhkinyt seiniä, pyyhkinyt ovia, pessyt ikkunoita, siirrellyt huonekaluja, järjestellyt kirjoja (värien mukaan), kerännyt lehtiä, vienyt roskia, vienyt sanomalehtiä, avannut kirjekuoria, maksanut laskuja, tiskannut astioita, puhdistanut lämpöpattereita, pessyt uunin, siivonnut jääkaapin ja ruokakaapit, järjestellyt kaappeja, siivonnut parveketta, päällystänyt runkopatjasohvan, tehnyt siihen tyynyt, maalannut taulun olohuoneeseen, vaihtanut huonekasvien mullat, kastellut huonekasveja, nyppinyt kuolleita lehtiä pois... Nyt on matto pesulassa peseytymässä. Suunnitelmissa on vielä ainakin pesukoneen pesu, kaikkien jäljellä olevien kaappien järjestely ja uusien taulujen maalaus. Niin ja taulujen seinille ripustus.

En tiedä, onko tämä vain ohimenevää. Kuitenkin nyt ennen nukahtamista käyn mielessäni läpi asioita jotka olen jo siivonnut/järjestellyt/pessyt/imuroinut/kiillottanut, ja mietin vielä mitä kaikkea muuta täytyy tehdä. Mutta onneksi en sillä tavalla hysteerisesti mieti, vaan aika rauhallisesti. Olen ihan tyytyväinen nyt. Ja kuten sanoin joskus aiemmassa postauksessa, askareiden tekeminen rauhoittaa. Nyt olen siinä pisteessä, että illalla, sillä aikaa kun tee hautuu, mietin kannattaisiko ruveta luuttuamaan lattiaa...

Tehkää ny ees kirjanne kunnolla...

En mennyt sen yhden kaverin kanssa alfa-kurssille. Olin kuitenkin niillä käymässä eilen, leikkasin koirien kynnet ja katselin kirjahyllyä. Sain lainaan kaksi "kriittistä" evoluutioteoriaa käsittelevää kirjaa. Toisessa huomasin heti yhden virheen, jonka voin kyllä antaa anteeksi ihan puhtaana virheenä, mutta aika alkeellinen juttu se oli silti. Kirjassa oli puhetta itä-afrikkalaisista kirjoahvenista, joita elää Victoria-, Tanganjika- ja Malawi-järvissä. Esitettiin, miten niitä kaloja on paljon erilaisia ja miten kanta on monipuolistunut poikkeuksellisen räjähdysmäisesti. No, kuvassa oli sitten kiekkokala, lehtikala ja joku muu kirjoahven. Lukija ajatteli, että ohhoh, onpa monen näköisiä kaloja yhdessä järvessä, ja todellakin, miten muka mutaatioiden kautta tämä eriytyminen olisi voinut tapahtua näin nopeasti... Harmi vaan, että kiekkokala ja lehtikala on ihan eri mantereelta kotoisin. Etelä-Amerikasta nääs.

Ostin taas uuden kirjan. Zadie Smithin On Beautyn. Siinä oli kauniit kannet. Sen pitäisi olla hieno kirja ainakin arvostelujen mukaan.


Kirja alkaa kuitenkin sähköpostilainauksilla. Inhottavaa. Ei kirjoissa kuulu olla sähköpostilainauksia sillä tavalla, että niissä lukee niin kuin oikeissa sähköposteissa vastaanottaja ja lähettäjä ja aihe. Kirjoissa voidaan viitata teknisiin laitteisiin, jos se on kerronnallisesti välttämätöntä, mutta mieluummin oltaisiin vaan niin että puhelimen voisi kuvitella sellaiseksi esihistorialliseksi missä on pyöritettävä numerolevyvalitsinmikälie. Ja junien pitäisi aina olla vanhoja.



Kuten sanottu, kanit syövät paljon heinää. Avasin eilen uuden heinäpussin, ja heinä tuoksui ihanalta. Olin jo unohtanut miltä kuiva heinä tuoksuu. Olen ollut liian kauan pois tallilta.

Taidan joutua liittymään kuntoklubiin. Vai miksi niitä sanotaan, niitä missä on kuntosali ja "ryhmäliikuntaa". Siihen menisi 49€ kuukaudessa, mutta toisaalta eka kuukausi olisi ilmainen samoin kuin satasen liittymismaksu. En ole vielä päättänyt.

Menin kuitenkin kauppaan ostamaan varmuuden vuoksi sisäpelikenkiä (kun siellä klubilla niitä tarvitsee kuitenkin). Kaupassa oli alennus, joten en ostanutkaan sisäpelikenkiä (kun enhän ollut vielä varma, onko minulla viittäkymppiä joka kuukausi), vaan 120€ lenkkarit (niitä tarvitsen joka tapauksessa). Ja joo, kengät oli puoleen hintaan. Toivottavasti ne on hyvät.

Nyt toivon kovasti, ettei äiti mene kommentoimaan mitenkään (ei positiivisestikaan) tätä mahdollista kuntoklubin jäsenyyttä. Koska jos niin käy, alan väkisinkin ajatella vääriä mielikuvia ja lopulta se johtaa siihen, etten halua enää ollenkaan mennä sinne. Nyt vielä haluan, kun tämä on ihan oma järjetön keksintöni. Järjetön siksi, että voisin toki harrastaa liikuntaa ihan ilmaiseksikin, tai ainakin huomattavasti halvemmalla. Eikä tämä oikeastaan ole edes ihan oma järjetön keksintöni, vaan pikkusiskoni, joka jo on ko. klubin jäsen.

Tuo äidin mielipiteistä välittäminen vasta järjetöntä onkin. Siis sillä tavalla, että en muka kestäisi mitään huomiota ilman itsenäisyyden välitöntä menettämistä. Ei se ole edes totta. Äiti on ollut ainoastaan mukava viimeiset viikot, ja antanut lahjojakin. Lupasi maksaa uudet silmälasitkin. Minulla on varmaan joku kiintymyssuhteen häiriö.

Menen tekemään borsch-keittoa. Se on helppoa, koska sitä saa valmiina pakasteena.

Raivoisaa

Odottelen edelleen sitä *****n Maccia.

Hiljaista on ollut. Minulla olisi Bloggerissa tallessa muutamakin draft, eli luonnos, eli puoliksi kirjoitettu postaus, mutten ole jaksanut viimeistellä niitä. Muutaman kohdalta ajatus on jo unohtunut. Yksi koski taannoista MOT-ohjelmaa, joka käsitteli koirien jalostusta. Sen johtoajatus on vielä tallessa, ehkä tekstikin valmistuu joskus.

Uusi kone on tulossa. Hieno kaunis valkoinen Mac. Odotan innolla.

Ostin kirjan nimeltä Halun evoluutio, ihmisen pariutumisstrategiat. Se on ihan kiva kirja, siihen on koottu varmaankin kaikki ne tutkimukset ja teoriat, mitä täälläkin blogissa on esitelty, sekä paljon muita. Ymmärrettävistä syistä (David M. Buss on julkaissut Halun evoluution uudistetun version jo v. 2003) M(oll)A-teoriaa ei kirjassa käsitellä.

Tämä tulee jo uniinkin

Näin unta blogista, jonka nimi oli Kiihtyvää Yhdenvertaisuutta. Siinä oli sininen aaltokuvioinen tausta, ja viimeisimmässä postauksessa oli tummasävyinen valokuva jostain linnuista merellä. En tiedä mitä lintuja ne oli, ehkä jotain sotkia, aika isoja ne oli. Kiihtyvän Yhdenvertaisuuden kirjoittaja oli vihainen, koska joku oli laiminlyönyt niitä lintuja. Unessa ei selvinnyt mitä oli tapahtunut, oliko joku hylännyt kesyt linnut merelle vai oliko tapahtunut öljyvuoto, ja valtio ei ollut huolehtinut öljyisistä linnuista.

Harmitti, kun heräsin ennen kuin ehdin lukea enempää. Se oli hyvä blogi.